Jumala on aina ollut yliopistolla

Aamulehti 20.2. 2009

Timo Eskola

Keskustelu tieteen ja uskon suhteesta on ryöpsähtänyt esille niin kirjojen kuin yleisökeskustelun kautta. Kuuluuko Jumala yliopistolle? Ei, vastaa Richard Dawkins, jonka kirjaa Jumalharha suomalaiset lukevat innolla. Erik Wahlströmin tuskaisa romaani Jumala säestää kulttuurin puolella. Jumalan aika on ohi. Tuhannet ovat valmiita eroamaan kirkosta, ja aktiivisena toimijana tässä on ollut tamperelainen, tieteelliseen maailmankuvaan vetoava nettisivusto. Vastakkainasettelu on valmis ja se on myös räväkkä.

Samaan aikaan professori Tapio Puolimatka hämmentää keskustelua myyntimenestykseksi nousseella kirjallaan Usko, tiede ja evoluutio. Puolimatka on vakuuttunut siitä, että perusteltu tieteellinen tieto on mahdollista vain siinä tapauksessa, että edellytetään Jumalan olemassaolo.

Ääripäät ovat siten mahdollisimman kaukana toisistaan.Mistä tiedämme, että tiedämme? Tämä kansanomaiselta kuulostava lause on aina ollut tieteellisen pohdinnan yhtenä lähtökohtana. Tieteen tekijät joutuvat pohtimaan tiedon perusteita. Tavallisen koulusivistyksen pohjalta voisi olla houkutus ajatella, että vastaus on itsestään selvä. Yliopiston ovien sisäpuolella kysymys muuttuu kuitenkin hetkessä monimutkaiseksi.

Monet ihmiset ajattelevat luontaisesti, että Jumalalla ja tieteellä ei voi olla mitään tekemistä toistensa kanssa. Tässä on kuitenkin jonkinlainen väärinkäsitys. Itse asiassa Jumala on aina ollut yliopistolla. Esimerkiksi filosofit ovat hyvin usein perustaneet ajatuksensa jumalakäsityksen varaan.

Tieteen historiasta löytyy kuitenkin kaksi toisiaan vastaan pelaavaa joukkuetta. Brittiläinen empirismi on vannonut sen puolesta, että vain aistien välittämä tieto on pätevää. Mitään muuta tutkija ei tarvitse. On ymmärrettävää, että monet kemistit ja insinöörit kannattavat ainakin yleisessä mielessä tällaista lähtökohtaa.

Mannermainen filosofia Saksasta ja Ranskasta on puolestaan vastannut huutoon. Tieteessä tärkeintä onkin aistien ulkopuolella oleva perimmäinen todellisuus: ideat tai "asia itsessään". Se on samalla jumalallisen todellisuuden aluetta. Muu pohdinta on tieteessä vain näpertelyä.

Kumpi joukkue voittaa? Ei tietenkään kumpikaan. Tieteen eri suuntaukset ja koulukunnat ovat iloisesti eri mieltä siitä, miten tieteellinen tieto pitäisi määritellä. Olisi kuitenkin aivan virheellistä kuvitella, että Jumala ei olisi ollut osa länsimaista tiedettä. Jo Platon edellytti sen, ja Aristoteleen jälkeen koko leegio filosofeja uskoi johonkin jumaluuteen. Esimerkiksi kuuluisalle Hegelille jumaluus oli kaiken filosofian perusta - Immanuel Kantista nyt puhumattakaan.

Voisiko sitten olla mahdollista, että tieteessä käsiteltäisiin kysymystä jumaluudesta? Vaikka ajatus saattaa kuulostaa ensin hieman vaikealta, sitä voidaan lähestyä varsin helposta näkökulmasta. Etiikkaa eli kysymystä oikeasta ja väärästä on tieteessä hyvin usein pohdittu nimenomaan vetoamalla jumaluuteen. Itse asiassa etiikkaan perehtyneet filosofit toteavat, että yleinen ns. universaali arvo on mahdollinen ainoastaan silloin, kun sen takaajana on ihmistä suurempi peruste.

Käytännössä tämä on ilmaistu maalaisjärjelläkin ymmärrettävällä tavalla. "Sen avulla, miten asiat ovat, ei voida päätellä sitä, miten niiden tulisi olla." Arvo täytyy luoda ja perustella. Jos on olemassa kaikkia ihmisiä koskevia arvoja, niiden tulee olla yksilöä suurempia. Filosofi Kant, jonka tieteellisyyttä kukaan tuskin epäilee, vetosi tähän. Hänen mielestään etiikan perustana on Jumala. Juuri siksi ihmisten tulisi käyttäytyä eettisen ihanteen mukaisesti.

Tämän periaatteen myöntää myös yksi näkyvimmistä keskustelijoista, professori Ilkka Niiniluoto, joka omien sanojensa mukaan edustaa ns.filosofista ateismia. Näkyvän todellisuuden perusteella ei voida tehdä vielä johtopäätöstä siitä, miten asioiden tulisi olla. Tarvitaan empirismin ulkopuolelle ajautuvia perusteita. Niiniluoto itse ei toki ajattele, että hänenkin pitäisi ateistina uskoa johonkin jumaluuteen. Mutta etiikan ongelman hän myöntää.

Puolimatka näyttää nyt edellyttävän, että sama periaate koskee tietoa yleisesti. Tieto perustuu vaikutelmaan, että maailma on pysyvä ja että sitä koskevat väittämät ovat pysyviä. Se ei kuitenkaan ole uskottavaa, ellei tutkija oleta, että todellisuudella on mielekäs rakenne. Muussa tapauksessa nimittäin kaikki jäisi satunnaiseksi. Koska sattuma ei ole mielekäs, kysymys jumaluudesta liittyy yhä nykyään maailmankäsityksen peruskysymyksiin.

Tässä pisteessä aatteet lopulta törmäävät. Useimmat keskustelijat tosin myöntävät, että myös tieteellisen tiedon lähtökohtana on joukko arvoja. Empirismiin kallellaan olevat pohtijat yrittävät kuitenkin määritellä nuo arvot materialismin avulla. Tällaista materialismia ovat kotimaisessa keskustelussa edustaneet esimerkiksi Humanistiliitto, Vapaa-ajattelijain liitto sekä Skepsis ry., joka on noussut julkisesti professori Puolimatkan näkemyksiä vastaan.

Empirismillä on tieteen alueella sijansa, mutta täydellisenä maailmantulkintana se ajaa karille. Jos työkalupakissa on vain vasara, on houkutus ajatella, että maailma koostuu pelkästään nauloista. Jopa edellä mainittu professori Niiniluoto varoittaa lukijoitaan tieteisuskosta eli skientismistä. Se on kuvitelma siitä, että kaikki todellisuutta koskevat ongelmat voidaan ratkaista tieteen keinoin. Maailmankäsitystä luotaessa on turvauduttava ideologiaan. Puolimatkan haastava teesi näyttäisi ainakin tässä mielessä pitävän paikkansa.

Jos jumaluus palaa kampukselle, onko uskomuksen kohteena Raamatun tai kristinuskon Jumala? Tältä osin pohtijat voivat olla rauhassa. Kristillinen teologia opettaa, että usko ei ole johtopäätös. Akateeminen käsitys jumaluudesta ei koskaan ole Raamatun Jumala. Sen sijaan Raamattu näyttää väittävän, että kukaan ei voi uskoa pelkän järkeilyn perusteella. Jo katekismuksessa todetaan, että Jumala kohdataan Kristuksen ristin sanomassa. Juutalaisille se oli häväistys ja kreikkalaisille hulluutta.

Kirjoittaja on Uuden testamentin dosentti Helsingin yliopistossa.