Yhteystiedot

Tapio Puolimatka
Kasvatustieteiden laitos
PL 35 (RUU D435)
40014 Jyväskylän yliopisto

tapio.puolimatka (at) jyu.fi
p. (014) 2601670

Tapio Puolimatka:

Uskonnollinen kaksoisviestintä

Artikkeli on julkaistu Uusi Tie -lehdessä 2006.

Friedrich Wilhelm Krummacher (1796-1868)  oli saksalainen teologi, joka oli hyvin perehtynyt aikansa liberaaliin teologiaan. Hän itse pitäytyi Raamatun yliluonnolliseen arvovaltaan ja pystyi terävästi analysoimaan järkeisuskoisen teologian heikkouksia. Teoksessaan Elija Tisbiläinen (Länsi Suomen ev. lut. Kirjakustannus, 1982) hän tarjoaa muun muassa hyvän analyysin järkeisuskoiselle teologialle ominaisesta uskonnollisesta kaksoisviestinnästä, jossa näennäisesti kristillisen sanaston alle kätkeytyy kristinuskon keskeisten totuuksien kieltäminen.

 

Kritiikitön usko filosofiaan

Krummacher kritisoi järkeisuskoista teologiaa, jossa filosofinen teoria asetetaan ehdottomaksi auktoriteetiksi, ikään kuin uudeksi Jumalan ilmoitukseksi. Tällaiselle asenteelle ei ole järkiperusteita, koska filosofiset teoriat ovat epävarmoja eikä filosofiassa vallitse yksimielisyyttä edes keskeisistä kysymyksistä. Järjen palvonta saa teologit sitoutumaan jonkin muotifilosofian kritiikittömiksi kannattajiksi. Paavali varoittaa ei-kristilliseen filosofiaan sisältyvästä ”tyhjästä petoksesta”. (Kol. 2: 8) Jos filosofia ei perustu Kristukseen, se ajautuu sisäisiin ristiriitoihin. Näemme miten filosofian historiassa ajatussysteemi toisensa jälkeen luhistuu kritiikin paineessa.

 

Koska järkeisuskoinen teologia perustuu johonkin sisäisesti ristiriitaiseen filosofiaan, se ei voi avoimesti esittää perustelujaan vaan turvautuu retoriikkaan. Väärä oppi naamioituu hurskaisiin sanankäänteisiin ja kielikuviin. Näiden avulla se johtaa harhaan uskovan kansan, joka ei osaa epäillä omien sananjulistajiensa johtavan sitä pois aidosta evankeliumista. ”Epäilemättä ei uudemman ajan väärä jumaluusoppi olisi voinut aikaansaada puoltakaan sitä vahinkoa, minkä se – ikävä kyllä – on aikaan saanut, jos se kaikkialla olisi esiintynyt rehellisesti ja julkisesti kieltänyt selvän totuuden. Mutta samassa kun se viekkaasti oli hyväksyvinään kaikki kirkon perusopit, sen oli myös helppoa ajaa asiaansa. Herkkäuskoinen kansa ei kyennyt ymmärtämään tätä teeskentelemistä, ja ennen kuin tiedettiinkään, oli tämä valkeuden enkeliksi pukeutunut valehtelija saanut sen ilon, että se oli ryöstänyt petetyltä kansalta sen pyhimmän uskon.” (s. 348)

Tyhjä petos

Järkeisuskoinen jumaluusoppi ei täysin avoimesti hyökkää kristinuskon totuuksia vastaan.  Se kuitenkin tyhjentää nämä opit todellisuudesta niin, että ”petetty kansa-raukka luulee lepäävänsä totuuden rinnoilla ja kuitenkin se syleilee ainoastaan sumukuvaa”. Uskova kansa luulee olevansa kosketuksissa aitoon evankeliumiin, vaikka se koskettaa ainoastaan ”elotonta, voimatonta, haihtuvaa utukuvaa” (s. 348).

Järkeisoppinen teologia puhuu Jumalan Pojasta, mutta jättää epäselväksi, onko kyseessä todellinen persoona, vai pelkkä ajatuskuva. Se puhuu Jumalasta, mutta siirtää hänet ihmisen ulottumattomiin. Se puhuu taivaasta ja iankaikkisesta elämästä, mutta ei tarkoita niillä mitään todellista. ”Oi niin, jonkinmoinen Jumalan Poika näille petetyille on jäänyt, mutta niin henkistynyt, etteivät itse tiedä, mitä he hänessä omistavat: todellisen persoonan vai personoidun aatteen onton ajatuskuvan. ’Korkeimpaan olentoon’ heitä vaaditaan uskomaan, mutta tämä nimetön olento kohotetaan niin äärettömän korkealle maan yli, että heidän jo alusta täytyy luopua ajattelemasta minkäänlaista läheisempää kanssakäymistä sen kanssa. Heillä on vielä taivaskin, mutta sellainen taivas, joka on olemassa ainoastaan niin kauan kuin he eivät todella pyri sinne sisälle. - - He saavat kyllä lohduttaa itseään iankaikkisella elämällä ja jälleennäkemisen ilolla toisessa maailmassa, mutta varokoot visusti, ettei tällaisen lohdutuksen todellinen tarve valtaa heidän sydäntänsä. Sillä silloin he huomaavat, että se iankaikkinen elämä, jota heille on julistettu, todellisuudessa on ainoastaan tyhjä ääni, ja toinen ranta muuttuu, kun he heittävät sinne toivonsa ankkurin, pelkäksi sumuksi ja kuohuvaksi vaahdoksi.” (s. 348-349.)

 

Raamatun realismi

 

Jos luovumme Raamatun realismista, sen sanoman todellisuudesta, meillä ei enää ole ratkaisua synnin ja kuoleman ongelmaan. ”Sillä siksi reaalinen, todellinen on se kurjuus, joka täällä alhaalla minua vaivaa, se synti, joka minua rasittaa, se kuolema, joka minua odottaa, etten minä näitä vastaan voi löytää lohdutusta mistään muusta kuin juuri yhtä todellisista vastakohdista.  - - Mitä minua hyödyttää, kun näen nälkää, maalattu omena, jota ainoastaan katselen mielelläni? Syödä, syödä enkä leikkiä minä tahdon, jotta en kuolisi.” (s. 349.)

Krummacherin mukaan meidän ei tulisi rakentaa todellisuuskäsitystämme ”omien unelmien, aavistusten, arvailujen ja laskelmien hietapohjalle”. Meidän tulisi ottaa elämämme perustaksi ”sen miehen sanat, jonka suusta ihmiset ja perkeleet turhaan koettavat urkkia mitään petosta, miehen, joka todisti oikeaksi sanansa jumalallisilla töillään, - - ja omalla ylösnousemillaan ja taivaaseenastumisellaan” (s. 360).