Ovatko lapset synnynnäisiä uskovia?

 

Kirjassaan Jumalvaisto (2011) ateistinen uskontotieteilijä Jesse Bering esittelee uskontotieteellistä tutkimusta, jonka mukaan ihmisellä on välittömän kokemuksen tasolla vaistomaista tietoa Jumalasta, vaikka hän ei olisi saanut uskonnollista kasvatusta. Ihminen luonnostaan kokee itsensä olennoksi, jonka elämällä on tarkoitus osana suurempaa suunnitelmaa. Lapsen luontaiseen taipumukseen uskoa Jumalaan viittaa erityisesti tutkimus, jota on tehty kognitiivisen uskontotieteen piirissä. Uuden tutkimustiedon mukaan lapsi on ”synnynnäinen uskovainen”.

Bering kertoo seuraavanlaisen tapauksen omasta lapsuudestaan. Rikottuaan seitsenvuotiaana vahingossa naapurin suuresti arvostaman muistoesineen, hän pyrki peittämään syyllisyytensä vannomalla Jumalan nimeen, ettei hän ollut rikkonut kyseistä esinettä. Tämän jälkeen hänellä oli viikkojen ajan vaikeuksia nukkua ja hän kadotti ruokahalunsa. Asia vaivasi häntä niin paljon, että hän melkein tunnusti tapahtuneen vanhemmilleen. Hän koki sisimmässään tehneensä väärin.

Bering korostaa, etteivät hänen vanhempansa olleet koskaan opettaneet hänelle mitään Jumalan rangaistuksesta tai synnistä. Hänen perheensä oli maallistunut perhe, joka ei edes omistanut Raamattua. Bering kertoo, että hänen uskontotieteellistä tutkimustaan motivoi yhä edelleen hänen itse kokemansa ”vaistomainen pelko Jumalan rangaistusta ja yleisemmin Jumalan ajattelemista kohtaan”. Hän haluaa selvittää, mistä tällainen vaistomainen jumalatietoisuus on peräisin. Mistä johtuu, että ihmismielellä on taipumus suuntautua Jumalaan? Voiko tällainen taipumus ja vaistomainen jumalausko olla ihmiselle synnynnäistä?

Beringin mukaan tätä luontaista taipumusta ei voida selittää kulttuurisella vaikutuksella. Hän pitää riittämättömänä monien muiden ateistien puolustamaa selitystä, jonka mukaan uskonnollinen ajatus Jumalasta kaiken luojana on eräänlainen kulttuurinen virus, jonka lapset omaksuvat tartunnan saaneilta aikuisilta ja joka elää loisena ihmisaivoissa erityisesti pelon ja tietämättömyyden ilmapiirissä.

Yhtenä mahdollisena selityksenä vaistomaiselle jumalatietoisuudelle on pidetty ihmisen tarvetta uskoa Jumalaan. Beringin mukaan tämä vaihtoehto johtaa kuitenkin kehäpäättelyyn, koska se herättää kysymyksen: Miksi meillä on tarve uskoa johonkin suurempaan tai miksi meillä on tarve uskoa, että elämällä on tarkoitus?

Bering kiinnittää huomiota siihen, että muutkin ateistiset ajattelijat ovat eläneet samanlaisessa jännitteessä tietoisen vakaumuksensa ja sille ristiriidassa olevan luontaisen kokemuksensa välillä. Ateistin ihmisyys saa hänet elämään ikään kuin maailmankaikkeus olisi älykkäästi suunniteltu ja elämällä olisi tarkoitus. Kuitenkin ateistisen maailmankatsomuksen mukaan olemassaolo on perimmältään sattumanvarainen ja ilman tarkoitusta. Vaikka ihminen kieltäisi Jumalan ja sen tähden luopuisi myös uskosta elämän tarkoitukseen, hän ei kuitenkaan voi välttää toimimasta tarkoituksenmukaisesti. Näin hän osoittaa kokevansa, että hänen olemuksensa on luotu tiettyä tarkoitusta varten. Bering pitää tällaista jännitettä ateistin tietoisuudessa tosiasiana, joka vaatii selitystä: ”Ateistia itseään hämmästyttää oivallus, jonka mukaan hänellä on melko hämmentävä alttius tuntea ikään kuin hän olisi älykkään suunnitelman luomusta.”