Yhteystiedot

Tapio Puolimatka
Kasvatustieteiden laitos
PL 35 (RUU D435)
40014 Jyväskylän yliopisto

tapio.puolimatka (at) jyu.fi
p. (014) 2601670

Tapio Puolimatka:

Opetuksen rajankäyntejä

Artikkeli on julkaistu ABC+ -lehdessä 2007.

Indoktrinaatiolla tarkoitetaan opetuksen vääristymää, joka voi ilmetä useissa eri muodoissa: joko opetuksen sisältö ei ole tietoa tai sitä ei opeteta niin, että oppilas tulee tietämään asian. Indoktrinoiva opetustapa ei kehitä oppilaan valmiuksia tulla tietämään ja ymmärtämään käsiteltäviä asioita eikä itsenäisesti arvioimaan niiden pätevyyttä. Se ei edistä oppilaan tiedollisten valmiuksien ja niiden edellytyksenä olevien henkisten valmiuksien kehittymistä. Indoktrinaation määrittelyn ongelmaa olen käsitellyt tarkemmin kirjassa Opetusta vai indoktrinaatiota (Tammi 2000).
   

Opetuksen indoktrinoivuutta arvioitaessa nousee ratkaisevaksi kysymykseksi, mitkä ovat itsenäisen tiedollisen arviointikyvyn henkiset edellytykset. Tästä kysymyksestä voidaan olla eri mieltä erilaisten ihmiskäsitysten ja todellisuuskäsitysten pohjalta.
   

Kristillisen maailmankatsomuksen ytimessä on ajatus, että itsenäinen tiedollinen arviointikyky riippuu ratkaisevasti Kristuksen tuntemisesta, koska maailma on luotu hänen kauttaan, häntä varten ja häneen, niin että hänessä "kaikki viisauden ja tiedon aarteet ovat kätkettyinä" (Kol. 2: 3).
   

Yksittäisten tiedollisten käsitysten arviointi edellyttää oikeaa kokonaisnäkemystä. Koska ihminen ei rajallisena olentona koskaan pysty tietämään kaikkea, hänen on vaikea tai mahdotonta saavuttaa luotettavaa kokonaisnäkemystä omin avuin. Siksi hän tarvitsee Jumalan ilmoitusta ja hänen on tärkeä pystyä erottamaan sen aidot muodot vääristymistä. Yritys ymmärtää todellisuutta epätodesta kokonaisnäkemyksestä käsin johtaa ajattelun sisäisiin ristiriitoihin, koska todellisuuden yhtenäinen merkitys avautuu vain sen alkuperän kautta. Erilaisten kokonaisnäkemysten pätevyyttä voidaan pyrkiä arvioimaan vertaamalla niiden selitysvoimaa, sisäistä yhtenäisyyttä ja käytännöllistä toimivuutta.
   

Itsenäisen tiedollisen arviointikyvyn edellytyksenä on pitkälle kehittynyt itsekriittisyys. Itsekriittisyys edellyttää sitä, että ihminen on valmis kohtaamaan omaa näkemystään vääristävät ennakkoluulot, etunäkökohdat ja rajoitukset. Jos ihminen ei tiedosta ennakkoluulojaan, ne vääristävät hänen näkemyksensä todellisuudesta, ilman että hän on siitä tietoinen. Millä tavalla ihminen voi sitten saavuttaa tällaisen itsekriittisyyden? Kristillisen maailmankatsomuksen mukaan yksi tärkeä itsekriittisyyden kehitystä edistävä tekijä on Kristuksen kohtaaminen syntisten vapahtajana. Kristuksen tunteminen tekee ihmiselle mahdolliseksi tunnistaa todellisuuskäsitystään vääristävät ennakkoluulot, koska Kristuksessa ihmiselle tarjotaan täydellistä anteeksiantamusta, mikä rohkaisee synnin tunnustamiseen ja siten oman ennakkoluuloisuuden, vihan ja muiden kielteisten asenteiden aina syvenevään ymmärtämiseen. Tämä mahdollistaa sellaisen itsekriittisyyden, joka edistää kriittisen arviointikyvyn kehitystä.
   

Näitä kristilliseen maailmankatsomukseen sisältyviä kriittisiä elementtejä on harvoin tunnustettu. Tavallisempaa on kohdata väite, jonka mukaan kristinuskon opettaminen on välttämättä indoktrinoivaa, koska usko Kristukseen ei sovi yhteen kriittisen ajattelun kanssa. Monien indoktrinaatio-teoreetikkojen mukaan uskonnollisten oppien opettaminen totuuksina on selkeä esimerkki indoktrinaatiosta. He perustelevat kantaansa väittämällä, että uskonnolliset opit eivät ole tietoa, vaan perusteettomia uskomuksia, toiveajattelua tai muuta sellaista. Tämä väite perustuu agnostiseen oletukseen, jonka mukaan meillä ei ole tietoa Jumalasta, joten Jumalaa koskevia käsityksiä ei voi opettaa tietona. Tämä kanta saattaa esiintyä suvaitsevuuden nimissä ja pitää suvaitsemattomana väittää yhtä tiettyä Jumalaa koskevaa käsitystä oikeaksi. Jos esimerkiksi kristityt opettavat, että vain kristinusko on totuus, silloin he tavallaan tuomitsevat kaikki muut käsitykset epätosiksi. Tällainen opetus on agnostisismiin taipuvaisten indoktrinaatio-teoreetikkojen mukaan ennakkoluuloista ja suvaitsematonta, koska se on vailla tiedollista pohjaa. 
   

Tässä artikkelissa esitän kaksi perustavaa väitettä: (1) Ei ole indoktrinoivaa tai millään tavalla tietoteoreettisesti ongelmallista tai suvaitsematonta opettaa evankeliumin peruskäsityksiä ehdottomana totuutena. (2) On indoktrinoivaa opettaa näitä totuuksia siten, että oppilaita kielletään periaatteessa kyseenalaistamasta evankeliumin perustotuuksia.

Tiedämmekö sen, että emme tiedä?


Agnostismilla voidaan tarkoittaa asennetta, jossa ihminen yksinkertaisesti pidättäytyy muodostamasta käsitystä siitä, onko Jumala olemassa vai ei. Tässä yhteydessä tarkoitan kuitenkin agnostismilla tietoteoreettista väitettä, jonka mukaan ei ole mahdollista tietää, onko Jumala olemassa vai ei. Agnostiset indoktrinaatioteoreetikot käyttävät yleensä tätä vahvempaa muotoa argumenteissaan. Heidän mukaansa ei ole perusteltua opettaa yhtä ainoaa perimmäisiä kysymyksiä koskevaa käsitystä ainoana totuutena, koska silloin väitetään jotakin ehdotonta sellaisesta, mistä emme voi tietää mitään varmaa.
   

Samalla kun tämä agnostinen käsitys kieltää ehdottomien väitteiden esittämisen, se sisältää ehdottoman väitteen. Sen mukaan emme voi tietää mitään Jumalasta. Jos joku väittää tuntevansa totuuden Jumalasta, hän on ehdottomasti väärässä. Tällä perusteella he eivät pidä kasvatuksellisesti hyväksyttävänä, että kristityt ja muut teistit opettavat omaa käsitystään totena, koska tällainen opetus heidän mielestään esittää tietona jotakin sellaista, mitä ei ole mahdollista tietää ja tuomitsee muut käsitykset vääriksi. Tästä huolimatta agnostikot katsovat paradoksaalisesti oikeaksi opettaa totuutena omaa käsitystään, jonka mukaan meillä ei ole tietoa Jumalasta. Tällöin he samalla tuomitsevat vääriksi kaikki ne käsitykset, jotka opettavat meidän tietävän jotakin Jumalasta. He siis ovat sitä mieltä, että suurin osa ihmiskunnan väestöstä on väärässä. Väärässä ovat sekä ne, jotka pitävät jotakin tiettyä käsitystä Jumalasta oikeana, että ateistit, jotka katsovat meidän tietävän, ettei Jumala ole olemassa.
   

Agnostikot olettavat siis meidän tietävän, että emme tiedä mitään Jumalasta. He jättävät kertomatta, mistä me olemme saaneet tämän tiedon. Tämä agnostinen kanta sisältää perustavan tietoteoreettisen ongelman. Se että ihmisillä on erilaisia käsityksiä Jumalan olemassaolosta ja hänen luonteestaan ei loogisesti merkitse sitä, että emme voi tietää mitään Jumalasta. On täysin mahdollista, että tiedämme totuuden Jumalasta mutta emme halua tietää. Esimerkiksi kristinuskon mukaan kaikilla ihmisillä on perustava tieto Jumalasta, mutta he torjuvat sen pois tietoisuudestaan, sikäli kuin he eivät halua olla tekemisissä Jumalan kanssa.
   

Vaikka agnostiset indoktrinaatioteoreetikot ovat eri mieltä ihmiskunnan väestön enemmistön kanssa, he ajattelevat, että ainoastaan agnostinen opetus on kasvatuksellisesti hyväksyttävää ja kaikkien muiden käsitysten opettaminen on hyväksyttävää ainoastaan, jos ne puetaan agnostiseen muotoon.
   

Eikö olisi mielekkäämpää, että kaikkia eri näkökantoja edustavat ihmiset opettavat omia käsityksiään ja esittävät niille perusteluja, niin että erilaiset käsitykset pääsevät vapaasti kilpailemaan toistensa kanssa. Jos jokin tietty käsitys sensuroidaan pois ja vaaditaan kaikkia opettamaan esimerkiksi agnostismin mukaisesti, luodaan kulttuurisesti indoktrinoiva tilanne: luodaan harhakäsitys, että tiedämme varmasti sen, ettemme voi tietää mitään Jumalasta.
   

Agnostisten indoktrinaatio-teoreetikkojen käsitys ei siten ole kovin hyvä esimerkki suvaitsevuudesta. On yhtä ehdotonta väittää, ettemme tiedä mitään käsitystä Jumalasta todeksi kuin väittää, että tiedämme jonkin käsityksen todeksi. Tietoteoreettisesti ei ole yhtään ongelmallisempaa väittää meidän tietävän evankeliumin sanan perusteella Jeesuksen olevan ainoa tie Jumalan luo, kuin väittää, ettemme voi tietää asiasta mitään. Tätä kysymystä on mielenkiintoisesti tarkastellut Alvin Plantinga kirjassaan Warranted Christian Belief (Oxford University Press 2000).
   

Jo Kierkegaard pohti kysymystä, onko ihmisen mahdollista olla varma iankaikkisesta autuudestaan vaikka hän ei pystyisikään ehdottomasti todistamaan kristinuskon totuutta. Hän antoi tähän kysymykseen myönteisen vastauksen. On aivan eri asia väittää kristinuskon olevan totuus ja väittää tietävänsä sen olevan totuus kuin väittää, että me ihmiset pystymme ehdottomasti todistamaan sen totuuden. On erotettava kaksi asiaa: (1) se mitä ihminen pystyy todistamaan oman järjellisen tutkimuksensa pohjalta, (2) se mitä Jumala pystyy ilmoittamaan ihmiselle niin, että ihminen voi varmasti tietää sen todeksi. Voimme aina suhtautua hiukan epäilevästi rajallisen ihmisen mahdollisuuksiin todistaa näin laajakantoisia väitteitä. Samalla on kuitenkin aika epämielekästä epäillä Jumalan mahdollisuuksia antaa ihmiselle riittävä tieto perustavista kysymyksistä. Ajatus Jumalan mahdollisuuksien rajoituksista ei tee oikeutta hänen kaikkivaltiudelleen. On myös mielekästä olettaa, että se tapa, millä Jumala tarjoaa tämän tiedon, ei suosi esimerkiksi niitä, jotka ovat filosofisesti lahjakkaita. Jumalaa koskevan tiedon voisi olettaa tulevan ihmisille sellaisessa muodossa, joka asettaa kaikki samanarvoiseen asemaan. Siksi voisi ajatella, että ratkaisevampaa Jumalaa koskevan tiedon saamisessa on esimerkiksi ihmisen nöyryys kuin hänen koulutuksensa. Nöyryyskin tietysti sisältää sen perustavan älykkyyden, että ihminen on Jumalasta riippuvainen perimmäisen tiedon suhteen. Vaikka ihminen ei voikaan ehdottomasti todistaa Jumalaa koskevien väitteiden totuutta, Jumala voi itse todistaa oman totuutensa ihmiselle niin että ihminen tietää sen todeksi.
   

Kyseenalaistamisen vapaus


Jos uskomme evankeliumin sisältävän totuuden, ei ole mitään syytä estää oppilaita kyseenalaistamasta sen totuuksia. Päinvastoin, uskon merkitys tulee ilmeiseksi ihmisjärjelle juuri kyseenalaistamisen kautta, koska se on ihmisen tavallinen tapa varmistua käsityksen totuudesta. Järjen tasolla tapahtuva kyseenalaistaminen on sopusoinnussa sydämen uskon kanssa. Järki kulkee paljon hitaammin kuin sydämen usko. Sydämen usko voi syntyä välittömästi, kun ihmiselle julistetaan evankeliumi ja ihminen pääsee kosketuksiin Jumalan todellisuuden kanssa. Tällainen usko voi olla tiedollisesti oikeutettu, niin että sitä voidaan kutsua tiedoksi, jos evankeliumi on tosi. Jos kuitenkin ihminen haluaa ymmärtää sen, miksi hän uskoo, hän joutuu etenemään paljon hitaampaa ja vaivalloisempaa tietä. Järjen tasolla ihminen pääsee selvyyteen asteittain, enemmän tai vähemmän epätäydellisesti. Hänellä voi kuitenkin olla varma ja perusteltu vakaumus koko tämän epätäydellisen älyllisen prosessin eri vaiheissa, sikäli kuin hän on päässyt kosketuksiin aidon Jumalan ilmoituksen kanssa.
   

Vaikka kristillinen opetus ei olekaan välttämättä indoktrinaatiota esittäessään totuuksina evankeliumin perusväitteitä, se voi kuitenkin olla indoktrinoivaa, jos se ei oikealla tavalla anna tilaa ajattelun vapaudelle. Ihmisen ajattelukyky ja järjellisyys on juutalais-kristillisen luomisopin mukaan Jumalan lahja, jota tulisi käyttää eikä panna "vakan alle". Kristitty kasvatusteoreetikko Johan Amos Comenius ilmaisi yhden puolen asiasta sanomalla, että koska Jumala on kaikkitietävä, myös ihmiseen pitäisi luoda samanlaista ilmettä (Suuri Opetusoppi, WSOY 1928). Pyrkimys rajoittaa oppilaiden kriittisen ajattelun kehittymistä kielii siitä, ettei kristitty opettaja usko evankeliumin kestävän kriittistä tarkastelua, ettei hän itse asiassa usko sen olevan totuus. Nykyisessä filosofisessa tilanteessa ei tällaiselle asenteelle ole mitään perusteita. Kristillinen käsitys on jo filosofisten argumenttienkin tasolla paremmin perusteltu kuin esimerkiksi populaarikulttuuriin suuren vaikutuksen tehnyt agnostisismi. Agnostinen ja ateistinen kanta eivät tarjoa perusteita uskolle ihmisjärjen luotettavuuteen, koska on vaikea ymmärtää, miten sattumanvarainen evoluutioprosessi ilman Jumalan ohjausta voisi tuottaa järjellisyyttä sanan varsinaisessa mielessä. 
   

Kristilliset koulut palvelevat olemassaolollaan yhteiskunnan pluralistisuutta. On tärkeää, että erilaiset käsitykset tulevat edustetuiksi myös kasvatusjärjestelminä, jotka tarjoavat kokonaisvaltaisen maailmankatsomuksen ja elämäntavan. Vain tällä tavalla ne tarjoavat todellisen vaihtoehdon aikamme ihmisille. On tietoteoreettisesti täysin perusteltua, että kristilliset koulut opettavat evankeliumia totuutena. Ehdoton totuus ja älyllinen vapaus sopivat yhteen. Olisi epäjohdonmukaista rajoittaa älyllistä vapautta ehdottoman totuuden nimissä, koska ehdoton totuus kestää kriittisen tarkastelun.