Yhteystiedot
Tapio Puolimatka
tapio.puolimatka (at) gmail.com
Kristus - tieteen "Arkhimedeen piste"Perusta 2/2008Tapio Puolimatka
Yksi tapa kyseenalaistaa oletus, jonka mukaan tieteellinen tutkimus voi olla neutraalia ja riippumatonta tutkijan peruslähtökohdista, on kiinnittää huomiota keskusteluun, jota on käyty tieteen "Arkhimedeen kiintopisteestä". Tällä käsitteellä pyritään ilmaisemaan, että teemme tieteellistä tutkimusta aina rajallisina ihmisinä, joilla on tietynlainen näkökulma todellisuuteen. Tieteellisessä tutkimustoiminnassa olennainen kysymys koskee sitä, millä tavalla sijoitumme suhteessa todellisuuteen, minkälaisesta lähtökohdasta sitä lähestymme. Voimme konkretisoida tätä esimerkillä kolmesta ihmisestä, jotka kaikki tarkastelevat Claude Monetin maalausta Lumpeet. Henkilö A tarkastelee taulua kahden senttimetrin etäisyydeltä, henkilö B kahden metrin etäisyydeltä ja henkilö C 50 metrin etäisyydeltä. A ilmoittaa näkevänsä pelkästään erilaisia väriläiskiä. B kertoo näkevänsä lumpeita. C puolestaan sanoo näkevänsä pilviä. Se, miten henkilöt sijoittuvat suhteessa tauluun, ratkaisee sen, miten todenmukaisen kuvan he siitä pystyvät saamaan. Näin voimme konkretisoida perimmäisen kiintopisteen, Arkhimedeen pisteen, merkitystä tieteelliselle tutkimukselle. Se, miten tutkija ihmisenä sijoittuu suhteessa todellisuuteen, ratkaisee sen, minkälaisen näkymän hän pystyy siihen saamaan. Tutkija on ihmisenä aina jollakin tavalla sijoittunut todellisuuteen ja tästä Arkhimedeen pisteestään käsin hän pyrkii muodostamaan kokonaiskäsityksen todellisuudesta. Tutkijan on suhteutettava yksityiskohtaiset löytönsä ja havaintonsa kokonaisuuteen, koska ilman suhdetta kokonaisuuteen yksityiskohdat jäävät merkityksettömiksi. Tutkija ei voi rakentaa kokonaisnäkemystään yksityiskohtaisen tieteellisen tiedon varaan, koska hän ei ole kaikkitietävä olento - hän on aina sidottu omaan inhimilliseen peruskokemukseensa ja sen rajaamaan inhimilliseen näkökulmaan. Hänen kokonaisnäkemyksensä perustuu hänen rajalliseen kokemukseensa tästä kokonaisuudesta, siihen, että hän on jollakin tavalla osallinen siitä kokonaisuudesta, josta hän pyrkii muodostamaan käsitystä. Niinpä tieteen Arkhimedeen pisteellä tarkoitetaan tutkijan eksistentiaalista lähtökohtaa eli sitä lähtökohtaa, joka hänellä on ajattelevana, kokevana ja tuntevana ihmisenä maailmassa. Jokainen tutkija on jollakin tavalla eksistentiaalisesti sijoittunut ihmisenä eikä hän voi paeta perustavaa inhimillistä kokemistapaansa myöskään tutkijana: se mitä hän on ihmisenä, ohjaa hänen tapaansa tarkastella todellisuutta. Näkemys todellisuudesta kokonaisuutena on aina suhteessa näkemykseen tämän kokonaisuuden alkuperästä. Muodostaessaan käsitystä todellisuudesta kokonaisuutena, josta ihminen on itse osallinen, ihminen joutuu samalla ottamaan kantaa omaan alkuperäänsä ja muodostamaan käsityksen itsestään suhteessa tähän alkuperään.
Ajallisen näkökulman rajoitukset
Yleensä naturalistinen lähestymistapa etsii tieteen ja filosofian Arkhimedeen pistettä jostakin inhimillisen kokemuksen luonnollisesta aspektista. Naturalistiselle lähestymistavalle on vierasta ajatus, että ihminen saa käsityksen kokonaisuudesta ja sen alkuperästä käyttäen perimmäisenä tietolähteenä Jumalan ilmoitusta. Naturalistinen lähestymistapa pystyy tällä tavalla torjumaan Jumalan ilmoituksen merkityksen antamalla mytologisen merkityksen sille inhimillisen kokemuksen ulottuvuudelle (järki, aistihavainto), jota se pitää tieteellisen ajattelun Arkhimedeen pisteenä. Kun Jeesus Kristus nähdään tieteellisen ajattelun Arkhimedeen pisteenä, luovutaan tästä ajalliseen todellisuuteen rajoittuvasta näkökulmasta. Tieteellisen tutkimuksen lähtökohtana olevat perususkomukset muodostetaan Kristuksen Raamatussa olevan itseilmoituksen pohjalta. Ilmoitus paljastaa todellisuuden perimmäisen alkuperän sekä ihmisen syntiinlankeemuksen ja lunastuksen todellisuuden. Tosiasiat tulkitaan tämän evidenssin valossa, niin että Kristuksesta käsin avautuu näkemys luomakunnan rakenteisiin. Kristuksen merkitystä tieteen Arkhimedeen pisteenä on filosofisesti analysoinut erityisesti viime vuosisadalla elänyt Amsterdamin vapaan yliopiston oikeusfilosofian professori Herman Dooyeweerd (1894-1977). Hän kirjoittaa: "Filosofinen näkemys ajallisen todellisuuden rakenteeseen (ja siksi myös totuuden rakenteeseen) on ehdottoman riippuvainen tutkijan Arkhimedeen pisteestä. Saadaksemme totuudenmukaisen näkemyksen ajallisen todellisuuden rakenteeseen meidän on välttämättä luovuttava pelkästään ajalliseen todellisuuteen rajoittuvasta näkökulmasta, jossa kokonaan hylätään Jumalan todellisuus. Filosofi ei kuitenkaan pysty luopumaan tämänpuoleiseen rajoittuvasta naturalistisesta näkökulmasta, jollei Kristuksessa meille ilmoitettu Jumalan totuus saa hänen sydäntään valtaansa. Kristuksessa kokemuksen rakenne avautuu ja vapautuu naturalistisen filosofian ennakkoluuloista. Kristillinen filosofinen ajattelu ei voi tehdä kompromissia tämän totuuden osalta." (Dooyeweerd 1955: 574.)
Tieteellisen käsitteenmuodostuksen perusta
William A. Dembskin (2002: 164) mukaan "tieteellisen teorian käsitteellistä oikeellisuutta ei voi saavuttaa ilman Kristusta". Tämä johtuu siitä, että todellisuus on rakennettu niin, ettei sitä voida ymmärtää oikein irrallaan Kristuksesta. Kristuksesta käsin tarkasteltuna tulee mahdolliseksi tehdä oikeutta tieteellisiin teorioihin sisältyvälle totuuden elementille, samalla kun luovutaan teorioihin sisältyvästä väärästä kokonaiskäsityksestä. Dembski hahmottaa Kristuksen merkityksen tieteelle seuraavalla tavalla: "Kristus on välttämätön jokaiselle tieteelliselle teorialle, vaikka sen kannattajilla ei olisi aavistustakaan hänestä. Tieteellisen teorian käytännöllistä puolta voidaan harjoittaa vetoamatta Kristukseen. Mutta teorian käsitteellinen oikeellisuus voidaan lopulta saavuttaa vain Kristuksessa. Kristus tieteellisten teorioiden täydellistäjänä säilyttää sen, mikä näissä teorioissa on käsitteellisesti oikeaa, aivan kuten reaaliluvut säilyttävät soveltavan matemaatikon laskelmien käsitteellisen oikeellisuuden. Kristus on ottanut koko ihmisyytemme päälleen ja astunut todellisuuden jokaiseen alueeseen. Siten hän tekee kaikista meidän tutkimuksistamme hänen itsensä tutkimista." (Dembski 2002: 164.)
Naturalistinen rajanvetokriteeri
Naturalistinen rajanvetokriteeri pyrkii sulkemaan Kristuksen itseilmoitukseen perustuvan tieteellisen tutkimuksen tieteen ulkopuolelle. Niinpä tieteelliseen uraan suuntautuvalla kristityllä on kiusaus rakentaa tieteellinen tutkimustyönsä jonkin muun kuin Kristuksen varaan. Dooyeweerd kuitenkin rohkaisee kristittyjä tutkijoita tekemään tutkimustyötään Kristuksesta käsin: "Kaikki kristityt, jotka tieteellisessä työssään häpeävät Jeesuksen Kristuksen nimeä, koska he haluavat ihmiskunniaa, ovat täysin hyödyttömiä suuressa taistelussa valloittaa uudelleen Jumalan valtakunnalle tiede, yksi länsimaisen kulttuurin peruspilareista." (Dooyeweerd 1997: 104.) Dooyeweerd myöntää, että kristityt tieteentekijät eivät voi toimia irrallisina yksilöinä ilman yhteyttä tiedeyhteisöön. Kuitenkaan he eivät voi ottaa tieteen omaksumaa kehityssuuntaa itsestään selvyytenä. Sen sijaan heidän kutsumuksenaan on alistaa tämä kehityksen suunta jatkuvalle kritiikille raamatullisesta ja kristillisestä tiedekäsityksestä käsin. Ei ole mielekästä pyrkiä vain sovittamaan tieteen tuloksia ulkoisesti kristilliseen uskoon. Sen sijaan pyrkimyksenä tulisi olla tieteellisen todellisuuskäsityksen ja ihmiskäsityksen sisäinen muutos, niin että molemmat voidaan nähdä niiden todellisen keskuksesta ja Alkuperästä käsin. "Kuka tahansa pyrkii sulkemaan tieteen alueen ulkopuolelle Kristuksen Jeesuksen, joka on Jumalan ilmoituksen täyteys, käyttää väärin Jumalan lahjaa." (Dooyeweerd 1997: 104.) Dooyeweerdin mukaan pyrkimys sulkea Kristuksen itseilmoituksen varaan rakentuva filosofinen ja tieteellinen ajattelu tieteen ulkopuolelle on luonteeltaan dogmaattista. "Ajalliseen näkökulmaan rajoittuva naturalistinen filosofia on väittänyt edustavansa tieteellistä näkemystä. Se on tähän asti olettanut, että Jumalan ilmoitukseen perustuva filosofinen ajattelu voidaan turvallisesti siirtää sivuun epätieteellisenä. Sen dogmaattisena argumenttina on ollut, että filosofia ei perustu uskoon vaan on luonteeltaan täysin tieteellistä." (Dooyeweerd 1955: 574-575.) Puhtaasti älyllisillä perusteilla on kuitenkin mahdotonta pitää tieteellisenä postulaattina eli kaiken tieteellisen tutkimuksen välttämättömänä lähtökohtaoletuksena näkemystä, jonka mukaan tieteellinen tutkimus on luonteensa puolesta riippumatonta Jumalan ilmoituksesta. Kyseessä ei ole tieteellisen tutkimuksen välttämätön lähtökohtaoletus vaan tietystä kiistanalaisesta lähtökohdasta tehty subjektiivinen oletus. Jos naturalistinen filosofia kieltäytyy pohtimasta kaikkein perustavimpia oletuksiaan samalla kun se väittää edustavansa neutraalia tieteellistä tutkimusta, sitä voidaan perustellusti syyttää dogmaattisuudesta. Kristuksen keskeinen merkitys tieteellisessä käsitteenmuodostuksessa perustuu hänen ontologiseen asemaansa. Kristuksella on keskeinen asema todellisuudessa. Kaikki erilaiset -ismit kuten materialismi, fysikalismi, matematismi, biologismi, logisismi jne. perustuvat kosmologiseen harhaan, jonka mukaan todellisuuden yhtenäisyyden perusta olisi löydettävissä jostakin ajallisen todellisuuden aspektista. Kukin näistä -ismeistä päätyy pelkistämään todellisuutta tavalla, joka ei tee oikeutta sen moninaisuudelle. Kun ihminen saa näkemyksen Kristuksen ontologiseen keskeisyyteen, hän samalla saa perustan luopua ontologisesti pelkistävästä ajattelusta.
Tutkijan erehtyvyys
Kuitenkin myös kristillisen metodin mukainen tieteellinen käsitteenmuodostus on hypoteettista ja erehtyväistä, koska jokaisen käsitteen ja teorian muodostajana on syntinen ja rajallinen ihminen. Ihmisen teoriat eivät koskaan saavuta ehdotonta totuutta. "En ollenkaan kiellä, että synti yhä uudelleen himmentää kristityn ymmärrystä. Enkä kiellä sitä, että monet ei-kristillisistä lähtökohdista tutkimustaan tekevät tutkijat ovat paljastaneet suhteellisen tosia asiaintiloja ajallisen todellisuuden sisällä. Mutta todella kristillisen filosofian ei tulisi koskaan epäillä sitä, että kaikki suhteellinen totuus ajallisen todellisuuden sisällä on ainoastaan tosi Totuuden täyteydessä, jonka Jumala on ilmaissut Kristuksessa. Suhteellisen tekeminen ehdottomaksi muuttaa totuuden valheeksi." (Dooyeweerd 1955: 572.) Ihminen ei pysty saavuttamaan aitoa itsetuntemusta omassa varassaan, ilman Jumalan ilmoitusta. Vielä suurempi ongelma on se, että ihminen ei itsestään käsin pysty edes tunnistamaan omaa epäonnistumistaan itsensä ymmärtämisessä, vaan hän pitää omia harhaisia käsityksiään aitona itsetuntemuksena. Tietoisuus omasta epäonnistumisesta tässä suhteessa edellyttäisi sitä, että ihminen olisi jo asetettu totuuteen. Niinpä ihminen syntiinlankeemuksen tähden luonnostaan pitää aitona itsetuntemuksena sitä vääristynyttä käsitystä, jonka hän luo itsestään. Hänen ainoa mahdollisuutensa nähdä itsensä oikeassa valossa on tulla tuntemaan itsensä Kristuksen itseilmoituksen valossa. Syntiinlangenneessa tilassaan ihminen ei kuitenkaan pysty omista lähtökohdistaan käsin ymmärtämään ilmoituksen merkitystä. (Gregor 2007: 194-195.) Tutkijan ei siten ole mahdollista saavuttaa neutraalia lähtökohtaa. Hänellä on vain kaksi vaihtoehtoa: olla joko Kristuksessa tai Aadamissa, olla joko Kristuksen pelastama syntinen, joka pystyy ajoittain aavistamaan jotakin oman itsepetoksensa syvyydestä, tai olla kokonaan oman itsepetoksensa ehdoilla ajatteleva ihminen. Usko Kristukseen ei ole pelkkä ajattelutapa tai lähtökohtaoletus. Liitettynä ristiinnaulittuun ja ylösnousseeseen Kristukseen ihminen asetetaan kokonaan uuteen ontologiseen asemaan: hänestä tulee armahdettu syntinen, jolle avautuu Jumalan todellisuus. Jumalan todellisuuden valossa ihminen voi myös oppia tuntemaan itseään. (Gregor 2007: 195-197.)
Arkhimedeen piste ja tosiasioiden tulkinta
Miten sitten tutkijan näkökulma vaikuttaa tosiasioiden tulkintaan? Voimme ottaa esimerkiksi yksinkertaisen laskutoimituksen 2 + 2 = 4. Miten tässä laskutoimituksessa ilmaistut luvut tulisi ymmärtää? Kun oppilas kysyi Georg Wilhelm Leibnizilta, miten voimme olla varmoja, että 2 + 2 = 4, Leibniz vastasi, että "se on ikuinen ja välttämätön totuus kuten kaikki muutkin matematiikan totuudet. Tämä totuus ei muuttuisi, vaikka koko [havaittava] maailma tuhoutuisi eikä olisi ketään, joka osaisi laskea, eikä mitään, mitä voisi laskea." (Lainattu Cassirer 1961: 237.) John Stuart Mill hylkäsi ajatuksen, että olisi olemassa matemaattisten lukujen ja matemaattisten totuuksien maailma, joka olisi havaittavan maailman perusta. Millin mukaan ei ole syytä uskoa, että olisi olemassa mitään muuta kuin havaittava maailma. Lauseke 2 + 2 = 4 on vain aistihavaintoihin perustuva yleistys. Emme tiedä, että 2 + 2 on välttämättä 4. Tiedämme vain, että se on todennäköisesti 4 myös tulevaisuudessa, koska se on ollut sitä niin monta kertaa aikaisemmin kokemuksessamme. Bertrand Russelin mukaan luvut eivät ole yleistyksiä aistivaikutelmista, koska silloin matemaattiset totuudet menettäisivät välttämättömän luonteensa. Luvut eivät myöskään muodosta omaa itsenäistä matemaattista todellisuuttaan. Russellin mukaan luvut voidaan johtaa loogisista totuuksista. Luvut edustavat loogisia luokkia. Tämän näkemyksen taustalla on usko siihen, että logiikka on koko todellisuuden perusta. John Dewey antaa kysymykseen kaikista yllä olevista poikkeavan vastauksen. Kun häneltä kysytään, mitä luvut symbolisoivat lausekkeessa 2 + 2 = 4, hän vastaa: "Ne eivät symbolisoi mitään." Matemaattiset lausekkeet eivät ole tosia eivätkä epätosia. Deweyn mukaan ihmiset ovat biologisia olentoja, jotka taistelevat olemassaolostaan pyrkimällä muuttamaan ympäristöään itselleen sopivaksi. Ihmiset käyttävät älykkyyttään luodakseen työkaluja ja välineitä, joiden avulla he voivat hallita ympäristöään. Luvut ovat tällaisia välineitä kuten myös käsitteet, ideat ja koko inhimillinen kieli. Niinpä luvut eivät symboloi mitään sen enempää kuin lapio tai vasarakaan. Luvut ovat työvälineitä, joiden avulla pystymme käytännössä saamaan ympäristömme paremmin hallittavaksi. Jokaisessa näistä näkemyksistä on ilmaistu jokin oletus koko todellisuuden itseriittoisesta perustasta, josta koko muu todellisuus on riippuvainen. Leibnizin näkemyksen mukaan itse matemaattinen ulottuvuus on todellisuuden itseriittoinen perusta. Millin mielestä kaikki voidaan perimmältään palauttaa aistihavaintoihin. Russell ajatteli logiikan olevan koko todellisuuden perusta. Deweyn mukaan taas todellisuuden perusta on fysikaalis-biologinen. Nämä oletukset muodostavat kunkin teorian uskonnollisen ytimen. Niissä valitaan jokin osa todellisuudesta, annetaan sille sellaisia ominaisuuksia, jotka kuuluvat ainoastaan Jumalalle, ja tällä tavalla kyseinen osa-alue jumalallistetaan. Kaikki päättely tapahtuu sitten tästä jumalallistetusta aspektista käsin. Koska teoreetikot jumalallistavat eri aspekteja todellisuudesta, he päätyvät sen mukaan myös erilaiseen käsitykseen matematiikan luonteesta. Tällä tavalla eri ajattelijoiden erilaiset uskonnolliset lähtökohdat luovat erilaisen perspektiivin heidän teoreettisiin konstruktioihinsa. Uskonnollisten perspektiivien erilaisuus heijastuu sitten teorioiden erilaisuutena. Herman Dooyeweerd pohtii tätä ongelmaa seuraavaan tapaan: "Sen enempää erityistiede kuin filosofiakaan ei voi paeta tällaista teoreettista näkemystä todellisuudesta. Puhtaassa matematiikassa herää heti ongelma: Kuinka tulisi nähdä suhde todellisuuden osa-alueiden kuten lukumäärän, tilan, liikkeen, aistihavainnon, loogisen ajattelun ja symbolisen esittämisen välillä? Erilaiset puhtaan matematiikan koulut kuten logisismi, symbolistinen formalismi, empirismi ja intuitionismi syntyvät sen mukaan, mikä on niiden teoreettinen näkemys tästä perustavasta ongelmasta. - - Ensimmäiset kolme näistä koulukunnista, logisismi, symbolistinen formalismi ja empirismi, yrittävät palauttaa lukumäärän ja tilan aspektit loogiseen, kielelliseen tai aistihavainnolliseen aspektiin. " (Dooyeweerd 1953: 47-48.) H.G. Stoker selventää tätä ajatusta ottamalla esimerkiksi kaksi maalausta, joissa on molemmissa samanlainen sininen läiskä, samanmuotoinen ja - kokoinen ja samanlainen laadultaan ja voimakkuudeltaan. Tätä väriläiskää voidaan verrata analogisesti siihen matemaattiseen totuuteen, että "2 + 2 = 4". Heti kun kumpikin näistä läiskistä nähdään esteettisessä suhteessa kyseessä oleviin maalauksiin, läiskät näyttävät erilaisilta. Samalla tavalla analogisesti "2 + 2 = 4" voi olla perusmerkitykseltään sama kaikille matemaatikoille, mutta kun sitä katsotaan suhteessa teoreettiseen matemaattiseen viitekehykseen (teoreettiseen maalaukseen) esimerkiksi formalismiin, logisismiin, intuitionismiin, uuspositivismiin ja pragmatismiin, "2 + 2 = 4" ei ole erillinen eikä ehdoton totuus, vaan sillä on asiaankuuluvasti valikoitunut merkitys laajempimerkityksisen taustan tai näkökulman yhteydessä, jossa sen merkitystä tulisi tutkia. "Tämä pätee muutettavat muuttaen yleispätevästi kaikkiin ongelmiin ja ongelmaryhmiin ja kaikilla tutkimusalueilla yhtä hyvin tieteessä kuin kaikessa inhimillisessä esitieteellisessä tiedossa ja elämässä. Tämä asioiden tila asettaa jokaiselle tutkijalle tehtävän, ei ainoastaan tehdä omaa erityistä tutkimustaan, vaan määrittää yhä laajempien näkökulmien merkitys omalle tutkimukselleen."(Stoker 1965: 77.) Dooyeweerdin ja Stokerin kristillisen tulkinnan mukaan matematiikka tulee ymmärtää omalakiseksi todellisuuden alueeksi, joka ei palaudu loogisiin periaatteisiin, aistihavaintoihin tai fysikaalis-biologisiin lainalaisuuksiin. Matematiikka ei ole myöskään koko todellisuuden perusta, josta käsin koko todellisuus olisi ymmärrettävä. Todellisuuden osa-alueiden yhtenäisyys ei perustu mihinkään osa-alueeseen, vaan on niiden ulkopuolella, niiden perimmäisessä alkuperässä ja tarkoituksessa.
Kirjallisuus
Cassirer, Ernst (1961) The Philosophy of the Enlightenment. Boston: Beacon Press.
Clouser, Roy (2005) The Myth of Scientific Neutrality. Notre Dame, Ind.: Notre Dame University Press.
Dembski, William A. (2002) Älykkään suunnitelman idea. Helsinki: Datakirjat.
Dooyeweerd, Herman (1953) A New Critique of Theoretical Thought I. Philadephia: Presbyterian and Reformed Publishing Co.
Gregor, Brian (2007) "Formal Indication, Philosophy and Theology: Bonhoeffer's Critique of Heidegger". Faith and Philosophy 24:2: 185-202.
Stoker, Hendrikus (1965) "Outlines of a Deontology of Method", teoksessa Philosophy and Christianity. Kampen: Kok.
|