Yhteystiedot

Tapio Puolimatka
Kasvatustieteiden laitos
PL 35 (RUU D435)
40014 Jyväskylän yliopisto

tapio.puolimatka (at) jyu.fi
p. (014) 2601670

Monikulttuurinen kasvatus, arvot ja tiedollinen eksklusivismi

Tapio Puolimatka

julkaistu teoksessa Päivi Hilska, Arto Kallioniemi (toim.) Kasvatus monikulttuurisessa yhteiskunnassa. Helsinki: Kirjapaja 2005.

 

Abstrakti:

 

Monikulttuurisen kasvatuksen yksi olennainen osa on kasvatus suvaitsevuuteen. Suvaitsevuus on tällöin ymmärrettävä objektiiviseksi arvoksi, joka ei riipu ihmisten vaihtelevista mielipiteistä tai sopimuksista. Objektiivisen arvon käsite sopii paremmin yhteen teistisen kuin ateistisen ja agnostisen näkemyksen kanssa. Johonkin tiettyyn teistiseen perinteeseen nojautuvaa arvokasvatusta voidaan kritisoida sen tiedollisen eksklusivismin takia. Tiedollinen eksklusivismi on kuitenkin muodossa tai toisessa ominainen kaikille inhimillisille näkemyksille, myös relativismille. Siksi sitä ei voida välttää myöskään monikulttuurisessa arvokasvatuksessa. Olennaista on löytää sellainen muoto tiedollista eksklusivismia, joka takaa poliittisen ja kulttuurisen vapauden ja avoimen mielipiteen ilmaisun.

 

Avainsanat: monikulttuurisuus, kasvatus, arvot, tiedollinen eksklusivismi.

 

Monikulttuurinen kasvatus edellyttää moninaisuuden sallimista ja suosimista. Sen pohjana on erilaisten ja erilaisista taustoista tulevien ihmisten tasa-arvoinen vuorovaikutus. Samalla se kuitenkin edellyttää tiettyjä ehdottomia periaatteita ja arvostuksia. Monikulttuurinen kasvatus perustuu esimerkiksi suvaitsevuuden arvoon, joka on ymmärrettävä inhimillisen vuorovaikutuksen yhdeksi ehdottomaksi perustaksi. Ehdottomien arvojen perustelu puolestaan edellyttää tietynlaisia maailmankatsomuksellisia tai jopa uskonnollisia taustaoletuksia, jotka yleisessä keskustelussa ovat kuitenkin kiistanalaisia. Millä tavalla on mahdollista yhdistää näitä monikulttuurisuuden pohjana olevia mutta näennäisesti vastakohtaisia elementtejä?

          Monikulttuurisen yhteiskunnan sisällä on ihmisiä, joilla on erilainen kulttuurinen identiteetti. Kulttuurisen identiteetin säilyttäminen edellyttää kasvatusta, jossa identiteetti vähän kerrassaan rakennetaan osaksi uuden sukupolven tietoisuutta. Monikulttuurisessa yhteiskunnassa pitäisi olla mahdollista antaa tietynlaista identiteettiä tukevaa kasvatusta samalla kun sallitaan toisenlaisen identiteetin omaaville ryhmille toisenlainen kasvatus. Millä tavalla suhteutuu yhtäältä oikeus tietynlaisen identiteetin kasvattamiseen ja toisaalta velvollisuus kunnioittaa toisenlaisen kulttuurisen identiteetin omaavia ihmisiä? Missä määrin tulee demokraattisessa ja monikulttuurisessa yhteiskunnassa ottaa huomioon sellaisten kulttuuristen ryhmien tarpeita, joiden näkemys on luonteeltaan ei-demokraattinen ja suvaitsematon?

          Suvaitsevuuden periaatteen mukaan jokaisella kulttuurilla ja uskonnollisella ryhmällä on oikeus omaleimaisuuteen ja loukkaamattomuuteen. Seuraako suvaitsevuuden periaatteesta, että kaikkia käsityksiä on pidettävä tiedollisesti yhtä oikeutettuina? Kysymys jonkin tietyn maailmankatsomuksellisen, uskonnollisen tai eettisen käsityksen totuudesta on tiedollinen kysymys. Tiedollisten kysymysten perusteltu ratkaisu edellyttää vapaata mielipiteiden vaihtoa ja kriittistä keskustelua. Kriittinen keskustelu edellyttää sitä, että kaikkia näkemyksiä on oikeus vapaasti pohtia ja arvioida. Totuuden löytäminen tulee vaikeaksi, jos keskustelua keinotekoisesti rajoitetaan. Entä jos tietyn näkemyksen kriittinen pohdiskelu loukkaa kyseisten näkemyksen edustajien tunteita? Onko tällainen pohdiskelu yhteensopivaa monikulttuurisuuden kanssa?

          Merkitseekö monikulttuurisuus sitä, ettei voi opettaa mitään asioita ehdottomina totuuksina? Toisin sanoen, merkitseekö monikulttuurisuus tiedollista relativismia? Yhtäältä on olemassa niitä, joiden mielestä monikulttuurisuuden kanssa ei ole yhteensopivaa sitoutua mihinkään tiettyyn tiedolliseen käsitykseen. Toisten mielestä taas on käsitteellinen virhe sotkea totuuskysymys ja suvaitsevuuskysymys toisiinsa. "Uskonnonvapauden periaatteesta ei kuitenkaan seuraa relativismia, jonka mukaan kaikkia maailmankatsomuksia on pidettävä yhtä hyvinä." (Niiniluoto 2003, 146.) Ihmisellä on oikeus kulttuuriseen ja uskonnolliseen identiteettiinsä riippumatta siitä, kuinka hyvin perusteltuja hänen käsityksensä ovat. Tämä oikeus ei takaa sitä, että hänen käsityksensä olisivat tiedollisesti oikeaan osuvia tai hänen kulttuuriinsa juurtuneet arvot olisivat eettisesti korkeatasoisia. (Matthews 2000.)

          Monikulttuurinen yhteiskunta tarjoaa monenlaisia näkemyksiä, elämäntapoja ja vaihtoehtoja. Yhtäältä voidaan ajatella, ettei valintoja tulisi ohjata mihinkään tiettyyn suuntaan, koska tarkoituksena on taata jokaiselle vapaus löytää oma identiteettinsä ja ilmaista sitä. Toisaalta taas kasvatuksen näkökulmasta on tärkeää tarjota kasvaville kriittisiä valmiuksia tehdä perusteltuja valintoja erilaisten näkemysten välillä, koska tarjolla olevien elämäntapojen joukosta löytyy myös tuhoavia vaihtoehtoja. Tulisiko jokaisen lapsen perusoikeuksiin kuulua oikeus kehittää kriittisiä valmiuksia, joiden pohjalta hänelle tulee mahdolliseksi arvioida erilaisia käsityksiä ja arvostuksia?

           Seuraavassa on aluksi tarkoitus pohtia monikulttuurisuuden luonnetta. Tarkoituksena on väittää, että monikulttuurisuus edellyttää joitakin ehdottomia arvoja, kuten suvaitsevuuden arvoa. Toiseksi pohditaan arvokasvatuksen luonnetta. Arvokasvatus ei toimi ilman konkreettisia esikuvia ja sitoutumista johonkin tiettyyn eettiseen ja maailmankatsomukselliseen traditioon. Kolmanneksi pohditaan tiedollisen sitoutumisen ja tiedollisen eksklusivismin luonnetta. Tarkoituksena on väittää, että kaikki ihmisen käsitykset, relativismi mukaan luettuna, sisältävät ehdottomia tietoteoreettisia oletuksia. Tämä ei ole ongelma niin kauan kuin traditiot säilyttävät avoimen ja kriittisen keskusteluyhteyden toistensa kanssa.

 

1. Arvot ja niiden perustelu

 

Monikulttuurisuus ei toteudu ilman riittävää arvopohjaa. Ajatellaanpa vaikka suvaitsevuuden arvoa. Jos emme pidä suvaitsevuutta ehdottomana arvona, kadotamme samalla yhden tärkeän perustan aidolta monikulttuurisuudelta ja moniäänisyydeltä. Muita esimerkkejä monikulttuurisuuden perustana olevista arvoista ovat oikeudenmukaisuus, totuus, hyvyys, rehellisyys, elämän kunnioittaminen ja kriittisyys. Näillä arvoilla on monikulttuurisessa kasvatuksessa objektiivinen asema. Moraalin objektiivisuudella tarkoitetaan sitä, etteivät moraaliset arvot ja normit ole pelkkiä inhimillisiä keksintöjä tai sopimuksia, vaan että ne pätevät riippumatta ihmisten uskomuksista, toiveista, haluista tai asenteista.

          Suvaitsevaisuuden arvo ja muut monikulttuurisuuden perustana olevat arvot tarvitsevat perustelun tai oikeutuksen. Kasvatuksessa tulee vaikeaksi välittää syvää vakaumusta suvaitsevuuden arvosta, jos sitä ei pystytä sijoittamaan sellaiseen maailmankatsomukselliseen taustaan, joka osoittaa sen mielekkyyden. Koska arvokasvatuksen tulee olla samalla kasvatusta kriittisyyteen, siinä välittyvien arvojen tulisi kestää kriittinen tarkastelu. Suvaitsevuuden arvoa on vaikea tällä tavalla kriittisesti opettaa, jos se ei mielekkäästi rakennu kulttuurissa vallitsevan maailmankatsomuksen kokonaisuuteen. Millä perusteella pidämme suvaitsevuuden arvoa pätevänä arvona, jonka tulisi olla inhimillisen yhteiselämän perustana? Mikä on se perimmäinen näkökulma, josta käsin tulee mielekkääksi olettaa, että on olemassa objektiivisia arvoja, joita inhimillinen yhteiselämä käytännössä edellyttää?

           Moraalin objektiivisuutta on viimeaikaisessa moraalifilosofiassa perusteltu lähtemällä moraalisesta käytännöstä tai moraalisesta kielestä ja niiden logiikasta. Kun keskustelemme moraalisista kysymyksistä, puhumme ikään kuin moraaliset periaatteet olisivat objektiivisia. Ihmisten on mahdotonta käytännössä toimia ilman joitakin ehdottomia moraaliperiaatteita. Mikään yhteiskunta ei voi sallia sitä, että yhteiskunnan jäsenet mielivaltaisesti vahingoittavat toisiaan. Jokaisen yksilön elämän laatu riippuu ratkaisevasti hänen eettisyytensä tasosta. Eettisyys on edellytys ihmisten väliselle vuorovaikutukselle. Moraaliset arvot ja normit ovat siis välttämätön osa inhimillistä käytäntöä. On järkevää olettaa, että inhimillinen käytäntö saattaa meidät kosketuksiin todellisuuden kanssa ja muovautuu vuorovaikutuksessa todellisuuden kanssa. Niinpä voimme olettaa, että inhimillisen käytännön pohjalta muovautuvat moraaliset arvot kertovat meille jotakin todellisuuden rakenteesta. (Puolimatka 2004.)

           On tietysti monia filosofeja, jotka ovat moraalisia antirealisteja eli väittävät, ettei moraalisilla arvoilla ja normeilla ole todellisuuspohjaa. Moraalinen antirealismi näyttää kuitenkin olevan lähinnä vain "nojatuolifilosofiaa" eli siihen on mahdollista pitäytyä vain teoriassa ja paperilla. Käytännössä ihmisten näyttää olevan lähes mahdotonta elää olettamatta, että ainakin jotkut perustavimmat moraaliset periaatteet ovat objektiivisia ja kaikkia ihmisiä sitovia. Inhimillinen elämä toimii käytännössä tämän oletuksen varassa.

           Moraalin objektiivisuus ei selity yhtä hyvin kaikkien maailmankatsomuksellisten oletusten pohjalta. Erilaiset käsitykset todellisuuden alkuperästä eivät onnistu yhtä hyvin selittämään sitä, että on olemassa objektiivisia moraalisia arvoja ja normeja. Paul Copan (2003, 154) argumentoi, että objektiivinen moraali sopii paremmin yhteen teismin kuin ateismin kanssa. Moraalisen järjestyksen selittäminen on helpompaa teistisestä kuin ateistisesta lähtökohdasta. Ateistisesta lähtökohdasta voidaan vedota ihmislajin säilymisen vaatimuksiin selityksinä moraalisen järjestyksen syntymiselle. Moraali on kuitenkin hienovarainen ja monipuolinen järjestelmä, joka sisältää paljon sellaista, mikä ei ole välttämätöntä lajin säilymisen näkökulmasta. Jos on olemassa täydellisen hyvä Jumala, silloin on luonnollista, että hänen olemuksensa määrittelee sen, mikä on hyvää ja arvokasta. Jos taas oletetaan pelkän luonnonvalinnan ja sattuman pohjalta etenevä kehitys, on kyseessä prosessi, joka toteutuu luonnontilassa ilman arvoja, merkitystä tai tarkoitusta. Kyse on vain eloonjäämisestä ja luonnonvalinnasta. Tällöin on vaikea selittää objektiivisen moraalin olemassaoloa ja ihmisen itseisarvoa. Samalla tulee myös vaikeaksi olettaa, että moraaliset intuitiomme antaisivat luotettavaa tietoa siitä, mikä on moraalisesti oikein tai väärin, hyvää tai pahaa, koska nämä intuitiot ovat oletettavasti kehittyneet vain siksi, että ne ovat auttaneet ihmislajia säilymään hengissä. Hengissä säilymisen kannalta tarkoituksenmukainen toiminta ei ole kuitenkaan sama asia kuin moraalinen toiminta. Erityisen vaikea on luonnonvalinnan varaan rakentuvan moraalin pohjalta perustella suvaitsevuuden arvoa ja heikompien oikeuksien kunnioittamista.

          Ajatus, että täydellisen hyvä Jumala luo ihmisen omaksi kuvakseen ja että ihmisellä sen tähden on itseisarvo, sopii hyvin yhteen teistisen teorian kokonaisuuden kanssa. Luonnonvalinnan ja sattuman varaan rakentuvan moraalin on sen sijaan vaikea johdonmukaisesti olettaa olevan objektiivista. Ensin oletetaan, että tyhjästä syntyy alkuräjähdyksessä aineellinen todellisuus ja että tämä aineellinen todellisuus kehittyy eläviksi organismeiksi, jotka lopulta tulevat tajuisiksi. Kaiken tämän oletetaan tapahtuvan ilman älykästä suunnitelmaa. Lopuksi oletetaan, että näiden tajuisten olentojen moraalisilla intuitioilla olisi totuusarvoa. Tämä oletus tuntuu sopivan huonosti yhteen tämän teorian kokonaisuuden kanssa.

          Teismi selittää ateismia paremmin objektiivisen moraalin myös perustavuuden näkökulmasta. Perustavuuden kriteerin pohjalta herää seuraavanlaisia kysymyksiä: Jättääkö maailmankatsomus meille joukon irrallisia tosiasioita, jotka täytyy vain hyväksyä, vai tarjoaako maailmankatsomus hyvän lähtökohdan selittää niiden olemassaolo? Ateistinen materialismi on suurissa vaikeuksissa selittää inhimillistä tietoisuutta, joka on moraalin perustana. Materialistinen filosofi Colin McGinn kirjoittaa:

          "Miten tietoisuuden tilojen on mahdollista riippua aivojen tiloista? Miten värillinen ilmiömaailma nousee harmaasta materiasta? - - Miten miljoonien ei-tajuisten hermosolujen kokoelma tuottaa subjektiivisen tietoisuuden? Tiedämme, että aivot ovat tosiasiassa tietoisuuden perusta, mutta näyttää siltä, ettei meillä ole mitään ymmärrystä siitä, kuinka tämä on mahdollista. Se näyttää meistä ihmeenomaiselta, aavemaiselta, jopa vähän koomiselta."(McGinn 1990, 10-11.)

          Naturalistiset moraalirealistit kuten David Brink katsovat moraalin rakentuvan tietoisuuden varaan. Hän pyrkii perustelemaan materialistista käsitystä, jonka mukaan tajunnan tilat riippuvat fysikaalisista tiloista. Hänen mielestään vain harvat pitävät mentaalisia tiloja metafyysisesti kummallisina. (Brink 1989: 156-157). Näyttää kuitenkin siltä, että mielenfilosofien parissa tätä ei pidetä yhtä ongelmattomana kuin Brink olettaa. Colin McGinn kirjoittaa:

           "Ajattele maailmankaikkeutta ennen kuin tietoisia olentoja ilmaantui: todennäköisyys ei näyttänyt suurelta, että sellaisia olentoja syntyisi. Maailma koostui pelkistä fysikaalisista esineistä ja fysikaalisista voimista, ilman elämää - - Meillä on hyvä käsitys siitä, miten alkuräjähdys johti tähtien ja aurinkokuntien syntyyn, pääasiassa painovoiman vaikutuksesta. Mutta emme tunne mitään vastaavaa voimaa, joka voisi selittää sen, että yhä laajenevat aineelliset kappaleet kehittyisivät tietoiseksi elämäksi."(McGinn 1999.)

          Sama ongelma, mikä pätee tietoisuuden osalta, pätee myös moraalisten arvojen ja normien osalta. Ilman täydellisen hyvää ja älykästä persoonaa koko moraalinen todellisuus lepäisi tyhjän varassa. Jos maailmankaikkeuden alkuperä on täysin persoonaton ja sattumanvarainen prosessi, moraalilla ei ole sitä merkitystä, minkä me sille ihmisinä käytännössä annamme.

           Moraalin näkökulmasta persoonan käsitteellä on keskeinen merkitys. Itsetietoisuus, tahdonvapaus, ihmisen itseisarvo, rationaalisuus ja syvät ihmissuhteet liittyvät kaikki persoonan käsitteeseen. Persoonan käsitettä on puolestaan vaikea selittää, jos kaiken alkuperä ymmärretään persoonattomaksi. Jos sen sijaan todellisuuden alkuperä on persoonallinen Jumala, persoonallisten olentojen olemassaolo tulee ymmärrettäväksi. Ajatus ihmisestä Jumalan kuvaksi luotuna olentona antaa selityksen ihmisen itseisarvolle ja perustan moraalille.

           On siis vaikea selittää objektiivisten moraalisten arvojen ja normien kehitystä pelkästä elottomasta aineesta. Useat naturalistitkin tunnustavat, että moraaliset arvot ovat jotakin kummallista naturalistisesti ymmärretyssä maailmankaikkeudessa. J. L. Mackie kirjoittaa:

           "Jos - - on olemassa - - moraalisia arvoja, ne tekevät jumalan olemassaolon todennäköisemmäksi kuin mikä olisi tilanne ilman niitä. Niinpä on olemassa - -  puolustettavissa oleva argumentti moraalista jumalan olemassaoloon."(Mackie 1982, 115-116.) 

          Paul Draper on samaa mieltä Mackien kanssa ja toteaa: "Moraalinen maailma - - on hyvin todennäköinen teismin pohjalta." (lainattu Copan 2003, 157). Teismin näkökulmasta sekä tietoisuuden että moraalin synty tulee ymmärrettäväksi, koska todellisuuden alkuperä on täydellisen hyvä ja kaikkitietävä persoona. Ihminen on luotu Jumalan kuvaksi, niin että moraalin perusta on Jumalan olemuksessa.

          Ateismin tai agnostismin pohjalta on siis vaikea perustella arvojen ehdottomuutta. Fjodor Dostojevskin sanoin ilmaistuna: Jos Jumalaa ei ole olemassa, kaikki on sallittua. Siksi arvokasvatuksessa on vaikea suhtautua neutraalisti ateismin ja teismin väliseen kiistaan, koska se johtaisi siihen, ettei ole mahdollista perimmäisessä mielessä oikeuttaa moraaliarvoja. Arvoja on vaikea perustella ilman uskoa Jumalan olemassaoloon. Siksi arvokasvatus on helpompi oikeuttaa sellaisessa kulttuurisessa ympäristössä, jossa lapsi tulee tietoiseksi Jumalan olemassaolosta.

 

2. Esikuvan merkitys arvokasvatuksessa

 

Arvojen oikeuttaminen näyttäisi siis olevan helpompaa teistisestä kuin ateistisesta tai agnostisesta lähtökohdasta. Arvokasvatus ei kuitenkaan toimi hyvin pelkkien abstraktien periaatteiden opettamisena. Arvojen oppiminen edellyttää esikuvia. Siksi ei ole käytännössä toimivaa rakentaa arvokasvatusta abstraktien teististen oletusten varaan. Arvokasvatus on käytännössä toteutettava jonkin tietyn teistisen tradition ja sen tarjoamien esikuvien puitteissa.

          Max Schelerin mukaan arvotietoisuutta ei kehitä niinkään tutustuminen abstrakteihin periaatteisiin kuin sellaiset kohtaamiset ihmisten kanssa, joissa vuorovaikutusta luonnehtivat persoonallisuuksissa ilmenevät arvot.

          "Sisäistä olemusta ei niinkään muovaa ja kasvata abstrakti, yleispätevä moraalinen sääntö, vaan aina ja ainoastaan selkeä ja intuitiivinen käsitys persoonan esikuvallisuudesta."(Scheler 1987, 134.)

          Arvokokemus kehittää lapsen persoonallisuutta, koska se tekee hänet monipuolisemmin ja syvemmin tietoiseksi arvoista. Arvojen kohtaaminen ihmisen persoonallisuudessa ohjaa lasta kasvamaan arvotietoiseksi persoonaksi.

          Arvokasvatuksen riippuvuus konkreettisesta esikuvasta on ilmeinen. Voidaksemme ymmärtää konkreettisen eettisen esikuvan merkitystä kokonaisen kulttuurin eettisen tietoisuuden rakentumisessa, voimme tarkastella sitä merkitystä, mikä evankeliumien kuvauksella Jeesuksen elämästä ja kuolemasta on ollut monikulttuurisen ja suvaitsevaisen yhteiskunnan kehityksessä. Suvaitsevaisuuden arvo tarvitsee perustan. Länsimaisessa kulttuurissa yhden tällaisen perustan on tarjonnut evankeliumien kuvaus Jeesuksesta ja erityisesti hänen valmiudestaan palvella vähäosaisia ja sorrettuja ja uhrata itsensä niiden puolesta, jotka syyttävät ja vainoavat häntä. Yhteiskunnallisen tasa-arvon ja suvaitsevuuden edistämisessä on saavutettu hyviä tuloksia niissä kulttuureissa, joissa julistus Jeesuksen ristillä suorittamasta sovitustyöstä on ollut keskeisesti esillä.

          Vaikka esikuvan välittämä arvotieto on tärkeä, se ei yksin riitä. Sen lisäksi ihminen tarvitsee itsetuntemusta. Hän tarvitsee yhtä lailla näkemystä arvoihanteesta kuin tajua omista puutteistaan arvoihanteen valossa. Omista puutteistaan tietoisen ihmisen on helpompi olla suvaitsevainen toisia ihmisiä kohtaan. Tällainen suvaitsevuus, itsetuntemus ja anteeksiantavaisuus on tärkeää sekä kasvaville että kasvattajille.

          Evankeliumien Jeesuksen tarjoama esikuva huipentuu hänen kärsimyshistoriassaan ja ristinkuolemassa. Tällöin hän muuttuu pelkästä esikuvasta itsetuntemuksen lähteeksi. Luther korostaa sitä, että Jeesuksen elämän välityksellä opimme ymmärtämään, mitä hyvyys tarkoittaa, kun taas Jeesuksen ihmisiltä saaman kohtelun välityksellä opimme tuntemaan oman pahuutemme. (Luther 1996.)

          Itsetuntemus edellyttää omien motiivien ja asenteiden tuntemista. Osa ihmisen motiiveista ja asenteista on kuitenkin sellaisia, ettei ihminen halua tiedostaa niitä, vaan pyrkii torjumaan ne pois tietoisuudestaan. Itsetuntemusta vaikeuttaa ihmisen haluttomuus tiedostaa omaa pahuuttaan. Ihminen elää mieluummin itsepetoksen vallassa myös kaikissa älyllisissä prosesseissaan. Voidakseen nähdä itsensä totuudenmukaisesti ihminen tarvitsee itsensä ulkopuolelta tulevaa valoa sekä rohkeutta tämän valon kohtaamiseen. Kristinuskon mukaan ihminen ei pysty tuntemaan pahuuttaan ilman anteeksiantamuksen mahdollisuutta. Aidon itsetuntemuksen edellytyksenä ihmisen nykyisessä turmeltuneessa tilassa on ilmoitus syntien sovituksesta. Jumalan sanallisen ilmoituksen tuoma tieto Kristuksen ristinuhrista antaa ihmiselle valon ja rohkeuden tämän valon kohtaamiseen niin, että itsetuntemus tulee mahdolliseksi.

          Evankeliumien varaan rakentuva arvokasvatus on parhaimmillaan pystynyt luomaan tasapainon arvoihanteiden ja realistisen itsetuntemuksen välille. Ilman realistista itsetuntemusta arvoihanteiden sisäistyminen voi johtaa suvaitsemattomuuteen.

 

3. Monikulttuurisuus ja tiedollinen eksklusivismi

 

Suuri osa ihmiskunnan väestöstä uskoo jumaluuteen jossakin muodossa, mikä näyttäisi tukevan teistien oletusta, jonka mukaan ihmisellä on tietoa Jumalasta. Samalla on kuitenkin totta, että uskonnollisten näkemysten kirjo on valtava: hindulaisuus, buddhalaisuus, islam, kristinusko ja juutalaisuus jne. eroavat toisistaan monissa olennaisissa suhteissa. Vaikka uskonnollisten käsitysten valta-asema maailmassa näyttäisi kertovan jonkinlaisen uskonnollisen kokemuksen laaja-alaisuudesta, sen voidaan samalla tulkita kertovan tämän kokemuksen epämääräisyydestä tai sen erilaisuudesta eri yksilöillä. Niinpä voidaan väittää, ettei ole olemassa tiedollista perustaa millekään täsmälliselle näkemykselle Jumalan olemassaolosta ja luonteesta. Erityisen vaikeana saatetaan pitää tiedollisen perustan löytämistä kristilliselle teismille, jossa tehdään hyvin täsmällisiä oletuksia Jumalan luonteesta ja hänen pelastussuunnitelmastaan. Niinpä on väitetty, että kun ihminen tiedostaa tämän uskonnollisen moninaisuuden, hänen on hyvin vaikeaa tai mahdotonta tiedollisesti oikeutetulla tavalla pitäytyä näkemykseen, jonka mukaan jokin näistä näkemyksistä on tosi tavalla, joka määrittelee kaikki sen kanssa ristiriitaiset käsitykset epätosiksi. Melko tavallinen on näkemys, jonka mukaan on keinotekoista, järjenvastaista, ylimielistä ja imperialistista kannattaa yhtä näistä vaihtoehdoista muiden kustannuksella. Esimerkiksi Jean Bodinin mukaan "kukin näistä kumoutuu toistensa kautta". (Bodin 1975, 256.) Jokaista argumenttia vastaan voidaan esittää vasta-argumentti, niin ettei ole koskaan mahdollista saavuttaa johtopäätöstä, johon voitaisiin uskoa perustellusti.

          Uskonnollisen näkemyksen omaavalla ihmisellä on tarjolla monia mahdollisia lähestymistapoja, kun hän tulee tietoiseksi siitä, että maailmassa on tällä hetkellä useita hänen näkemyksestään poikkeavia ja keskenään hyvin erilaisia uskonnollisia ja uskonnon vastaisia näkemyksiä. Ensinnäkin tällainen ihminen voi edelleen pitää omaa näkemystään totena, vaikka hän on tietoinen siitä, että monien muiden ihmisten näkemykset ovat ristiriidassa hänen oman näkemyksensä kanssa. Tästä seuraa loogisesti, että hän pitää epätotena kaikkia niitä näkemyksiä, jotka ovat ristiriidassa hänen oman näkemyksensä kanssa. Eksklusivistiksi kutsutaan sellaista ihmistä, joka pitää yhtä ainoaa käsitystä totena ja kaikkia sen kanssa ristiriidassa olevia käsityksiä epätosina. Esimerkiksi kristitty eksklusivisti saattaa uskoa, että (1) on olemassa kaikkivaltias, kaikkitietävä ja täydellisen hyvä persoonallinen Jumala ja että (2) Jumala on luonut ihmisen omaksi kuvakseen ja siksi ihmisarvo on ehdoton ja loukkaamaton, (3) ihminen on langennut syntiin, (4) ihmiset tarvitsevat pelastusta ja Jumala tarjoaa ihmiselle pelastusta Jeesuksen uhrikuoleman ja ylösnousemuksen perusteella. Tällöin kristitty eksklusivisti pitää epätosina kaikkia sellaisia näkemyksiä, joissa on erilainen käsitys Jumalasta ja pelastuksesta kuin kristinuskossa. (Plantinga 1995, 192-193.) Kristillisen eksklusivismin mukaan Jeesus Kristus on ainoa pelastaja ja ihmisen ainoa mahdollisuus päästä yhteyteen Jumalan kanssa.

          On olemassa melko laajalle levinnyt näkemys, jonka mukaan eksklusivismissa on jotakin perustavasti vialla. Yleisesti ottaen eksklusivismin katsotaan sisältävän kaksi ongelmaa: älyllisen ja moraalisen ongelman. Älyllisen kritiikin mukaan on järjenvastaista tai tiedollisesti epäoikeutettua ajatella eksklusivistisesti. Moraalisen kritiikin mukaan ekslusivismissa on jotakin moraalisesti kyseenalaista: se on mielivaltaista, röyhkeää tai imperialistista. (Plantinga 1995, 194-195.)

 

3.1 Moraalinen kritiikki

 

Wilfred Cantwell Smith on ilmaissut selkeästi eksklusivismia vastaan kohdistetun moraalisen kritiikin. Hänen mukaansa "ei ole moraalisesti mahdollista ilman epäherkkyyttä tai rikollista asennetta mennä maailmaan ja sanoa hartaille, älykkäille ihmisille: '... me uskomme tuntevamme Jumalan ja olemme oikeassa; te uskotte tuntevanne Jumalan ja olette täysin väärässä". (Smith 1976, 14.) Tässä yhteydessä ei ole asianmukaista pohtia kysymystä, ovatko eksklusivistit usein syyllistyneet moraaliseen epäherkkyyteen. On ilmeistä, että eksklusivistit kaikkien muiden ihmisten tavoin usein syyllistyvät moraaliseen epäherkkyyteen, ylimielisyyteen, ylpeyteen ja itsekeskeisyyteen. Tässä yhteydessä mielekäs kysymys kuuluu: Merkitseekö eksklusivistinen käsitys välttämättä moraalista epäherkkyyttä tai moraalisesti vääristynyttä asennetta? Kristitty eksklusivisti, joka uskoo yllä mainitut väitteet (1) ja (2), uskoo samalla, että näiden väitteiden kanssa ristiriitaiset käsitykset ovat epätosia ja niiden kannattajat ovat väärässä. Tämä seuraa loogisesti hänen kannastaan. Niinpä hänen mielestään ei-kristityt ovat tietämättömiä jostakin hyvin arvokkaasta totuudesta. Tekeekö tämä hänestä välttämättä moraalisesti epäherkän tai ylimielisen?

           Plantinga argumentoi, että kristitty eksklusivisti ei ole välttämättä moraalisesti röyhkeä, itsekäs tai imperialistinen. Plantingan (1995, 198-199) argumentti rakentuu pohdinnalle, jossa hän hahmottelee eksklusivismille vaihtoehtoiset lähestymistavat. Ensinnäkin on mahdollista omaksua vastakkainen kanta, jonka mukaan kristillisen eksklusivismin väitteet ovat yksinkertaisesti epätosia. Tämä vastakkainen kanta on tietysti yhtä eksklusivistinen kuin kristillinen kantakin, koska se väittää suoraan, että kristityt eksklusivistit ovat väärässä ja olettaa siten itse olevansa oikeassa ja omaavansa tiedollisesti paremman näkemyksen.

          Toinen vaihtoehto on omaksua kanta, jota Plantinga kutsuu "pidättyväksi pluralismiksi". Tämän kannan edustaja pidättyy muodostamasta kantaa sen enempää puolesta kuin vastaankaan. Hän ei ole sitä mieltä, että kristityn eksklusivistin väitteet olisivat tosia, mutta hän pidättyy myös muodostamasta näkemystä, jonka mukaan kristillinen ekslusivismi olisi väärässä. Hän ei muodosta mitään kantaa asiaan. Niinpä häntä ei voida syyttää suvaitsemattomuudesta, ylimielisyydestä tai röyhkeydestä.

          Plantinga mielestä pidättyvä pluralistikaan ei onnistu välttämään tietynlaista ylemmyyden asennetta. Vaikka pidättyvä pluralisti ei väitäkään kenenkään olevan väärässä eikä väitä mitään näkemyksiä tosiksi tai epätosiksi, hän kuitenkin olettaa olevansa asenteellisesti ja eettisesti korkeammalla tasolla kuin eksklusivisti. Niinpä häntä voidaan moittia asenteellisesta ylemmyyden tunteesta. Jos hän taas ei halua edes ottaa kantaa siihen, onko hänen asenteensa ekslusivistin asennetta kehittyneempi, silloin hän ei voi syyttää eksklusivistin asennetta moraalisesti vääristyneeksi tai alempiarvoiseksi. Tältä pohjalta voidaan yllä lainatun Wilfred Cantell Smithin väitteen ongelmana pitää sitä, että se syyllistyy samanlaiseen epäherkkyyteen kuin mistä se syyttää eksklusivisteja.

 

3.2 Tiedollinen kritiikki

 

Eksklusivistia vastaan esitetyn tiedollisen kritiikin ytimessä on ajatus, että eksklusivisti ei ole jossakin mielessä tiedollisesti oikeutettu eksklusivistiseen käsitykseensä. Hänen väitteensä ylittää tämän kritiikin mukaan sen, mitä hän voisi tiedollisesti oikeutetusti esittää tai väittää todeksi. (Plantinga 1995, 201-215.)

          Esimerkiksi kristillisen eksklusivismin vastainen kritiikki harvoin väittää, että olisi mahdollista osoittaa kristillinen näkemys epätodeksi. Tavallisempaa on väittää, että sen hyväksyminen on järjenvastaista. Millä perusteella sitten voitaisiin pitää järjenvastaisena uskoa kristinuskon eksklusivistiseen tulkintaan? Tähän voitaisiin antaa ainakin kaksi vastausta: (1) On järjenvastaista uskoa kristilliseen pelastuskäsitykseen, jos ei ole tiedollisesti oikeutettua uskoa siihen. (2) On järjenvastaista uskoa kristilliseen pelastuskäsitykseen, jos sitä ei pystytä todistamaan, eli jos sen puolesta ei pystytä esittämään väitelausein ilmaistavia perusteluja.

          Vaikka nämä väitteet ilmaisevat aivan eri asioita, ne usein sekoitetaan keskenään. Markus Lammenranta (2004, 472-473) ilmaisee tämän erottelun selvästi. Hän esittää, että kysymykset "Mikä antaa henkilölle S oikeutuksen uskoa että p?" ja "Kuinka S tietää että p?" voidaan ymmärtää kahdessa eri merkityksessä. Voimme olla kiinnostuneita (a) S:n perusteluista uskoa että p, tai (b) niistä ehdoista, jotka ovat riittäviä, että S on oikeutettu uskomaan, että p. Ensimmäisessä vaihtoehdossa olemme kiinnostuneet argumenteista. Toisessa vaihtoehdossa olemme kiinnostuneita uskomuksen ominaisuuksista tai niistä ehdoista, joiden vallitessa se on oikeutettu.

          On monia asioita, jotka tiedetään, vaikka niitä ei voida todistaa oikeiksi. Ihminen tietää olevansa olemassa, vaikka kukaan ei ole tähän mennessä pystynyt vastaansanomattomasti todistamaan omaa olemassaoloaan. Ihminen tietää, että muita ihmisiä ja ulkopuolisia esineitä on olemassa, vaikka kukaan ei ole vastaansanomattomasti onnistunut todistamaan niiden olemassaoloa. Teoreettisen todistuksen rajoitukset eivät tee näistä uskomuksista niin syvästi kiistanalaisia, etteikö niitä voisi pitää totuutena. Olemme tiedollisesti oikeutettuja näihin uskomuksiin, jos älylliset kykymme toimivat luotettavasti ympäristössä, joka on niille sopiva, niin että olemme niiden välityksellä kosketuksissa todellisuuteen. Tällöin niiden välittämät kokemukset tarjoavat tiedollisen oikeutuksen uskoa tajunnan ulkopuolisten esineiden ja olentojen olemassaoloon. Ei ole perusteltua soveltaa eri kriteerejä yllä esitettyihin kristillisiin väitteisiin.

          On aivan eri asia tietää ulkopuolisten esineiden olemassaolo kokemuksen perusteella kuin pystyä rakentamaan sellainen argumentti, joka todistaisi niiden olemassaolon. Tällaista argumenttia on länsimaisessa filosofiassa yritetty kehittää viimeiset kolme sataa vuotta siinä onnistumatta. Ongelmana on, että jokainen tällainen argumentti joutuu nojautumaan siihen oletukseen, että aistihavainnot ovat luotettavia. Tämä oletus on järkevä, mutta kukaan ei toistaiseksi ole keksinyt tapaa todistaa sitä oikeaksi tavalla, joka ei olettaisi sitä.

          Voimme selventää eroa ajattelemalla asiaa sellaisen pikkulapsen näkökulmasta, jonka päättelykyky ei vielä ole kehittynyt. Voiko tällainen lapsi uskoa äitinsä olemassaoloon tiedollisesti oikeutetulla tavalla, vaikka hän ei pysty rakentamaan argumenttia, joka todistaisi äidin olemassaolon? Lapsella ei ole vielä kykyä rakentaa minkäänlaista argumenttia uskomuksensa perusteluksi. Kuitenkin hän on jatkuvassa kokemuksellisessa yhteydessä äitiinsä. Eikö lapsi ole tässä tilantessa tiedollisesti oikeutettu uskomaan äitinsä olemassaoloon?

          Evidentialismin mukaan on mahdollista järkevästi uskoa kristilliseen pelastusoppiin vain jos se voidaan todistaa oikeaksi järkiperäisellä argumentilla. Evidentialistinen vaatimus sisältää oletuksen, että Jumalasta ja hänen pelastussuunnitelmastaan voidaan saada tietoa ainoastaan epäsuorasti: tieto Jumalasta täytyy rakentaa muita asioita koskevan tiedon varaan, erityisesti aistihavaintojen avulla saadun tiedon varaan. Tällaisessa todistuksessa lähestytään Jumalaa kiertoteitse: Jumalaa koskeva tieto pyritään johtamaan muita asioita koskevasta tiedosta. On kuitenkin vaikea perustella, miksi pitäisi käyttää tällaista kiertotietä.

          Evidentialistinen argumentti ei siis todista, että usko kristilliseen pelastussuunnitelmaan on järjenvastaista. Vaikka kristillisen pelastuskäsityksen puolesta ei olekaan vastaansanomatonta argumenttia, usko siihen ei ole järjenvastaista. Tiettyjen edellytysten vallitessa ihminen voi tiedollisesti oikeutetulla tavalla uskoa Kristuksen olevan ainoa pelastaja.

 

3.3 Eksklusivismi ja agnostismi

 

Eksklusivismia vastaan esitetyn tiedollisen kritiikin taustalla on usein agnostinen vakaumus, jonka mukaan ei ole mahdollista tietää totuutta uskonnollisista kysymyksistä. Agnostikko pidättyy muodostamasta käsitystä siitä, onko Jumala olemassa vai ei. Tämä pidättyminen sisältää harkitun asenteen, jonka perustelu edellyttää väitettä, ettei ole mahdollista tietää, onko Jumala olemassa vai ei. Agnostismin mukaan meillä on tietysti vielä vähemmän mahdollisuuksia tietää jotakin täsmällistä Jumalan luonteesta tai hänen ihmistä varten rakentamastaan pelastussuunnitelmasta. Tällaisen agnostikon mukaan ei ole tiedollisesti oikeutettua pitää yhtä ainoaa perimmäisiä kysymyksiä koskevaa käsitystä ainoana totuutena, koska silloin väitetään jotakin ehdotonta sellaisesta, mistä ei voida tietää mitään varmaa.

          Samalla kun tämä agnostistinen käsitys kieltää ehdottomien väitteiden esittämisen, se sisältää ehdottoman väitteen. Sen mukaan ei voida tietää mitään Jumalasta. Jos siis joku väittää tuntevansa totuuden Jumalasta, hän on ehdottomasti väärässä. Agnostikon ongelmana on, että näin väittäessään hän samalla tuomitsee vääriksi kaikki käsitykset, jotka olettavat meidän tietävän jotakin Jumalasta. Eli käytännössä hän katsoo ihmiskunnan suuren enemmistön perustavasti erehtyneen: sekä niiden, jotka pitävät jotakin tiettyä käsitystä Jumalasta oikeana, että ateistien, jotka katsovat meidän tietävän, ettei Jumala ole olemassa.

          Ei ole ongelmatonta tietää, että jostakin asiasta ei ole mahdollista saada tietoa. "Emme tunne tuntematonta riittävän hyvin voidaksemme sanoa, että sitä ei voida tulla tuntemaan." (Chesterton 1987, 336.) Minkälaiseen tosiasia-aineistoon tai päättelyyn agnostinen vakaumus ihmisen tiedon rajoista voisi yleensä perustua?  Mitä syytä meillä olisi uskoa, että Jumala varustaisi ihmisen niin rajoittuneilla älyllisillä kyvyillä, että ihmisen olisi mahdotonta saada tietoa Jumalasta? Agnostinen oletus tuntuisi mielekkäältä vain sen vakaumuksen pohjalta, ettei kaikkivaltiasta ja täydellisen hyvää Jumalaa ole olemassa.

          Agnostisen vakaumuksen perusteluksi ei riitä pelkästään se, että ihmiset ovat eri mieltä uskontoa koskevista kysymyksistä. Se että ihmisillä on erilaisia käsityksiä Jumalan olemassaolosta ja luonteesta ei loogisesti merkitse, että Jumalasta ei voida tietää mitään. Erimielisyyden taustalla voi olla tunneperäisiä tekijöitä, jotka esimerkiksi tekevät ihmiset haluttomiksi tunnustamaan Jumalan olemassaoloa. Ihmisillä voi olla perustava tieto Jumalasta, jonka he torjuvat pois tietoisuudestaan, koska se ei ole sopusoinnussa heidän muiden pyrkimystensä kanssa.

 

4. Monikulttuurisuus ja kasvatus kriittisyyteen

 

Jos lapselle opetetaan suuri joukko vaihtoehtoisia näkemyksiä ja häntä kehotetaan valitsemaan niistä mieleisensä, hänelle viestitään, että ne ovat tiedollisesti samanarvoisia ja että valinta niiden välillä on puhdas mieltymyskysymys. Tällöin hänelle itse asiassa opetetaan relativismia. Hänelle ei siis opeteta monia eri näkemyksiä, vaan yksi ainoa näkemys (relativismi), johon on sulatettu kaikki muut näkemykset tavalla, joka kadottaa niiden ominaisluonteen. On yhtä ehdotonta väittää, että Jumalasta ei tiedetä mitään kuin väittää, että jokin Jumalaa koskeva käsitys tiedetään todeksi. Tietoteoreettisesti ei ole yhtään ongelmallisempaa väittää Jeesuksen olevan ainoa tie Jumalan luo kuin väittää, ettei asiasta voida tietää mitään. (Plantinga 1995.)

          Kun lapsille tai nuorille opetetaan monia eri näkemyksiä rinnakkain ilman kriittistä pohdintaa niiden älyllisestä puolustettavuudesta, heille helposti välittyy vaikutelma, että totuus on saavuttamattomissa ja että sen etsiminen on jossakin mielessä naiivia. Koska kriittisesti avoin ihminen pyrkii muodostamaan mahdollisimman perustellun käsityksen Jumalasta, olisi vaikea ymmärtää, että opetuksessa ei voitaisi esittää perusteluja ja niiden perusteella päätyä joihinkin tiettyihin käsityksiin Jumalasta.

          Monikulttuurisuutta ja eri tavalla ajattelevien näkemysten kunnioittamista ei saa samaistaa älyllisen laiskuuden kanssa. Se, että kaikkien ihmisten näkemyksiä on kunnioitettava, ei tarkoita sitä, että niitä olisi pidettävä tosina. Monikulttuurisuuden ei ole tarkoitus johtaa kriittisen ajattelun tylsistymiseen vaan sen kehittymiseen. Kasvatuksen tarkoituksena ei ole johtaa siihen, etteivät monikulttuurisen kulttuurin jäsenet pysty ottamaan perustellusti kantaa erilaisiin näkemyksiin, vaan että ne pystyvät erottamaan toisistaan käsityksen tiedollisen oikeutuksen ja kulttuurisen oikeuden pitäytyä tiettyyn käsitykseen ja ilmaista se.

          Suvaitsevuutta ei saa myöskään samaistaa välinpitämättömyyden kanssa. Se, että erilaisia näkemyksiä suvaitaan, ei merkitse sitä, etteikö virheellisinä pidettyjä käsityksiä tulisi haastaa ja kritisoida. Kaikki näkemykset eivät ole samanarvoisia ja väärillä näkemyksillä voi olla tuhoisia seurauksia. Kaikkein selvimmin näemme tämän terveydellisissä kysymyksissä. Myrkyllisten sienten syömisellä on epätoivottavia seurauksia. Mutta yhtä lailla moraaliset väärinkäytökset kuten rasismi, väkivalta ja heikompiosaisten sortaminen johtavat tuhoisiin seurauksiin. Jos moraalisiin väärinkäytöksiin ei puututa, suljetaan keskeinen ulottuvuus yhteiskunnallisessa kehityksessä.

          Välinpitämättömyys kasvatuksessa johtaa fyysiseen tai henkiseen heitteillejättöön. Länsimaisessa yhteiskunnassa heitteillejättö ilmenee erityisesti moraalisen ja uskonnollisen opetuksen laiminlyönnissä. Jos arvokasvatus jätetään lapsen tai nuoren mieltymyksiin perustuvien valintojen varaan, hänessä ei kehitetä kykyä kriittiseen moraaliseen arviointiin. Ilman kehittynyttä moraalista tietoisuutta läheiset ihmissuhteet eivät voi onnistua. Moraalisen sivistyksen laiminlyöminen johtaa vaikeuteen ylläpitää pysyviä ja läheisiä ihmissuhteita. Koko demokraattinen yhteiskunta vaarantuu moraalisen sivistyksen puutteessa.

          Monikulttuurisen yhteiskunnan ei myöskään tulisi johtaa tilanteeseen, jossa uskonnollisia käsityksiä ei voitaisi opettaa totuutena ja jossa uskonnollista vakaumusta ei voitaisi tietoisesti vahvistaa. Agnostismi ei ole neutraali kanta. Myös kannanotosta pidättäytyminen on harkittu asenne, joka vaatii perusteluja, koska sillä on käytännöllisiä seuraamuksia ihmiselämässä. Jos Jumalasta ei opeteta mitään, viestitään samalla, että Jumalasta ei ole mahdollista saada tietoa. Kouluissa opetettavissa aineissa on sisäistetysti läsnä maailmankatsomuksellisia ja uskonnollisia kannanottoja, jotka pitäisi alistaa kriittiseen arviointiin.

 

5. Monikulttuurisen dialogin arvoperusta

 

Monikulttuurisuus ei siis perustu näkemykseen, ettei perimmäisistä kysymyksistä ole mahdollista saada tietoa. Ennemminkin voidaan perustellusti väittää, että kaikkea hallitseva näkemys arvojen ja maailmankatsomusten suhteellisuudesta murentaa monikulttuurisuuden perustaa. Järkiperäisiin perusteluihin pohjautuvan kriittisen keskustelun tarkoituksena on käsitysten todenmukaisuuden koetteleminen ja totuuden etsiminen. Jos uskotaan, ettei totuudesta ei ole mahdollista päästä selville, ei ole tarvetta kriittisesti keskustella käsitysten paremmuudesta. Siksi kriittiseltä keskustelulta puuttuu yllyke viitekehyksessä, jonka mukaan erilaiset näkemykset ovat kaikki samanarvoisia ja "totuus" vaihtelee ihmisten mieltymysten ja käsitysten mukaan. Kyynisyys inhimillisen tiedon mahdollisuuksien suhteen tekee perusteluihin pohjautuvan kriittisen keskustelun tarpeettomaksi. Oppimisen kannalta on kuitenkin olennaista koetella argumentteja ja arvioida niiden pätevyyttä.

          Monikulttuurisuuden edellytyksenä on moniäänisyys, jossa hyväksytään myös ei-relativistiset ja ei-agnostiset näkemykset oikeutetuiksi tiedollisiksi mahdollisuuksiksi. Jos suvaitsevuus samaistetaan relativismin kanssa, viedään ihmisiltä suvaitsevuuden nimissä oikeus olla eri mieltä tiedollisissa kysymyksissä. Suvaitseva ja vapaa yhteiskunta rohkaisee ihmisiä olemaan avoimesti eri mieltä keskeisistä kysymyksistä. Näkemyseroja ei mitätöidä pelkiksi mieltymys- tai makueroiksi. Relativismillakin on oikeus olla yksi ääni muiden joukossa, mutta siitä ei saisi tulla kaikki muut äänet tukahduttava näkemys, jolle annetaan itseoikeutetusti hallitseva asema yhteiskunnassa. Monikulttuurisuus ei aidoimmillaan toteudu tilanteessa, jossa kaikki ajattelevat samalla tavalla vaan ennemminkin tilanteessa, jossa annetaan tilaa erilaisille äänille.

          Tiedollista eksklusivismia ei ole mahdollista välttää, koska se on osa järjellisyyttä. Jos pidän jotakin tiettyä käsitystä totena, pidän sen vastakohtaa epätotena. Tästä järjellisen ajattelun rakenteesta on mahdotonta luopua ilman että viedään pohja kriittiseltä keskustelulta. Olennaista on löytää sellainen muoto tiedollista eksklusivismia, joka takaa poliittisen ja kulttuurisen vapauden ja avoimen mielipiteen ilmaisun.

          Venäläisen ajattelijan Mihail Bahtinin näkemys voi omalta osaltaan valaista monikulttuurisen dialogin perustaa. Hänen ajattelunsa perustana on vakaumus, että totuus avautuu vain dialogissa, jossa kaikki erilaisuudet pidetään yhdessä ja niiden annetaan elää vuorovaikutuksessa toistensa kanssa nykyhetkessä. Kun erilaisuus tunnustetaan, ymmärryksellä on mahdollisuus laajentua. Dialogin moniäänisyys edellyttää, että kukin keskusteluun osallistuvista persoonista säilyttää ainutlaatuisuutensa ja ilmaisee selvästi oman äänensä, oman totuutensa. Jännite erilaisten käsitysten ja itseilmaisun muotojen välillä synnyttää uusia tulkinnan ja pohdinnan mahdollisuuksia. Kun näkemykset viedään loogisiin johtopäätöksiinsä, niiden totuutta on helpompi koetella. Erilaisten näkökulmien vuorovaikutus ja ristiriita tuottaa uusia merkityksiä ja laajemman näkemyksen. Ilman moniäänisyyttä keskustelu jää vaille näkökulmaa laajentavia jännitteitä.

          Jokaisen persoonan henkinen ydin voidaan ilmaista tietynlaisena kannanottona tai näkemyksenä todellisuudesta. Henkinen ydin voi jäädä tiedostamattomaksi tai selkiytymättömäksi, jos ihminen ei jäsennä omaa näkemystään. Kantaa ottamaton ihminen ei pysty käymään aitoa dialogia. Ihmisen ei tulisi olla pelkästään muita ääniä myötäilevä kaiku, enemmistön mielipiteen taakse kätkeytyvä varjokuva. Kasvatuksen tarkoituksena on auttaa yksilöä löytämään oma äänensä ja kehittymään sen ilmaisemisessa ja jäsentämisessä.

          Kristinuskon sanomaan sisältyvä tietoteoreettinen eksklusivismi ei ole Bahtinin mukaan uhka monikulttuurisuudelle, koska eksklusivismi on tässä tapauksessa valjastettu palvelemaan rakkauden ja vapauden sanomaa. Kristinuskon käsityksen mukaan Jumala ei ole monologinen tietoisuus, vaan kolmen persoonan välinen dialoginen suhde. Kun kristinusko ymmärtää Kristuksen totuudeksi, se samalla korostaa sitä, että Kristus on jumaluuden muiden persoonien kanssa jatkuvassa dialogissa elävä persoona. Hän on osa kolminaisuuden dialogia ja ihmisten luojana ja lunastajana hän on myös syvällisessä dialogissa jokaisen ihmisen kanssa. Bahtin löytää Dostojevskin tuotannosta yhden ilmaisun tällaiselle moniäänisyydelle:

          "Dostojevskille ei ole olemassa ideoita, ajatuksia tai väitteitä, jotka eivät kuulu kenellekään, jotka olisivat olemassa 'sinänsä'. Jopa 'totuuden sinänsä' hän esittää kristillisen ideologian hengessä, Kristukseen ruumiillistuneena, ts. hän esittää sen persoonana, joka on tekemisissä muiden persoonien kanssa." (Bahtin 1991: 56.)

          Läpi koko tuotantonsa Bahtin kehittelee ajatusta Kristuksen keskeisestä merkityksestä inhimillisen dialogin perustana (Coates 1998). Kristus on totuus juuri kaikkien persoonien kanssa dialogissa elävänä persoonana. Dialogi ei ole pelkästään kahden ihmisen välinen keskustelu. Aito dialogi tapahtuu tietoisena siitä, että keskusteluun osallistuu myös näkymättömänä ymmärtäjänä toimiva kolmas. Koska Kristus on dialogissa jokaisen ihmisen kanssa, hän on myös näkymättömästi läsnä kolmantena kaikissa ihmisten välisissä dialogeissa sellaisena persoonana, joka ymmärtää täydellisesti kaikkia dialogiin osallistujia. Kristuksessa Jumala ei etsi hänelle kaikessa alistuvia orjia kuten Zeus, vaan avoimesti itseään ilmaisevia keskustelukumppaneita.

          "Tällaisen ideologisen lähestymistavan tuloksena ei Dostojevskilla kehkeydy objektien maailma, jota valottaa hänen monologinen ajatuksensa, vaan toisiaan valottavien tietoisuuksien maailma, yhteen nivoutuneiden inhimillisten merkitysten maailma. Niiden keskellä hän etsii korkeimman auktoriteetin kantaa, mutta hän ei pidä sitä ajatuksena omasta totuudestaan, vaan toisena todellisena ihmisenä ja hänen sananaan. Ideaali-ihmisen hahmossa tai Kristuksen hahmossa hänelle näyttäytyy ratkaisu ideologisiin etsintöihin. Tämän hahmon ja tämän korkeimman äänen pitää kruunata äänten maailma, organisoida ja ottaa se valtaansa." (Bahtin 1991: 145.)

          Bahtinin mielestä ihmisten välinen vapaa ja avoin dialogi ei sulje pois Kristuksen tiedollista auktoriteettia, mutta asenne auktoriteettiin ei saisi olla mekaanisen toistava, vaan dialogisen vuorovaikutuksellinen. Kristuksen läsnäololla jokaisen keskustelun kolmantena osapuolena on olennainen merkitys keskustelun vapauden turvaajana. Evankeliumin totuus ei ole keskustelun tyrehdyttäjä vaan sen avaaja. Kristus tuntee jokaisen ihmisen täydellisesti ja kunnioittaa itse ihmiselle antamaansa yksilöllisyyttä ja vapautta.

 

Kooste

 

Monikulttuurisuus edellyttää suvaitsevuuden käsittämistä objektiiviseksi moraaliseksi arvoksi. Objektiivinen moraali puolestaan selittyy paremmin teistisen kuin ateistisen näkemyksen pohjalta. Monikulttuurisuuden edellyttämä arvokasvatus ei kuitenkaan toimi hyvin pelkkien abstraktien periaatteiden varassa, vaan se edellyttää perustautumista johonkin moraalisen ajattelun perinteeseen ja sen esikuviin. Yhtenä tällaisena perinteenä on kristinusko ja erityisesti evankeliumien kuvaus Jeesuksesta. Tähän näkemykseen sisältyvä tiedollinen eksklusivismi ei muodosta uhkaa monikulttuurisuudelle, vaan tarjoaa sille perustan, koska kristinuskon ydinsanoma on rakkauden arvo, joka rohkaisee vapaaseen totuuden tavoitteluun.

          Argumentin rakenne on seuraava:

1. Monikulttuurisuus edellyttää suvaitsevuuden arvoa, joka on ymmärrettävä objektiiviseksi ja ehdottomaksi perustaksi ihmisten väliselle vuorovaikutukselle.

2. Arvojen objektiivisuus on helpompi selittää teismin kuin ateismin tai agnostismin pohjalta. Siksi arvokasvatuksessa on vaikea suhtautua neutraalisti ateismin ja teismin väliseen kiistaan: se johtaisi siihen, ettei ole mahdollista perimmäisessä mielessä oikeuttaa moraaliarvoja.

3. Arvokasvatus ei toimi hyvin pelkkien abstraktien periaatteiden opettamisena. Arvojen oppiminen edellyttää esikuvia. Siksi ei ole käytännössä toimivaa perustaa arvokasvatusta teismiin yleisenä periaatteena. Arvokasvatus on käytännössä toteutettava jonkin tietyn teistisen tradition ja sen tarjoamien esikuvien puitteissa. Esimerkkinä tällaisesta eettisestä traditiosta käsitellään kristinuskoa ja sen tarjoamia esikuvia.

4. Perinteinen kristinusko koetaan joskus ongelmalliseksi monikulttuurisuuden näkökulmasta, koska sille on ominaista tiedollinen eksklusivismi. Sopiiko tiedollinen eksklusivismi yhteen monikulttuurisuuden kanssa?

5. Moraalisen kritiikin mukaan tiedollinen eksklusivismi on röyhkeää ja imperialistista. Moraalisen kritiikin ongelmana on, että tuomitessaan tiedollisen eksklusivismin moraalisesti röyhkeästi se syyllistyy juuri sellaiseen moraaliseen ylimielisyyteen, josta se syyttää tiedollista eksklusivismia.

6. Tiedollisen kritiikin mukaan kristillinen eksklusivismi ei ole tiedollisesti oikeutettu, koska ei ole mahdollista tietää totuutta perimmäisistä kysymyksistä. Tiedollisen kritiikin ongelmana on sen sisäinen ristiriitaisuus. Se katsoo tiedollisen eksklusivismin olevan väärässä siinä, että tämä pitää muita näkemyksiä väärinä. Näin tiedollinen kritiikki on itse eksklusivistinen. Se väittää, ettei ole mahdollista tietää totuutta perimmäisistä kysymyksistä, mutta olettaa voivansa tietää sen perimmäisen totuuden, ettei perimmäisistä totuuksista voi saada tietoa. Agnostinen kanta on tiedollisesti yhtä eksklusivistinen kuin teistinen tai ateistinen kanta eikä siten tarjoa neutraalia vaihtoehtoa niiden välillä.

7. Monikulttuurisuus edellyttää kasvatusta kriittisyyteen, koska kriittisyys on yksi aidon moniäänisyyden edellytyksistä.

8. Monikulttuurisuus ei kukoista arvoista vapaassa relativistisessa ja agnostisessa tyhjiössä, vaan se edellyttää perustaa, joka kannattelee sen keskeisiä arvoja ja ihmisten vapaata ja avointa vuorovaikutusta. 

 

Lähteet

 

Bodin, J. 1975. Colloquium heptaplomeres de rerum sublimium arcanis abditis. Engl. käännös Marion Kuntz. Princeton: Princeton University Press.

Brink, D. 1989. Moral realism and the foundations of ethics. New York: Cambridge University Press.

Chesterton, G. K. 1987. The quotable Chesterton. Toim. G. J. Marlin, R. B. Rabatin ja J. L. Swan. Garden City, NY: Image.

Copan, P. 2003. The moral argument. Teoksessa P. Copan & P. K. Moser (toim.), The rationality of theism. London: Routledge.

Lammenranta, M. 2004. Theories of justification. Teoksessa I. Niiniluoto & M. Sintonen & J. Wolenski (toim.), Handbook of epistemology. Dordrecth: Kluwer.

Luther, Martti. 1996. Iloinen kärsimys. Suom. Anja Ghiselle. Helsinki: Kirjaneliö.

Mackie, J. L. 1982. The miracle of theism. Oxford: Clarendon Press.

Matthews, M. R. 2000. Appraising constructivism in mathematics and science education. Teoksessa D. C. Phillips (toim.) Constructivism in education. Chicago, Ill.: NSSE.

McGinn, C. 1990. The problem of consciousness. Oxford: Basil Blackwell.

McGinn, C. 1999. The mysterious flame of consciousness. Minds in a material world. New York: Basic Books.

Niiniluoto, I. 2003. Ateismi. Teoksessa T. Helenius & T. Koistinen & S. Pihlström (toim.) Uskonnonfilosofia. Helsinki: WSOY.

Philipse, H. 1996. De atheist is niet arrogant. Hij denkt gewoon beter na. Filosofie magazine 5:2.

Plantinga, A. 1995. Pluralism: A Defence of religious exclusivism. Teoksessa T. D. Senor (toim.) The rationality of belief and the plurality of faith. Ithaca: Cornell University Press.

Puolimatka, T. 2002. Opetuksen teoria konstruktivismista realismiin. Helsinki: Tammi.

Puolimatka, T. 2004. Moral realism and the standards of justification. Acta Philosophica Fennica.

Puolimatka, T. 2005. Usko, tieto ja myytit. Helsinki: Tammi.

Scheler, M. 1987. Person and Self-Value. Käänt. M. D. Frings. Dordrecth: Martinus Nijhoff Publishers.

Smith, W. C. 1976. Religious Diversity. New York: Harper and Row.