Dialoginen pluralismi vai naturalistinen eksklusivismi: Vastauksia kriitikoilleni
Perusta 3/2009
Tapio Puolimatka
Kirjani Usko, tiede ja Raamattu (UTR) ja Usko, tiede ja evoluutio (UTE) ovat herättäneet paljon keskustelua ja hyvin erilaisia kannanottoja. Yhtäältä jotkut ateistiset ääriryhmät ovat esittäneet populistisia salaliittoteorioita kirjojen motivaatiosta ja toisaalta kritiikissä on vähän kerrassaan päästy tarkastelemaan myös kirjojen perusväitteitä.
Alustava metodologinen johdanto
Koska useiden kriitikkojen on ollut vaikea ymmärtää teistiselle lähestymistavalla ominaista metodista lähestymistapaa, yritän ensin selventää tätä kysymystä. Nojaudun tässä yhteydessä Nicholas Wolterstorffin luonnehdintaan teistisen filosofian inspiroimasta tiedekäsityksestä, jota nykykeskustelussa usein luonnehditaan nimellä dialoginen pluralismi.
Kirjansa Justice (Princeton University Press 2008) alussa Wolterstorff perustelee sitä, että hän tekee filosofista tutkimustaan tietoisesti kristillisen teismin pohjalta, vaikka monien mielestä filosofien pitäisi olla "metodologisia ateisteja". Vaikka tutkija henkilökohtaisesti uskoo Jumalaan, tämän ei oletettavasti pitäisi millään tavalla näkyä hänen tutkimuksissaan. Yksi tärkeimmistä perusteluista metodologisen ateismin puolesta on seuraavanlainen: Filosofin kutsumuksena on vedota ainoastaan järkeen; filosofointi on oletettavasti puhtaasti järkiperäinen prosessi. Mutta usko Jumalaan ei ole luonteeltaan järjellinen. Jotta usko Jumalaan olisi järjellinen, se pitäisi voida perustella pätevillä argumenteilla, jotka lähtevät varmoista premisseistä ja joista voitaisiin saavuttaa järkiperäinen yksimielisyys. Mutta tällaisia ehdottoman varmoja ja yleisesti hyväksyttyjä jumalatodistuksia ei ole olemassa. Niinpä Jumalan tuominen filosofiaan merkitsee ei-järjellisen tuomista tutkimusprosessiin, joka on luonteeltaan järjellinen.
Monet tieteentekijät pitäytyvät edelleen tähän näkemykseen. Vain harvat filosofit kuitenkaan enää puolustavat sitä julkisesti. Tämä ei johdu siitä, että olisi kehitetty ehdottoman varmoja jumalatodistuksia, vaan siitä, että useimmat filosofit eivät enää pidä perusteltuna yllä kuvattua käsitystä uskomusten järkiperäisyyden ehdoista. Usko Jumalaan voi olla järjellistä, vaikka uskoa ei pystytä osoittamaan oikeaksi ehdottoman varmoilla jumalatodistuksilla. Itse asiassa usko Jumalaan voi olla järjellistä, vaikka sitä ei perusteltaisi väitelausein ilmaistavilla argumenteilla, vaan se olisi välittömän kokemuksen avulla saavutettu vakaumus. Teistiset filosofit ovat omalta osaltaan olleet vaikuttamassa prosessiin, jossa edellä kuvatusta perustusteorian klassisesta muunnelmasta on luovuttu. Tämä ei tarkoita sitä, että mikä tahansa uskonnollinen uskomus voitaisiin hyväksyä tutkimustyön perustaksi. Tarkoituksena on vain kiinnittää huomiota siihen, että uskomusten järkiperäisyys on paljon hienovaraisempi asia kuin klassisessa perustusteoriassa oletettiin.
Teistisen filosofian lähestymistapa on joiltakin osin samanlainen kuin Anselm Canterbyrulaisen. Anselm piti oikeutettuna tehdä tutkimustyötään sen vakaumuksen pohjalta, että Jumala on olemassa jo ennen kuin hän oli yrittänyt todistaa Jumalan olemassaoloa. Tämä näkyy jo siitä, että hän aloittaa kirjansa Proslogion rukouksella Jumalalle ja jatkaa tutkimustaan rukouksen muodossa läpi tutkielmansa.
Teistinen tietoteoria on osa laajempaa vallankumousta analyyttisen filosofian sisällä. Filosofiassa oletettiin aikaisemmin, että filosofiset käsitykset täytyy rakentaa varmojen järkiperusteiden varaan. Tämä luonnehti niin sanotun klassisen perustusteorian lähestymistapaa. Vaikka filosofia tuskin koskaan saavutti tätä ihannetta, sitä pidettiin metodisena ihanteena.
Nykyään analyyttisen filosofian edustajat eivät enää oleta, että filosofiset perustelut tulisi rakentaa varmojen järkiperusteiden varaan. Analyyttisesta filosofiasta on tässä mielessä tulossa "anselmilaista". Filosofi lähestyy tutkimustyötään arkikokemuksensa pohjalta. Tällöin hän huomaa uskovansa monia asioita välittömän kokemuksensa varassa. Näihin välittömällä tavalla omaksuttuihin uskomuksiin kuuluu sekä vakaumuksia ympärillä olevien esineiden ja olioiden olemassaolosta ja ominaispiirteistä että laaja-alaisia vakaumuksia todellisuuden perimmäisestä luonteesta. Oletetaan, että filosofi tällaisella välittömällä tavalla uskoo koko todellisuuden perimmältään olevan palautettavissa fysikaalisiin tekijöihin. Analyyttisen filosofian nykykäsityksen mukaan hänen ei tarvitse pystyä osoittamaan tämän fysikalistisen vakaumuksensa perustuvan varmoihin järkiperusteihin. Riittää, että hän pystyy analysoimaan fysikalististen vakaumustensa seuraamuksia eri aloilla. Lisäksi hänen tulee pystyä ratkomaan perususkomuksensa kohtaamia vaikeuksia sitä sovellettaessa ja vastaamaan hänen näkemystään vastaan esitettyihin argumentteihin. Vasta-argumentit saattavat periaatteessa olla niin vahvoja, että hän joutuu luopumaan fysikalistisesta perususkomuksestaan.
Niinpä klassisen perustusteorian sijasta analyyttisessa filosofiassa oletetaan maltillisempi perustusteorian muoto, jossa perususkomuksia omaksutaan välittömän kokemuksen perusteella ja jossa tutkimustyötä luonnehtii dialoginen pluralismi. Filosofinen tutkimus edellyttää dialogia niiden välillä, joilla on erilainen näkökulma asioihin. Pyrkimyksenä on edelleen saavuttaa yhteisymmärrys. Ei ole tarkoitus, että tutkija vain nousee puhujapönttöön, julistaa oman vakaumuksensa ja palaa takaisin samanuskoisten joukkoon. Vaikka yksimielisyys ei ole filosofisen tai tieteellisen tutkimuksen edellytys tai lähtökohta, se on sen päämäärä. Matkalla emme ainoastaan hyväksy tai hylkää sitä, mitä filosofiset kollegamme ja edeltäjämme sanovat. Me opimme monia asioita niiltä, jotka tarkastelevat asioita aivan erilaisesta näkökulmasta ja liitämme ne uudelleen tulkittuina osaksi omaa näkemystämme. "Kyllä, tässä näkemyksessä on joitakin virheellisiä oletuksia, mutta kun ne on otettu huomioon, tähän sisältyy hyvin mielenkiintoinen näkökohta." Tällä tavalla eri lähtökohdista tutkimustyötään tekevät filosofit toimivat vuorovaikutuksessa toistensa kanssa. Filosofiselle tutkimukselle on keskeistä tällainen hienovarainen näkemysten omaksuminen toisin ajattelevien filosofien tutkimustuloksista. Tällainen vuorovaikutus on perustana myös teistien ja naturalistien vuorovaikutukselle.
Luulisin, että suurimmalle osalle kriitikoistani on jäänyt epäselväksi edustamani teistisen filosofian sitoutuminen tämänkaltaisen dialogisen pluralismin mukaiseen lähestymistapaan. Useimmat olettavat lähestymistapani edustavan fundamentalismia jossakin klassiselle perustusteorialle ominaisessa viitekehyksessä, jossa oletetaan lähtökohtana olevan ehdottoman varmoiksi todistettuja perusvakaumuksia. Erityisen vaikeaa tulkitsijoiden on ollut välttää tällaista tulkintaa silloin, kun aletaan puhua Raamatun erehtymättömyydestä. Puhe Raamatun erehtymättömyydestä on kuitenkin vain yksi yritys käsitteellisesti ilmaista välittömän kokemuksen avulla omaksuttua vakaumusta Raamatun jumalallisesta arvovallasta ja ehdottomasta luotettavuudesta. Tieto siitä, että tietty tekstikokoelma on Jumalan ilmoitusta, täytyy olla saavutettavissa välittömällä tavalla, koska sen täytyy olla yhtä ilmeistä kehitysvammaiselle kuin ammattifilosofille. Muutenhan tieto Jumalan pelastuksesta olisi riippuvaista koulutustasosta. Jumalan Sana on itse itsensä todistava. Tämän todistuksen kanssa ihminen pääsee kosketuksiin välittömällä tavalla. Sillä on perususkomuksen asema, koska sitä ei johdeta muista uskomuksista. Tätä välitöntä kokemusta Raamatun jumalallisesta arvovallasta voidaan käsitteellisesti ilmaista eri tavoilla. Nämä erilaiset yritykset käsitteellisesti ilmaista tätä välitöntä kokemusta Raamatun jumalallisesta arvovallasta ovat erehtyväisiä. Ne on asetettava alttiiksi kumoutumiselle vertailussa kilpailevien käsitteellisten tulkintojen ja kilpailevien perususkomusten kanssa ja niiden esittämien vasta-argumenttien valossa. Usko siihen, että emme tiedä Raamatun olevan Jumalan ilmoitusta ja siksi ehdottoman arvovaltaista, on myös välittömällä tavalla omaksuttu perususkomus, joka pitäisi vastaavalla tavalla altistaa kumoutumiselle. Molemmat uskomukset ovat yhtä "fundamentalistisia" siinä mielessä, että niillä on perususkomuksen asema ja ne vaikuttavat muiden tosiasioiden tulkintaan.
Petri Luomanen
Petri Luomasen arvio (Teologinen aikakauskirja 6/2008: 587-9) sisältää kunnioitettavan yrityksen käydä läpi UTR-kirjan argumentteja, vaikka hän ei kaikilta osin onnistu niiden tulkinnassa. Vaikka kritisoin Luomasen arviota yksityiskohtaisesti, se sisältää monia mielenkiintoisia näkökohtia, koska siinä käsitellään myös kirjan olennaisia argumentteja.
Koko Luomasen arvion punaisena lankana on luonnehtia näkemystäni "fundamentalistiseksi". Kuten Luomanen itse toteaa, fundamentalismi-nimitystä käytetään yhdestä tietoteorian valtasuuntauksesta, tietoteoreettisesta perustusteoriasta (foundationalism), jonka mukaan asioiden todistusta ei voida viedä loppuun saakka, vaan lopulta on nojauduttava perususkomuksiin, jotka omaksutaan välittömän kokemuksen perusteella. Tällaisia perususkomuksia ovat esimerkiksi välittömiin havaintoihin ja muistiin perustuvat uskomukset.
Edellä olevassa metodologisessa johdannossa yritin selventää sitä, että en pitäydy klassiseen perustusteoriaan vaan sen nykyiseen muotoon, maltilliseen perustusteoriaan ja dialogiseen pluralismiin. Tämä ei ole Luomaselle aivan selvää. Hän näyttää olettavan, että edustamassani lähestymistavassa lähtökohtaoletuksille annetaan jossakin mielessä korjaamaton asema, niin ettei niitä altisteta vasta-argumenteille. Luomasen on erityisen vaikea ymmärtää sitä, että tässä lähestymistavassa myös usko Raamattuun Jumalan erehtymättömänä sanana on perususkomuksen kaltainen lähtökohtaoletus, joka altistetaan kumoamiselle ja kilpailevien lähestymistapojen kritiikille. Edustamani teistinen lähestymistapa pitää uskoa Jumalaan tiedollisesti oikeutettuna perususkomuksena, jonka varaan voidaan rakentaa tieteellisessä argumentaatiossa. Myös usko siihen, että Raamattu on Jumalan sanallista ilmoitusta ja siksi kaikilta osin luotettavaa, on tällainen välittömällä tavalla omaksuttu perususkomus.
Melko yleisen väärinkäsityksen mukaan tällainen ajattelu merkitsee perususkomusten suojaamista kritiikiltä. Luomanen toteaa: "Koska todellista tietoa Raamatusta saadaan vain Jumalan ilmoituksen ja Pyhän Hengen avulla (s. 68-73), ilmoituksen kanssa ristiriidassa olevien tulosten täytyy perustua naturalistisiin perususkomuksiin, joista tutkijat eivät itse ole tietoisia tai joiden olemassaoloa he eivät halua myöntää, koska välttävät totuuden kohtaamista itsestään." (588)
Luomanen ei ota huomioon, että edustamaani teistiseen filosofiaan kuuluu olennaisesti dialoginen pluralismi, jonka mukaan kilpailevia perususkomuksia verrataan toisiinsa selitysvoiman ja johdonmukaisuuden osalta. Hän ei myöskään ota huomioon sitä keskeistä asemaa, mikä tällaisessa ajattelussa annetaan tiedollisille kumoajille (defeater). Perususkomusten tulee kestää kumoajien asettama testi. Niinpä esimerkiksi perususkomus Raamatun ilmoitusluonteesta altistetaan naturalistisen raamattukritiikin asettamalle kumoajalle. Kirjani UTR tarkoitus on nimenomaan käsitellä tätä kumoajaa ja pyrkiä rakentamaa sille kumoajan kumoajaa.
Luomasen mukaan "Puolimatkan malli vaikuttaa varsin ongelmalliselta, koska se ei salli eri tiedonlähteistä saatavan informaation keskinäistä verifikaatiota. Käytännössä ihmisen mieli ei toimi näin vaan siten, että esimerkiksi havainnot, muisti ja järki vastavuoroisesti koettelevat ja vahvistavat toistensa tuottamaa informaatiota." (kursivointi lisätty, 588) Tässä kohdassa Luomanen sekoittaa kaksi eri tasoa: (a) tiedon lähteen perimmäisen oikeuttamisen tason ja (b) käytännöllisen tiedonhankinnan tason. Tiedon lähteitä ei perimmältään voida oikeuttaa muuta kuin kehäisesti, mutta se ei tarkoita sitä, etteivätkö älylliset kyvyt käytännössä toimisi yhteistyössä toistensa kanssa. Esimerkiksi järjen luotettavuutta ei pystytä todistamaan olettamatta järjen luotettavuutta, koska perustelu nojautuu järkiargumentteihin. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö järjellisessä päättelyssä käytettäisi hyväksi havaintotietoa ja muistitietoa.
Luomanen näyttää itse Räisäsen tavoin kannattavan positivistista käsitystä, jonka mukaan tieteellisessä teorianmuodostuksessa voidaan edetä tukeutumatta laaja-alaisiin oletuksiin. "Monet Raamatun historiallisesta luonteesta kiinnostuneet tutkijat toimivat olettaen, että Raamatun luotettavuutta voidaan periaatteessa arvioida havaintojen ja luonnollisen järjen avulla ilman, että argumentoinnissa tarvitsee tukeutua ontologisiin perususkomuksiin." (588) Luomanen on oikeassa siinä, että Raamatun luotettavuutta voidaan arvioida havaintojen ja järjen pohjalta. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että havaintojen tulkinta ja järjellinen päättely voisi toimia ilman laaja-alaisia perususkomuksia. On vaikea nähdä, miten rajallinen ihminen voisi saavuttaa näkökulman, jossa hän voisi tulkita tosiasioita ilman laaja-alaisia olettamuksia. Usko tällaisen näkökulman mahdollisuuteen on Luomasen perususkomus. Siihen näyttäisi sisältyvän oletus, että rajallinen ihminen voi saavuttaa kaikkitietävän puolueettoman tarkkailijan näkökulman. Hyvin harva nykyisen filosofian piirissä uskaltaa esittää jotakin näin optimistista käsitystä ihmisen tietoprosessin luonteesta.
On hämmentävää, miten paljon tällaiset oletettavasti objektiivisiin havaintoihin ja järkiargumentteihin perustautuvat tutkijat käyttävät tunneperäisesti manipuloivaa raportointitapaa, jossa rakennetaan sellaisten käsitteellisesti epätäsmällisten ja tunneperäisesti leimaavien sanojen kuten "fundamentalismin" varaan. Tämä on silmiinpistävää sekä Luomasen että hänen oppi-isänsä Räisäsen argumentoinnissa. Tällainen epäobjektiivinen ja tunneperäinen lähestymistapa on luonnollinen seuraus ylioptimistisesta tiedekäsityksestä, sillä mitä vähemmän tutkija on tietoinen omista lähtökohtaoletuksistaan, sitä vähemmän hän pystyy ottamaan niihin kriittistä etäisyyttä. Sitä vaikeampi hänen on myös asiallisesti argumentoida niiden kanssa, jotka tekevät tutkimustaan erilaisten lähtökohtaoletusten pohjalta. Järkiargumenttien merkitys vähenee ja argumentointi saa tunneperäisen leimaamisen piirteitä. Vastustajat ovat fundamentalisteja (= yksisilmäisiä fanaatikkoja), joiden näkemyksiä ei tarvitse ottaa vakavasti.
Fundamentalismi merkitsee Luomasen käsitteistössä ensinnäkin klassista perustusteoriaa. Toiseksi se merkitsee sellaista uskoa Raamatun erehtymättömyyteen, jota ei alisteta kumoajille. Näiden käsitteellisten merkitysten lisäksi fundamentalismi on akateemisessa kielenkäytössä tunnesana, jota käytetään solvaamiseen ja paheksunnan ilmaisemiseen. Luomanenkin käyttää fundamentalismi-sanaa ainakin näissä kolmessa eri merkityksessä. Yhtäältä hän käyttää sitä viittamaan tietoteoreettiseen perustusteoriaan sen klassisessa tulkinnassa, toisaalta kritiikittömään erehtymättömyysuskoon ja kolmanneksi solvaavana tunnesanana, jolla tarkoitetaan fanaattista yksisilmäisyyttä. Sopivasti sekoittaen näitä merkityksiä hän saa koko ajattelustani fundamentalistista viime mainitussa merkityksessä. Tässä on Luomasen argumentaation epä-älyllinen perusjuonne. Hän yrittää ratkaista tieteenfilosofisen kiistan tunneperäisellä leimaamisella. Lisäksi Luomaselta jää huomaamatta, etten en itse asiassa kannata fundamentalismia edes sen kahdessa edellä mainitussa käsitteellisessä merkityksessä.
Kriitikot eivät ota huomioon sitä, että heidän vakaumuksensa, jonka mukaan meillä ei ole välitöntä tietoa Jumalasta tai hänen ilmoituksestaan, on myös välittömän kokemuksen perusteella omaksuttu perususkomus. Itse asiassa Luomanen joutuu itse siihen kehään, jonka hän projisoi teistiseen ajatteluun. Hän olettaa, että teistiset perususkomukseni tekevät teistiselle tutkijalle mahdottomaksi tehdä oikeutta niille, jotka tarkastelevat todellisuutta erilaisesta lähtökohdasta. Niinpä teistinen argumentointi tulisi Luomasen mukaan siirtää tieteen ulkopuolelle (589). Tällä tavalla hän voi suojata omat perususkomuksensa kritiikiltä yksinkertaisesti siirtämällä kilpailevat perususkomukset oman tieteensä ulkopuolelle. Hänen ei tarvitse keskustella muuta kuin hengenheimolaistensa kanssa. Luomanen itse toteaa pitävänsä tällaista ahdasmielisyyttä "varsin perusteltuna" (589). Näin oletettavasti täysin objektiivinen lähestymistapa päätyy sulkeutuneeseen keskusteluavaruuteen.
Eniten Luomasta näyttää loukanneen se, että olen kritisoinut kirjassa muutamalla sivulla Heikki Räisästä. Luomanen on huolissaan siitä, että en kritiikissäni ole tehnyt täyttä oikeutta Räisäselle. Luomanen käyttää yhden kokonaisen sivun kolmen sivun mittaisesta kirja-arviostaan tuodakseen joitakin lisänyansseja Räisäs-kritiikkiini, jolla omassa kirjassani on hyvin marginaalinen ja esimerkinomainen asema. Erityisesti Luomanen arvostelee sitä, että en kritiikissäni mainitse kaikkia asiaan liittyviä tekijöitä. Kertoessani esimerkiksi Peter Ballan Räisäsen ajatteluun kohdistamasta kritiikistä, en mainitse että "Balla ja Räisänen ovat monista asioista samaa mieltä". Itse kuitenkin luulen, että maailmasta lienee vaikea löytää kahta ihmistä, jotka eivät olisi "monista asioista samaa mieltä". Viisisataasivuinen kirjani, jonka pituutta Luomanen moittii, olisi moninkertaistunut, jos minun olisi pitänyt tuoda kritiikin ohella esille myös ne asiat, joista ihmiset ovat samaa mieltä, koska niitä lienee lähes lukematon määrä.
Aku Visala, Antti Mustakallio ja Rope Kojonen
Aku Visala (Perusta 6/2007: 358-60) väittää, että supranaturalistisen lähestymistavan mukaan jokainen tutkija on niin sidottu ennakko-oletuksiinsa, ettei ole mitään tapaa testata ennakko-oletuksia kokemuksen pohjalta.
Tämä väärinkäsitys on aika yleinen UTR:a käsittelevissä kritiikeissä ilmeisesti siksi, käsittelin tätä kysymystä perusteellisesti vasta UTE:n yhdeksännessä luvussa otsikolla "Menettääkö uskonnollisesti sitoutunut tiede kosketuksen todellisuuteen?" Vaikka tosiasioiden käsitteellistäminen on aina sidoksissa tutkijan lähtökohtaoletuksiin, kristillisen luomisnäkemyksen mukaan ihmisen kokemuksessa on ei-käsitteellinen perustaso, joka saattaa ihmisen kosketuksiin todellisuuden kanssa. Niinpä on mahdollista vertailla tieteellisiä teorioita ja niiden taustalla olevia uskonnollisia lähtökohtia niiden selitysvoiman perusteella.
Käytännössä tiede joutuu olettamaan, että havainnot antavat luotettavaa tietoa todellisuudesta, koska ilman tätä oletusta suuri osa tieteen mielekkyydestä katoaa. Tämän oletuksen perustelut kuitenkin täytyy saada tieteen ulkopuolelta jo ennen kuin tiedettä aletaan harjoittaa. Tässä on kristillisen luomisnäkemyksen yksi merkitys tieteelle. Tutkimusohjelmallinen naturalismi ei anna perusteita uskoa tajunnan ulkopuolisten esineiden olemassaoloon. Tutkimusohjelmallinen naturalismi johtaa tietoteoreettiseen ja ontologiseen konstruktivismiin, kuten Michael C. Rea on argumentoinut kirjassaan World Without Design (Oxford University Press 2004).
Teistisen filosofian mukaan havaintokokemuksessa on kaksi tasoa, havaitseminen ja havainnolle annettu tulkinta. Havaitsemisen perustaso on automaattinen ja mekaaninen prosessi. Ihminen voi välttää näköhavainnon syntymistä vain sulkemalla silmänsä. Vaikka havainnon perustaso on mekaaninen ja välitön, havaintojen tulkinta, merkityksen antaminen, ei ole mekaanista. Tulkinta on aktiivista, intentionaalista toimintaa, johon vaikuttavat yksilön tietorakenteet ja hänen kulttuurinen taustansa. Tulkinnan aktiivisuus ja intentionaalisuus eivät kuitenkaan poista havainnon perustana olevia automaattisia ja mekaanisia prosesseja.
Havaitsemisen perustaso on suhteellisen vapaa kasvatuksen, aikaisemman kokemuksen, kielellisten ja käsitteellisten valmiuksien vaikutuksesta. Yksivuotias näkee tomaatin suunnilleen samalla tavalla kuin aikuinen, vaikka heidän kokemukselliset, kielelliset ja käsitteelliset valmiutensa ovat hyvin erilaisia. Jos kadotetaan näkyvistä havainnon perustaso, ei pystytä tekemään oikeutta havainnon kyvylle saattaa meidät kosketuksiin todellisuuden kanssa.
Välittömän kokemuksen tasolla ihmisellä on suora pääsy todellisuuteen ja sillä tasolla todellisuuden asiantilat ovat samoja kaikille ihmisille. Tulkinnat eivät vaikuta havainnon mekaaniseen perustasoon. Mekaanisen tason lisäksi havainnoissa on kuitenkin myös tulkinnallinen taso, koska havaitsijan eksistentiaalinen kiintopiste eli Arkhimedeen piste vaikuttaa havaintojen hahmottamiseen. Tulkinnallista tasoa ja tiedollisen kiintopisteen merkitystä voidaan kuvata esimerkillä kolmesta ihmisestä, jotka tarkastelevat Claude Monetin maalausta Lumpeet. Jos henkilö tarkastelee maalausta kahden senttimetrin päästä, hän näkee vain väriläiskiä. Hänen havaintonsa voivat olla tarkkoja, mutta huolellisinkaan tutkimus tältä etäisyydeltä ei auta häntä hahmottamaan yksityiskohtia oikeassa suhteessa kokonaisuuteen. Henkilö, joka tarkastelee maalausta kahden metrin etäisyydeltä, pystyy hahmottamaan, että maalauksessa on lumpeita. 50 metrin etäisyydeltä maalausta tarkasteleva ihminen näkee taulun niin epämääräisesti, että hän kuvittelee näkevänsä pilviä.
Havaintojen mekaanisella tasolla kaikki ihmiset ovat välittömällä tavalla kosketuksissa todellisuuteen. Ihmisen eksistentiaalinen sijoittuminen todellisuuteen kuitenkin ohjaa sitä, missä valossa ihminen hahmottaa asiaintilat. Tutkija on tutkimustyötään tehdessään aina jossakin pisteessä, osallisena jostakin näkökulmasta. Rajallinen ihminen voi olla sijoittunut vain yhteen pisteeseen kunakin hetkenä. Siksi tieteessä tarvitaan dialogista pluralismia, jossa eri näkökulmista todellisuutta tarkastelevat ihmiset ovat vuorovaikutuksessa toistensa kanssa. Tiedollisen kiintopisteen määräämä näkökulma vaikuttaa havaintojen tulkintaan.
Nämä kaksi havainnon tasoa (mekaaninen ja eksistentiaalis-perspektiivinen taso) on erotettava havaittujen asiaintilojen teoreettisesta tulkinnasta. Aina kun havaitut tosiasiat otetaan mukaan tieteelliseen keskusteluun, niille joutuu jokainen antamaan tulkinnan omasta teoreettisesta viitekehyksestään lähtien. Tieteellinen käsitteenmuodostus ei ole teoreettisesti neutraali. Jokainen teoreettinen kuvaus tosiasioista on riippuvainen teoreettisesta viitekehyksestä. Mutta tämä ei kumoa sitä, että itse tosiasioissa havaintojen kautta ilmenevä järjestys ei ole heijastusta teoreettisesta järjestä. Tosiasioiden järjestys on annettuna ihmisen kokemuksessa. Tämä tosiasioiden annettu järjestys on jokapäiväistä kokemusta. Tämä tekee mahdolliseksi teorioiden testaamisen ja kilpailevien perususkomusten rationaalisen vertailun.
UTE:tä käsittelevässä artikkelissaan (Perusta 1/2009: 24-27) Aku jatkaa saman ongelman pohdintaa. Hän etsii aivan oikein vapautusta tilanteesta, jossa kukin tutkija tarkastelee todellisuutta omasta näkökulmastaan, ilman että olisi mahdollisuutta päästä yksimielisyyteen joistakin todellisuuden asiaintiloista, joiden perusteella eri näkemysten selitysvoimaa voitaisiin arvioida.
Tällaisten kaikille yhteisten asiaintilojen perusteleminen ei kuitenkaan mielestäni edellytä metodologista naturalismia vaan kristillistä luomisnäkemystä, koska viime mainitun mukaan kaikki ihmiset ovat kosketuksissa todellisuuteen välittömän kokemuksensa tasolla. Voimme päästä selitysvoiman arvioinnin kannalta riittävään yhteisymmärrykseen siitä, että erilaiset tapamme käsitteellistää tiettyä ilmiötä viittaavat samaan asiaintilaan, niin että olemme kohtuullisen yksimielisiä siitä, mitä kiista koskee. Suuria ongelmia kohtaamme tietenkin sellaisten kysymysten kohdalla, jotka ovat niin laaja-alaisia, että tulee vaikeaksi kohdentaa asioiden todentamiseksi välttämättömiä asiaintiloja. Esimerkki tästä on kiista evoluutioteoriasta. Vaikka evoluutiomekanismien olemassaolosta ollaan yksimielisiä, on vaikea hahmottaa sitä, missä mielessä biologisten evoluutiomekanismien voidaan katsoa selittävän esimerkiksi tajunnan ja järjellisen ajattelun olemassaoloa, jotka ei-reduktiivisen näkemyksen mukaan eivät ole palautettavissa pelkkään biologiaan.
Tähän kysymykseen liittyy myös Antti Mustakallion (Perusta 6/2007: 364-5) kritiikki sitä kohtaan, että käytän hyväkseni naturalististen tutkijoiden tutkimustuloksia, vaikka Antin mukaan pidän naturalistista tutkimusta muuten "kelvottomana". Kuten artikkelin metodologisessa johdannossa totean, dialogisen pluralismin mukaan erilaisista lähtökohtaoletuksista tutkimustyötään tekevät tutkijat pystyvät paljastamaan suhteellisen tosia asiaintiloja, joita voidaan uudelleen tulkittuna sovittaa osaksi omaa näkemystä. Tämä johtuu siitä, että välittömän kokemuksen tasolla kaikki ihmiset ovat kosketuksissa samaan todellisuuteen, vaikka tutkijan eksistentiaalinen Arkhimedeen piste ja teoreettinen viitekehys vaikuttavat siihen, miten hän asiat hahmottaa ja miten hän ne teoreettisesti käsitteellistää.
Myös Rope Kojosen kommentti (Perusta 6/2008: 336-8) liittyy samaan ongelmakenttään. Rope kirjoittaa: "Lisäksi Puolimatka argumentoi, että tieteen mahdollisuus riippuu laaja-alaisista ennakko-oletuksista. Näin epäilemättä onkin. Edellä mainitusta ei kuitenkaan seuraa, että tieteellistä argumenttia voitaisiin rakentaa uskonnollisen kokemuksen tai uskonnollisen ilmoituksen varaan. Sen sijaan on mielestäni perusteltua väittää - - että tieteessä käytettyjen argumenttien tulee olla kaikkien keskustelijoiden arvioitavissa." (337)
Tieteellisen argumentaation taustalla vaikuttaa käsitykseni mukaan aina uskonnollinen (teistinen, ateistinen, agnostinen) taustaoletus. Näiden taustaoletusten pohjalta rakennettuja hypoteeseja pyritään tieteessä systemaattisesti ja kokemusperäisesti koettelemaan. Vaikka kokemusten tulkintaan vaikuttavat lähtökohtaoletukset, kaikki ihmiset ovat kosketuksissa samaan todellisuuteen.
Arkielämän tasolla pystymme saavuttamaan yksimielisyyden esimerkiksi siitä, että 2 + 2 = 4. Ei kuitenkaan ole yksiselitteistä tulkita mitä 2 + 2 = 4 tarkoittaa. Pyrittäessä vastaamaan tähän kysymykseen, joudutaan luomaan teorioita, jotka sisältävät hypoteesin todellisuuden luonteesta. Yksi kaikkein perustavimmista kysymyksistä koskee sitä, mitä laskutoimituksessa ilmaistut symbolit merkitsevät? Mitä oikeastaan tarkoitetaan lukumäärällä? Tästä kysymyksestä matemaatikoilla on erilaisia teorioita. Näissä erilaisissa teorioissaan matemaatikot ilmaisevat erilaisia käsityksiä lukujen suhteesta muihin todellisuuden aspekteihin. He ilmaisevat erilaisia käsityksiä siitä, minkälainen merkitys matematiikalla on esimerkiksi todellisuuden ymmärtämisessä ja sen järjestyksen käsitteellistämisessä. Samalla näissä teorioissa on riittävästi yhteistä, niin että ne mahdollistavat käytännöllisen yhteisymmärryksen perustavista laskutoimituksista.
Voimme verrata tätä tilanteeseen, jossa materialisti ja teisti ruokailevat yhdessä ja teisti pyytää materialistia ojentamaan hänelle suola-astian. Materialistin ja teistin kokemus todellisuudesta on riittävän samanlainen, niin että pyyntö tulee ymmärretyksi ja käytännöllinen yhteistoiminta sujuu ongelmitta. Materialisti ja teisti pystyvät myös keskustelemaan monista suola-astian ominaisuuksista ongelmitta. He voivat arkikokemuksen tasolla ymmärtää toisiaan esimerkiksi puhuessaan suola-astian kauneudesta. Jos he kuitenkin alkavat tarkemmin pohtia omia käsitejärjestelmiään, he huomaavat, että kauneuden käsitteellä on heidän käsitejärjestelmissään erilainen asema ja sisältö. Materialistin mukaan koko todellisuus on luonteeltaan fysikaalista. Niinpä kauneus on jotakin sellaista, mikä riippuu täysin fysikaalisesta. Teistin mukaan taas fysikaalinen on vain yksi todellisuuden aspekteista. Kauneus on redusoimaton aspekti Jumalan luoman todellisuuden rakenteessa.
Koska teoriat nousevat arkikokemuksesta, teorioissa on yhteinen alue, joka perustuu arkikokemuksen yhteisyyteen. Erilaisten teorioiden ja perususkomusten testaaminen on mahdollista kaikille yhteisen kokemusperustan varassa, vaikka tämä testaaminen ei olekaan aina yksiselitteisen helppoa, koska havaintojakin voidaan tulkita osin eri tavoilla.
Leo Näreaho
Leo Näreahon arvion (Vartija 5-6/2008: 207-210) keskeinen ongelma on puutteellinen ymmärrys kumoajien merkityksestä puolustamassani supranaturalistisessa tietoteoriassa. Hän kirjoittaa: "Jos historiantutkimus vakuuttavasti osoittaa jonkin Raamatun kuvauksen vääräksi, on supranaturalistisen eksegeetin hylättävä historiantutkimuksen tulokset." (209) Näin ei ole asianlaita. Tässä tapauksessa supranaturalistilla on ainakin kaksi vaihtoehtoa: (1) Hän pystyy osoittamaan kyseiset tutkimustulokset epäpäteviksi. (2) Hän korjaa käsitystään Raamatun luotettavuudesta.
Raamatun luotettavuutta ei pidetä kumoamattomana tosiasiana, vaan sellaisena, joka avoimesti altistetaan kumoamiselle. Kumoamiseksi ei kuitenkaan kelpaa se, että filosofis-uskonnollisilla perusteilla määritellään tiede ainoaksi luotettavaksi tavaksi saada tietoa maailmasta ja määritellään tiede niin, että tieteessä on oikeus vedota vain luonnollisiin syihin. Tällä tavalla voitaisiin puhtaasti filosofis-uskonnollisilla perusteilla väittää, että Jeesus ei noussut ruumiillisesti kuolleista pelkästään esittämällä joitakin aihetodisteita naturalististen teorioiden puolesta kuten että "Opetuslapset varastivat ruumiin", tai "Jeesus ei kuollut ja virkosi haudassa" ja sulkemalla pois Jeesuksen ruumiillinen ylösnousemus tieteen määritelmän avulla. Naturalististen teorioiden täytyy kestää avoin ja kriittinen keskustelu, jossa kilpailevia vaihtoehtoja ei suljeta keskustelun ulkopuolelle määrittelemällä tiede naturalismin ehdoilla.
Näreaho ymmärtää väärin Plantingan evoluutioteoreettisen argumentin naturalismia vastaan ja sen, miten olen sitä soveltanut kirjassani. Hän kirjoittaa: "Alvin Plantingan - - mukaan teistinen lähtökohta takaa tiedollisten kykyjemme luotettavuuden paremmin kuin naturalistinen oletus. Puolimatkalla argumentti palvelee ensisijaisesti Raamatun ilmoituksen pätevyyttä. Mutta lopultahan Puolimatkan on päädyttävä siihen, että luotettavaa tutkimusta voi tehdä vain henkilö, joka on raamatullisessa (ilmeisesti Puolimatkan määrittelemässä 'uskossa'), koska vain Raamatun ilmoituksen omaksuminen voi tuottaa luotettavia tutkimustuloksia."
Näreaho on ymmärtänyt Plantingan argumentin aika perusteellisesti väärin, mikä on mahdollista todentaa lukemalla Plantinga argumentin suomennos netistä http://www.perustelu.fi/ . Plantingan mukaan kyse ei ole siitä, omaksummeko Raamatun ilmoituksen, vaan siitä, onko Raamatun ilmoitus tosi. Jos ihmistä ei ole luotu Jumalan kuvaksi ja hän on kehittynyt ohjaamattoman evoluution tuloksena, ei ole syytä olettaa ihmisen älyllisten kykyjen kehittyneen luotettaviksi. Tässä tilanteessa ei auttaisi Raamatun ilmoituksen omaksuminen. Eihän ihmisten älyllisiä kykyjä millään tavalla parantaisi se, että ihminen alkaisi kuvitella olevansa luotu Jumalan kuvaksi ja että hän sillä perusteella pitäisi epäluotettavia älyllisiä kykyjään luotettavina. Tämä veisi häntä vain syvemmälle harhaisiin käsityksiin.
Matti Kamppinen
Matti Kamppinen (Tieteessä tapahtuu 7/2008) on onnistunut sovittamaan parin sivun mittaiseen arvioonsa joukon ristiriitaisia väitteitä. Yhtäältä Kamppinen uskoo minun olevan fundamentalistin, joka julistaa ehdottomia totuuksia ilman avoimuutta kritiikille. Samanaikaisesti hän uskoo minun olevan relativistin, jonka mukaan kaikki väitteet ovat yhtä päteviä. "Puolimatkan mukaan Raamatun tekstien tutkimisessa asiantuntijuus voidaan sivuuttaa, koska jokainen tulkinta on yhtä pätevä." (85, kursivointi lisätty) Yhtäältä haluan Kamppisen mukaan tehdä Raamatun Jumalasta tiedon ja erityisesti itsetuntemuksen perustan ja samanaikaisesti Kamppinen kuitenkin uskoo, että olen täydellinen relativisti, jonka mukaan mikä tahansa tulkinta ja mikä tahansa teksti on yhtä hyvä perusta itseymmärrykselle. "Jos joku kokee aivan tosissaan, että Ilmestyskirjassa tai Hesekielin kirjassa hänelle puhuu olento, joka kehottaa teurastamaan kaikki lähellä olevat, on tämä tulkinta ja sen seuraukset aivan yhtä oikeutettuja kuin mikä muu tahansa, jos Puolimatkan teeseihin on uskomista. Tai jos joku on sitä mieltä, että Adolf Hitlerin Taisteluni -teoksen lukeminen on parasta itseymmärryksen kultivointia, on tämäkin uskomus yhtä oikeutettu." (85)
Kamppinen torjuu puolustamani dialogisen pluralismin, jonka mukaan tieteellistä tutkimusta voidaan tehdä erilaisten perususkomusten pohjalta, joiden paremmuutta vertaillaan selitysvoiman ja johdonmukaisuuden perusteella. Samanaikaisesti Kamppinen uskoo, että hänen puolustamansa vaihtoehdot poissulkeva naturalistinen tiede mahdollistaa sen perususkomusten koettelun: "Naturalismin yksi vahvoja puolia on sen koeteltavuus." (86) Miten naturalismia koetellaan tilanteessa, jossa sen vaihtoehdot suljetaan keskustelun ulkopuolelle jo tieteen määritelmän avulla? Jos naturalismin ydinväite on, ettei Jumalaa tai mitään jumalankaltaista olentoa ole olemassa ja että hienosäädetty maailmankaikkeus on syntynyt ilman järjellistä suunnittelua, miten tätä koetellaan tilanteessa, jossa Jumalan olemassaolon mahdollisuuskin on suljettu keskustelun ulkopuolelle?
Kamppinen ei perustele väitettään, että teistinen lähtökohta pitäisi sulkea tieteen ulkopuolelle. Sen sijaan hän esittää seuraavan retorisen ilotulituksen: "Puolimatka syyttää naturalistista tiedettä suljetuksi keskusteluavaruudeksi. Avoimuutta olisi se, jos kristinuskon Jumala otettaisiin tieteellisen keskustelun lähtökohdaksi. Onko tämä Jyväskylän kasvatustieteen sanamagiaa, täydellinen filosofinen katastrofi vai pahaa unta? Jos yliluonnolliset elementit sallitaan, voisimme yhtä hyvin vedota kabbalistiikan numeromystiikkaan, dogonien Amma-jumaluuteen, tai wiccalaisuuden kolmoisjumalattareen, jossa on miespuolisiin jumaliin kyllästyneille naista riittämiin." (85-86) Kamppinen jättää kokonaan huomiotta sen, että näistä uskonnollisista vaihtoehdoista nimenomaan kristinuskon Jumalan varaan rakentui uuden ajan alussa kulttuuri, jossa syntyi moderni kokeellinen luonnontiede. Erilaiset maailmankatsomukset ja uskonnot ovat jo vuosituhansien ajan voineet kilpailla sen osalta, mikä niistä pystyy luomaan perustan luonnontieteen kehittymiselle. Viimeaikaiset tieteen historian tutkimukset ovat osoittaneet, että kristinuskon perususkomuksilla oli tieteen kehitystä olennaisesti edistävä vaikutus. Mikä tahansa supranaturalistinen (tai naturalistinen) vaihtoehto ei ole yhtä hyvä. Tarkoitus on nimenomaan koetella perususkomuksia, ei uskoa mitä tahansa. Tällaisen perususkomusten koettelemisen Kamppisen suosittelema suljettu keskusteluavaruus estää.
"Naturalistisen tieteen yksi keskeisiä oikeuttajia on toimiva teknologia. Sen enempää islamin kuin kristinuskon supranaturalismi ei auta tekemään toimivaa kuokkaa, kännykästä puhumattakaan." (86) Kamppisen mukaan supranaturalistiset kulttuurit eivät pystyneet kehittämään toimivaa kuokkaa. Väite on varmasti historiallisesti epätosi. Toimivan kuokan tai kännykän rakentaminen ei edellytä sitä, että ihminen on ateisti. Historian todistus näyttäisi olevan päinvastainen. Naturalismi ei innoittanut tutkimaan luontoa kokeellisesti ja systemaattisesti, koska luonnon ajateltiin olevan perimmältään sattumanvarainen.
Yksi Kamppisen perusväitteistä on, että supranaturalistinen "uskonto rapauttaa argumentaation" (85). Kamppisen arvion luettuani minusta näyttää siltä, että argumentaatio rapautuu tilanteessa, jos perususkomusten kriittinen tarkastelu pyritään sivuuttamaan ja korvaamaan propagandalauseilla.
Pertti Töttö
Pertti Töttö käsittelee kirjaani UTE Helsingin Sanomien kolumnissaan "Juhlavuoden lukupaketti" 10.2. 2009. Hän ei käsittele kirjani filosofisia perusargumentteja. Hän ainoastaan siteeraa (usein epätarkasti) joitakin kirjassa esiteltyjä keskusteluja ja rakentaa niistä omatekoisia argumentteja. Vaikka Töttö väittää lukeneena koko "kuusisataasivuisen teoksen tukka pystyssä" (ilmeisesti kirjani ei ole puuduttavan tylsä), hän rakentaa omat kommenttinsa muutamilla sivuilla esiteltyjen asiaa koskevaa tieteellistä ja filosofista keskustelua raportoivien selontekojen varaan, tulkiten niitä useimmiten irrallaan tekstiyhteydestään.
Töttön mukaan vastakkain ovat kreationistinen "tiede" ja evoluutioteoria. Hänen mielestään olen kirjassani vaatinut kreationismin opettamista koulussa evoluutioteorialle vaihtoehtoisena tieteenä. "Kreationistit - - haluavat iskeä koulujen biologian opetukseen ja laittaa lapset ratkaisemaan evoluutioteorian ja luomisopin ristiriidan. Tällaista lasten hyväksikäyttöä vastaan Euroopan neuvosto otti kantaa."
Töttön käsitteellinen asetelma on liian yksinkertaistava eikä tee oikeutta sille, mitä olen kirjassani puolustanut. Puolustamani teistinen näkemys mahdollistaa monia vaihtoehtoisia tapoja ymmärtää suhde Jumalan luomistyön ja biologisen evoluutioteorian välillä mukaan luettuna teistinen evoluutioteoria. Filosofina en näe tarpeelliseksi ottaa ehdotonta kantaa yhden teistisen tulkinnan puolesta toista vastaan. Olen ensisijaisesti kiinnostunut kiistasta teistisen ja ateistisen/agnostisen näkemyksen välillä ja argumenttini kohdistuvat lähinnä pyrkimykseen esittää ateistis-uskonnollisia päätelmiä tieteen nimissä. Tästä näkökulmasta käsin esittelen aihetta koskevaa keskustelua ja argumentteja puolesta ja vastaan. Keskustelun esittely on välttämätöntä, jotta voitaisiin selventää asiaa koskevaa käsiteavaruutta. Töttö pitää yhtenä kirjani ongelmana, että olen "markkinoinut kreationistien argumentteja evoluutioteoriaa vastaan". Paitsi että tämä vastakkainasettelu kreationismi - evoluutioteoria on käsitteellisesti liian primitiivinen, on myös erikoista vaatia tieteen itsekriittisyyden nimissä sitä, että jonkin keskusteluosapuolen argumentteja ei saisi esitellä.
Toiseksi Töttö antaa väärän kuvan Euroopan neuvoston julkilausumasta. Hän jättää kertomatta, että kyseinen julkilausuma kieltää opettamasta myös niin sanottua "ohjatun evoluution" ajatusta, eli käsitystä, jonka mukaan Jumala on luonut maailman käyttäen evoluutiota työkalunaan. Neuvosto mieltää tämänkin käsityksen ei-hyväksyttäväksi kreationismiksi. Toisin sanoen ainoastaan evoluution ateistinen tulkinta on sallittu. Tällainen lähestymistapa merkitsee sitä, että ateismia opetetaan kouluissa tieteen nimissä.
Kuten edellä totesin, perimmäinen vastakkainasettelu ei ole luomisen ja evoluution välillä, vaan sen välillä, ohjaako Jumala kaikkia fysikaalisia ja biologisia prosesseja vai ei. Käytän usein kirjassani vastakkainasettelua luominen - ohjaamaton evoluutio, jolloin luomisen alle sijoittuu myös evoluutiomekanismien luominen. Teistin kannalta on ilmeinen tosiasia, että Jumala käyttää evoluutiomekanismeja, sillä on ilmeistä, että lapset eroavat vanhemmistaan. Kysymys on lähinnä siitä, missä määrin Jumala on käyttänyt näitä mekanismeja luodessaan eläinmaailman moninaisuutta. Luominen - evoluutio vastakkainasettelu on tässä suhteessa harhaanjohtava.
Töttö väittää myös, että yritän puolustaa käsitystä, jonka mukaan "ihmisen altruismi kumoaa geenien itsekkyyden". Käsittelen kysymystä ihmisen altruismista ja geenien itsekkyydestä sivuilla 461-4 UTE:n kuudennessa luvussa, jonka otsikkona on "Miten tieteentekijöiden uskonnolliset sitoumukset ohjaavat tosiasioiden hahmottamista". En missään kohden väitä, että ihmisen altruismi kumoaa geenien itsekkyyden. Esittelen australialaisen filosofin David Stoven argumenttia, jonka mukaan Richard Dawkinsin teoria "itsekkäästä geenistä" on darwiniaaninen satu, jossa on polyteistisen uskonnon piirteitä. Geenit ovat kemikaalikokoelmia eivätkä kemikaalikokoelmat ole itsekkäitä tai epäitsekkäitä. Ne eivät myöskään ole ihmistä mahtavampia olentoja, jotka ohjaisivat ihmisen elämää. Samassa yhteydessä käsittelen myös sitä, että Dawkins puolustaa kahta toisensa kanssa ristiriitaista tulkintaa ihmisen altruismista. Tarkoituksena on molemmissa tapauksissa tarjota esimerkkejä siitä, millä tavalla naturalistinen lähestymistapa värittää tietyille tosiasioille annettua tulkintaa. Töttön oman positivistisen näkemyksen pohjalta voi olla vaikea tehdä oikeutta näkemykselle, jonka mukaan laaja-alaiset viitekehykset vaikuttavat tosiasioiden tulkintaan.
Töttön väitteen mukaan puolustan näkemystä, jonka mukaan lajien välimuodoista ei ole lainkaan näyttöä. Tosiasiassa tämänkaltaiset väitteet ovat asiantuntemukseni ulkopuolella enkä ota niihin kantaa, kuten kirjassani sanon (s. 229): "Paleontologian ammattikunnan ulkopuolisen on hyvin vaikea saada luotettavaa kuvaa siitä, mitä fossiiliaineistosta itse asiassa voidaan päätellä." Taaskin Töttöä ilmeisesti loukkaa se, että olen esitellyt myös evoluutiokriitikkojen näkemyksiä.
Esko Valtaoja ja Skepsis
Esko Valtaojan ja Skepsiksen kommentit ovat samansuuntaisia. Molemmille yhteisen salaliittoteorian mukaan olen osa amerikkalaisten ohjaamaa maailmanlaajuista kreationistista salaliittoa, joka pyrkii siihen, että lapsille koulussa opetettaisiin tieteenä sitä, että maa on luotu 6000 vuotta sitten kuudessa päivässä. Tämä pyrkimys salataan puhumalla älykkäästä suunnittelusta ja kriittisestä ajattelusta.
Turun Sanomien kolumnissa "Tieteen riemuvuosi" 20.1. 2009 Valtaoja sanoo minun puolustavan seuraavanlaista kehäpäätelmää: "Koska järki on Jumalan lahja, ainoastaan oikeassa (eli Puolimatkan oikeana pitämässä) uskossa olevien tutkijoiden järkeen voi luottaa. Siispä ei tarvitse piitata Darwinista eikä muistakaan modernin tieteen tuloksista, koska ne eivät ole uskovien tutkijoiden aikaansaannoksia. Meidän uskonsuuntamme tulkinta Raamatusta on parempi tieteellinen totuus."
Kyseinen kehäpäätelmä on ilmeisesti Valtaojan Näreojalta lainaama ja osittain uudelleen muotoilema tulkinta Alvin Plantingan evoluutioteoreettisesta argumentista naturalismia vastaan, johon kirjassani tukeudun. Plantingan argumentin juoni on melko lailla erilainen kuin mitä Valtaojan tulkinta antaisi ymmärtää. Plantingan argumentin mukaan naturalistisesti tulkitusta evoluutioteoriasta seuraa, ettei ole perusteita olettaa ihmisen älyllisten kykyjen olevan luotettavia. Koska uskomuksen sisällöllä ei naturalismin mukaan ole eloonjäämisarvoa, evoluution seurauksena ihmisen uskomukset voivat olla tosia, mutta yhtä hyvin ne voivat olla epätosia. Niinpä naturalistilla ei ole perusteita luottaa omiin uskomuksiinsa. Koska naturalismi on yksi hänen uskomuksistaan, hänellä ei ole perusteita luottaa naturalismiin.
Plantingan argumentti ei siis pyri osoittamaan, ettei naturalistien järkeen voi luottaa, vaan ettei naturalismi anna perusteita luottaa järkeen. Kyse on siitä, minkä perususkomusten valossa inhimilliset tietolähteet pystytään oikeuttamaan, ei siitä, toimiiko jonkin tietyn ihmisryhmän järki vai ei. Koska järki on te Jumalan lahja, ja Jumala on luonut yhtä lailla naturalistit kuin teistitkin, ihmisjärkeen voi luottaa. Naturalistien oletuksen mukaan järki ei ole Jumalan lahja. Tämän oletuksen valossa ei ole perusteita luottaa järkeen, koska ohjaamattoman evoluution prosessit eivät takaa järjen luotettavuutta.
Kotimaan verkkolehdessä Valtaoja niputtaa yhteen kirjat UTR, UTE sekä Helsingin sanomien Vieraskynä-artikkelin ja katsoo niiden edustavan kristillistä fundamentalismia ja kreationismia. Häneltä on jäänyt huomaamatta, että kaikki Vieraskynä-artikkelissa ilmaistut ajatukset ovat juutalaisen ateistifilosofin Thomas Nagelin artikkelista.
Nagel edustaa tämän artikkelin alussa esiteltyä dialogisen pluralismin ja maltillisen perustusteorian mukaista ajattelutapa, jossa myönnetään perususkomusten merkitys tieteellisen tutkimuksen kannalta ja puolustetaan erilaista lähtökohdista tutkimustaan tekevien tieteentekijöiden avointa vuorovaikutusta. Koko tämä filosofinen kehitys on jäänyt Skepsikselta ja Valtaojalta huomaamatta. Heidän ateistinen tai agnostinen maailmankuvansa on niin suljettu, että he eivät pysty hyväksymään edes avaramielistä ateistista näkemystä edustavaa tutkijaa.
Yhteisenä piirteenä Valtaojan ja Skepsiksen kaltaisille tieteen puolustajille on se, että he luopuvat tieteellisen viestinnän perussäännöistä. Vastustajan kanssa ei keskustella. Vastustaja on paha, petollinen, tyhmä, tietämätön tai mieleltään tasapainoton. Otan esimerkiksi sen, miten Valtaoja puhuu Kotimaan verkkolehden haastattelussa 18.12. 2008. Valtaojan mukaan Puolimatka "sekoilee", "harhauttaa ala-arvoisella tavalla", "vaatii koko menestyksekkäästä tieteen perusmetodista luopumista vain siksi, että fundamentalistissävyinen Jumala saataisiin kaiken lähtökohdaksi", "on litteä maa, 6000 vuotta sitten luotu-porukkaa, jonka kanssa kukaan järkevä ihminen ei tietenkään halua olla missään tekemisissä". Niinpä hänen kanssaan ei ole tarpeellista argumentoida. Argumentoinnin sijasta tieteen puolustajat turvautuvat tunneperäiseen julistamiseen, jossa vastustajat leimataan pahuuden ja pimeyden lähettiläiksi tai mieleltään tasapainottomiksi. Itse julistajat katsovat edustavansa valistusta ja tietoa.
Modernien mielikuvien mukaan älyllisesti itsenäinen ja rohkea ihminen ei usko Jumalaan. Näiden mielikuvien voimasta kertoo, että Skepsis uskoo voivansa vaikuttaa yleiseen mielipiteeseen ilman yhtään älyllistä argumenttia ja tietämättä mitään kirjojen sisällöstä. Vaikka he eivät lupauksista huolimatta uskaltaudu avoimeen väittelyyn kysymyksistä, he uskovat mielikuvien tekevän työn puolestaan. Edes vieraillessani luennoitsijana Skepsiksen yleisökokouksessa yksikään hallituksen jäsenistä ei uskaltautunut mukaan julkiseen väittelyyn. Keskustelun välttäminen on tietysti ainoa mahdollinen strategia, jos ei ole argumentteja vastustajan näkemyksen kumoamiseen.
Lopuksi
Dialogisen pluralismin ja maltillisen perustusteorian merkitystä ei aina ymmärretä suomalaisessa akateemisessa keskustelussa. Tähän johtopäätökseen päädyn analysoidessani kirjoistani esitettyjä arvioita. Positivistinen tiedekäsitys ja sille ominainen naturalistinen rajanvetokriteeri elävät edelleen vahvana tutkijoiden mielissä, vaikka ne on moneen kertaan kumottu tieteenfilosofiassa. Perustelemattomat mielikuvat hallitsevat keskustelua ja vaikeuttavat vastakkaisten näkemysten ymmärtämistä. Erilaisista lähtökohdista tutkimustaan tekevien tutkijoiden avoin ja kriittinen vuorovaikutus lienee ainoa tapa korjata tilannetta.