Yhteystiedot

Tapio Puolimatka
tapio.puolimatka (at) gmail.com


Tapio Puolimatka & Mia Salo  

Diakonia ja omantunnon kasvatus

Anno Domini 2004

 

Eettisellä ulottuvuudella on diakoniassa niin keskeinen merkitys, ettei diakonian käsitettä voida mielekkäästi määritellä kokonaan arvoneutraalilla tavalla. Esimerkiksi Katie Erikssonin mukaan diakoniatieteen kantava substanssi on kiinnittynyt rakkauden eetokseen.[i] Juuri tämä substanssi "kannattelee sen ainutlaatuisuutta eli sitä, mikä nimenomaan on diakonista, tai sitä, mikä antaa diakonialle ja diakoniselle hoitamiselle ja hoitotyölle sen ominaispiirteet".[ii] Niinpä eettiseen kasvatukseen liittyvillä kysymyksenasetteluilla on keskeinen merkitys keskusteltaessa kasvatuksen ja diakonian suhteesta. Tarkoituksemme on tässä artikkelissa tuoda huomion keskipisteen yksi puoli eettisestä kasvatuksesta käyttämällä omantunnon käsitettä. Omantunnon käsitteen avulla pyrimme valaisemaan tiedon, tahdon ja tunteiden merkitystä eettisessä kasvatuksessa. Omatunto on ennen kaikkea eettisten tunteiden keskus, jolla on tärkeä merkitys ihmisen persoonallisuudessa. Ilman omantunnon käsitettä olisi vaikea tehdä selkoa siitä intuitiivisesta ja tunneperäisestä tavasta, jolla ihminen reagoi toimiessaan vastoin sitä, mitä pitää oikeana.[iii]

Keskustelua vaikeuttaa, että omantunnon käsitettä käytetään monissa eri merkityksissä. Teoriat painottavat omantunnon tunneperäisiä, tahtoon liittyviä ja älyllisiä puolia. Käsitteen moni-ilmeisyys ilmenee niissä lukuisissa ilmauksissa, joita omaantuntoon liitetään: Omatunto voi kolkuttaa ja ahdistaa, se voi olla puhdas tai turmeltunut, ihminen voi olla omantunnon tuskissa, kokea omantunnon pistoksen, ihmisellä voi olla huono tai hyvä omatunto, omatunto voi olla herkkä tai paatunut, tarkka tai suurpiirteinen, omatunto voi varoittaa, tuomita ja syyttää tai omatunto voi olla rauhallinen ja hyväksyvä, ihminen voi kysyä neuvoa omaltatunnoltaan, jne.

Nämä sanontatavat ilmaisevat tunteen vahvan aseman omassatunnossa. Tunnetta ilmaisee esimerkiksi puhe omantunnon tuskista tai hyvän omantunnon tarjoamasta mielenrauhasta. Näyttää myös selvältä, että omassatunnossa on tiedollinen puoli, jota ilmaisee puhe omantunnon äänestä tai kolkutuksesta ja omantunnon tarjoamasta ohjauksesta. Omantunnon tiedollinen puoli näkyy siinäkin, että useissa eurooppalaisissa kielissä omantunnon käsite on kehittynyt yleisestä tietoisuutta koskevasta käsitteestä (conscientia, syneidesis, das Gewissen, conscience, la conscience jne.). Yksi syy omantunnon käsitteen monimerkityksisyyteen on juuri sanan johtuminen yleisestä tietoisuuden käsitteestä. Tunneperäisen ja tiedollisen puolen lisäksi omassatunnossa näyttää olevan hyvää tahtoa ja pyrkimystä ilmaiseva puoli.

Koska siis omassatunnossa on selvästi nähtävissä kolme keskeistä ulottuvuutta, sitä koskevat teoriat voidaan jakaa karkeasti ottaen kolmeen ryhmään: (1) teoriat, joiden mukaan omatunto on moraalisen tiedon saavuttamisen väline; (2) teoriat, joiden mukaan omassatunnossa on olennaista tietynlainen moraalinen suuntautuminen tai tahto; (3) teoriat, jotka etsivät omantunnon olemusta moraalisesta tunteesta.[iv]

Vaikka omatunto epäilemättä edellyttää moraalista tietoa ja tahtoa, sen ydin on tunteessa. Ilman moraalista tietoa omantunnon ytimessä oleva tunne ei tosin voisi aktivoitua perustellusti. Ilman eettistä suuntautumista tai tahtoa omatunto ei reagoisi hyviin tekoihin myönteisesti ja pahoihin kielteisesti. Omaatuntoa luonnehtii nimensä mukaisesti sen persoonallinen ja omakohtainen luonne: kukaan ei tunne omantunnon tuskia toisen ihmisen vääristä teoista. Omantunnon tuskat liittyvät vain omiin tekoihin ja omaan tiedostettuun syyllisyyteen. Omantunnon arvostelma liittyy aina henkilökohtaiseen kokemukseen.

 

Omatunto ja eettinen tieto

 

Teoriat, jotka korostavat omantuntoa eettisen tiedon lähteenä, ovat osittain oikeassa. Omatunto ei ole sokea, epävarma ja epäselvä aavistus, vaan sille on ominaista suuri varmuus, ehdoton henkilökohtainen vakuuttuneisuus. Omantunnon tuskissa oleva ihminen ei epäile omaa syyllisyyttään, vaan hän on varmasti vakuuttunut siitä. Henkilökohtainen vakuuttuneisuus ei tietenkään ole tae siitä, että omantunnon välittämä tieto olisi luotettavaa. On kuitenkin hyviä perusteita olettaa omantunnon olevan luotettava tietyllä kapealla henkilökohtaisen eettisen tiedon erityisalueella. Usein omantunnon tarjoaman tiedon alue on ymmärretty liian laajasti ja omantunnon epäluotettavuutta on pyritty todistamaan viittaamalla suuriin vaihteluihin eri ihmisten omantunnon toiminnassa. On siksi tärkeää määritellä tarkasti se tiedon alue, jota omatunto ihmiselle tarjoaa. Kun tässä rajauksessa onnistutaan, voidaan perustellusti pitäytyä käsitykseen, että omantunnon tarjoama eettinen tieto on usein terävämpää, puolueettomampaa ja objektiivisempaa kuin mikään muu inhimillisen tiedon laji. Jos omatunto ei välittäisi eettistä tietoa, omatunto menettäisi suuren osan merkityksestään.

Omatunnon perustana oleva eettinen tieto ei kuitenkaan ole välttämättä kaikilta osin luotettavaa. Monet eri tekijät voivat vääristää ihmisen eettistä tietoa ja johtaa häntä harhaan. Omantunnon tiedollinen huomio kiinnittyy varsinaisesti eettiseen tahtoon: onko tahto hyvä vai haluaako ihminen pahaa. Omatunto reagoi silloin kun ihminen haluaa sellaista, mitä hän pitää pahana. Jos ihminen tietoisesti haluaa, ajattelee tai toimii tavalla, joka hänen eettisen käsityksensä mukaan on tuomittavaa, hänellä on huono omatunto. Tässä suhteessa omatunto on luotettava. Huono omatunto paljastaa luotettavasti pyrkimyksen sellaiseen, mitä ihminen pitää pahana.

Juuri tämä omantunnon riippuvuus eettisestä tiedosta ja sen pyrkimys paljastaa paha tahto saa aikaan sen, että omatunto reagoi eri tavalla eri ihmisillä ja samallakin ihmisellä hänen elämänsä eri vaiheissa. Sikäli kuin ihmisen eettiset käsitykset vaihtuvat, myös hänen omatuntonsa alkaa reagoida muuttuneen eettisen käsityksen mukaisesti. Omaantuntoon ei siis voi ehdottomasti luottaa sen perustana olevan eettisen tiedon osalta. Mutta omaantuntoon voi luottaa siltä osin, että se paljastaa pyrkimyksen sellaiseen, mitä ihminen pitää pahana. Se pyrkii paljastamaan ihmisessä vaikuttavan pyrkimyksen hyvään ja pahaan.

Paljon on kiistelty siitä, onko eettistä tietoa yleensä olemassa. Monet epäilijät väittävät, että mitään moraalisia totuuksia ei ole olemassa, joten ei voi olla olemassa moraalista tietoakaan. Esimerkiksi Freudin mukaan mitään moraalitietoa ei voi olla olemassa, koska maailmassa ei ole yleispätevää moraalista järjestystä. Ainoa luotettava tiedon lähde on tieteelliseen tutkimukseen perustuva tieto eikä tieteellinen tutkimus tarjoa tietoa siitä, mikä on oikein ja väärin. Tieteellinen tutkimus voi korkeintaan tarjota tietoa siitä, mitä ihmiset pitävät oikeana ja vääränä.[v]

Freudin teorian mukaan omantunnon kehitys voidaan selittää kokonaan biologisten ja psykologisten tekijöiden pohjalta. Noin viiden vuoden iässä lapsen elämässä tapahtuu tärkeä muutos. Lapsi sisäistää vanhempiensa kiellot ja käskyt ja näistä sisäistetyistä käskyistä tulee lapsen omatunto, jota Freud kutsuu nimellä yliminä.

"- - vanhempien auktoriteetti korvautuu yliminällä, joka tästedes tarkkailee, ohjaa ja uhkaa minää aivan samoin kuin sitä ennen vanhemmat lastaan."[vi]

Inhimillisen kehityksen mukana ulkoinen pakko asteittain sisäistyy, niin että yliminä eli omatunto alkaa ohjata ihmistä. Tällä tavalla lapsesta tulee moraalinen ja yhteisöllinen olento.

Tämän käsityksen mukaan omallatunnolla ei ole varsinaista tiedollista merkitystä. Se vain sopeuttaa ihmisen toimimaan vallitsevien yhteisöllisten sääntöjen mukaisesti. Tämä näkemys oli vallitseva erityisesti viime vuosisadan ensimmäisellä puoliskolla. Viime vuosikymmeninä on moraalifilosofien parissa kuitenkin alettu uudestaan kannattaa näkemystä, jonka mukaan eettisiä totuuksia ja eettistä tietoa on olemassa. Moraalitiedon mahdollisuutta epäilevä kanta joutuu vakaviin ongelmiin pyrkiessään tekemään teoreettisesti selkoa moraalisesta käytännöstä, moraalisesta kielenkäytöstä ja moraalisista intuitioista. Huolimatta näistä ammattifilosofien muuttuneista käsityksistä populaarikulttuuri jatkaa suurelta osin Freudin linjoilla.

C. S. Lewisin mukaan jotkut keskeiset moraaliperiaatteet ovat samoja kaikissa kulttuureissa. Vaikka kulttuurien välillä onkin eroja, "erot eivät todellisuudessa ole kovinkaan suuria - - on mahdollista tunnistaa samoja periaatteita niissä kaikissa". Lewisin mukaan ihmiset ovat kirjoitetun historian alusta asti olleet tietoisia moraalilaista, jonka he kokevat itseään velvoittavaksi.

"Kaikki historian tuntemat ihmiset tunnustavat jonkinlaisen moraalin. Tämä merkitsee, että joidenkin tekojen edessä heissä herää tunteita, jotka voidaan ilmaista sanoilla "Minun pitää" tai "Minä en saa"."[vii]

 

Vaikka ihmiset yleismaailmallisesti kokevat tietynlaisen moraalin itseään velvoittavaksi, he yhtä yleismaailmallisesti rikkovat tämän moraalilain velvoitteita vastaan. Lewis kiinnittää erityistä huomiota tähän paradoksaaliseen asiaintilaan:

 

"Nämä kaksi asiaa halusin tehdä selväksi. Ensinnäkin sen, että joka puolella maailmaa ihmisillä on sellainen merkillinen käsitys, että heidän pitäisi käyttäytyä tietyllä tavalla, eivätkä he pääse siitä todella eroon. Ja toiseksi sen, että ihmiset eivät kuitenkaan käyttäydy sillä tavalla. He tuntevat luonnollisen moraalilain ja rikkovat sitä. Nämä kaksi totuutta ovat perustus, jota ilman emme pysty käsittämään selvästi omaa itseämme emmekä maailmaa, jossa elämme."[viii] 

 

Lewis tekee siis selkeän eron moraalitiedon ja moraalisen käyttäytymisen välillä. Vaikka ihmiset tuntevat moraalitotuuden, he eivät useinkaan käyttäydy sen mukaisesti. Käyttäytymistä ohjaavat monet muut pyyteet ja tarpeet, joiden takia ihminen ohittaa moraalilain vaatimukset, vaikka hän tunnustaakin moraalin oikeutuksen. Ihminen näyttää yleismaailmallisesti elävän käytännöllisessä ristiriidassa omien moraaliperiaatteidensa kanssa.

Lewis vertaa muinaisten egyptiläisten, babylonialaisten, hindujen, kiinalaisten, kreikkalaisten ja roomalaisten moraaliopetuksia ja huomaa niiden olevan samankaltaisia keskenään ja oman kulttuurimme moraalikäsitysten kanssa.

 "Kuvitelkaapa maata, jossa - - ihminen voisi ylpeillä sillä, että on onnistunut petkuttamaan kaikkia niitä, jotka ovat olleet hänelle ystävällisimpiä. - - Ihmiset ovat kyllä olleet eri mieltä siitä, ketä on kohdeltava epäitsekkäästi - ainoastaan omia sukulaisiaanko vai maanmiehiään vai kaikkia.  Mutta siitä on aina oltu yhtä mieltä, ettei ihminen saa asettaa itseään etusijalle. Itsekkyyttä ei ole koskaan ihailtu."[ix]

Tällaista yleispätevää moraaliperiaatetta on kutsuttu eri nimillä: Tao, luonnonlaki, käytännöllisen järjen periaate, perinteinen moraali. Läpi historian ihmiset ovat pitäneet itsestään selvänä, jotkut perustavat moraaliset periaatteet ovat niin selviä ja vakuuttavia, ettei kukaan voi puolustautua vetoamalla siihen, ettei ollut niistä tietoinen. On kiistaton totuus, että esimerkiksi viattomien kiduttaminen on moraalisesti väärin. Ei ole mitään järkevää syytä epäillä tämän moraalilauseen totuutta.

Koska siis on mielekästä olettaa, että henkisesti terve, tiedollisesti aktiivinen ja eettisesti herkkä ihminen voi saada luotettavaa moraalista tietoa, on tällaisen ihmisen omatuntokin kohtuullisen luotettava. Ihmisen omatunto on luotettava sikäli, että se reagoi kielteisesti hänen tavoitellessaan jotakin sellaista, mitä hän itse pitää pahana. Omatunto voi kuitenkin auttaa ihmistä suuntautumaan kohti hyvää vain jos hänen eettinen tietonsa on kohtuullisen luotettavaa. Tästä syystä eettisen tietoisuuden kehittäminen on tärkeä kasvatuksellinen tehtävä.

 

Omatunto ja eettinen tahto

Paitsi että omatunto perustuu eettiseen tietoon, se perustuu myös eettiseen tahtoon. Omaatuntoa on tässä suhteessa verrattu kompassineulaan, joka on koko ajan suuntautunut kohti pohjois- tai etelänapaa. Kääntyipä ihminen minne tahansa, kompassineula osoittaa aina samaan suuntaan. Tekipä ihminen mitä tahansa, terveen ihmisen omatunto reagoi aina hänen tekoihinsa samansuuntaisesti.

Moraaliajattelun historiassa on ollut kaksi hyvin erilaista tapaa mieltää omantunnon pohjana olevan tahdon suuntautumisen luonne. Yhtäältä on velvollisuusetiikan perinne, jonka mukaan eettinen tahto on puhtaimmillaan suuntautunut moraalisen velvollisuuden täyttämiseen ilman muita vaikutteita. Tämän perinteen tunnetuin edustaja on Immanuel Kant.

Keskusteltaessa eettisestä velvollisuudesta on usein sekoitettu keskenään kaksi asiaa: (1) Onko ihmisellä objektiivisia eettisiä velvollisuuksia? (2) Tulisiko ihmisen pyrkiä toteuttamaan näitä velvollisuuksiaan puhtaan velvollisuudentunteen pohjalta? On järkevää olettaa, että ihmisellä on objektiivisia eettisiä velvollisuuksia. Tästä oletuksesta ei kuitenkaan vielä seuraa, että korkein eettisen tietoisuuden taso on pyrkiä toteuttamaan näitä velvollisuuksia puhtaan velvollisuudentunteen pohjalta. Korkeampaa eettisen tietoisuuden tasoa ilmaisee pyrkimys toteuttaa näitä objektiivisia eettisiä velvollisuuksia rakkauden pohjalta. Tällöin ei liene osuvinta luonnehtia niitä velvollisuuksiksi, koska ihminen syvimmiltään haluaa toteuttaa niitä rakkauden motivoimana.

Niinpä velvollisuuseettisen perinteen rinnalla on kehittynyt myös toinen perinne, jonka mukaan eettistä tahtoa syvimmiltään tulisi motivoida eettinen rakkaus. Kuten jo aikaisemmin todettiin, myös diakoniatyössä voidaan katsoa rakkauden eetoksella olevan keskeinen sija. Rakkauden pohjalta ohjautuva tahto on eettisesti arvokkaampaa kuin pelkän velvollisuudentunteen pohjalta ohjautuva tahto. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö velvollisuuden pohjalta ohjautuva tahto olisi eettisesti arvokasta: se on toki paljon arvokkaampaa kuin välinpitämättömyyden, vihan tai katkeruuden pohjalta ohjautuva tahto. Sikäli kuin ihminen ei syystä tai toisesta pysty eettisessä tahdossaan ohjautumaan rakkauden pohjalta, hänen on tietysti eettisesti arvokasta toimia velvollisuudentunteen pohjalta. 

Rakkauden merkitystä korostavaa eettistä perinnettä edustaa esimerkiksi Max Scheler. Schelerin mukaan kaikki ihmisen tieto ja tahto pohjautuu rakkauteen. Rakkaudella on keskeinen osa ihmiselämässä, koska ääretön rakastava persoonallinen Jumala on koko todellisuuden alkuperä. Rakkaus on eettisyyden ydin. Omantunnon perustana oleva eettinen tahto ohjautuu korkeimmillaan rakkauden pohjalta. Ihminen ei ole irrallaan kaikesta muusta universumissa. Hän kokee yhteenkuuluvuuden tunnetta Jumalaan, muihin ihmisiin ja luomakuntaan hänessä olevan rakkauden voiman välityksellä, joka on sekä ihmisen että Jumalan perusolemus. Rakkaus on yhdysside Luojan ja luodun, ihmisten ja Jumalan sekä eri ihmisten välillä. Sen avulla kaikki olemassaoleva kokee yhteenkuuluvuutta keskenään. Rakkaus on perusvoima, josta kaikki on syntynyt ja joka pitää kaikkea koossa. Se on Jumalan perusolemus ja siten myös kaiken hänestä syntyneen perusolemus.[x]

Tämä ihmisen perusolemukseen kuuluva rakkaus ohjaa omantunnon toimintaa. Vaikka ihminen olisi käytännön toiminnassaan erkaantunut kauaskin rakkaudesta, olemuksensa syvyyksissä hän on tietoinen sen arvosta ja merkityksestä ja hänen omatuntonsa ohjautuu sen pohjalta. Hän kokee huonoa omaatuntoa rakkaudettomista teoista. Hänen omatuntonsa on rauhallinen, kun hän onnistuu toimimaan rakkauden mukaisesti.

Rakkautta ei voi tuottaa ulkoapäin. Niinpä omantunnon perustana olevaa hyvää tahtoa ei voi tuottaa ulkoisten tekijöiden avulla. Mutta rakkaus herättää vastarakkautta. Rakkaus herättelee yksilön eettistä rakkautta omaatuntoa ohjaavaksi voimaksi. Jokainen ihminen ilmaisee rakkautta kuitenkin omalla tavallaan oman persoonallisuutensa mukaisesti. Niinpä kasvatuksen pyrkimyksenä ei saisi olla muokata kaikkia saman ulkokohtaisen mallin tai esikuvan mukaan. Kasvatuksessa olemme tekemisissä persoonien kanssa, joilla kullakin on erilainen luonne, erilaiset taipumukset ja erilainen tulevaisuus.[xi]

Omatunnon perustana ei ole pelkästään ihmisen tahto hyvään ja pyrkimys toteuttaa eettistä rakkautta. Omaatuntoa tarvitaan, koska ihmisellä on myös vastakkainen tahto, joka vie häntä kohti pahaa ja asettaa alemmat arvot ylempien tilalle tai pyrkii kokonaan kieltämään sen mikä on arvokasta. Paha tahto ilmenee selvimmillään vihassa, joka on syventynyt katkeruudeksi. Se sulkee ihmisen silmät arvoilta, estää häntä näkemästä maailmassa olevia arvomahdollisuuksia, erottaa hänet muista ihmisistä ja eristää hänet yksityiseen maailmaansa. Ihminen liikkuu näiden kahden tahdon välisessä jännitteessä. Hänessä vaikuttaa sekä tahto hyvään että tahto pahaan. Huono omatunto ei herää, jollei paha tahto ole jossakin kohdin päässyt voitolle. Toisaalta taas huono omatunto ei herää, ellei hyvä tahto ole jo pääsemässä voitolle pahasta tahdosta. Huonossa omassatunnossa hyvä tahto on pääsemässä voitolle. Niin kauan kuin omatunto puhuu, hyvä tahto on voitolla. Niin kauan kuin ihminen on kokonaan pahan tahdon hallitsema, hänen omatuntonsa ei herää. Niinpä omantunnon vaivaama ihminen on moraalisesti korkeammalla tasolla kuin vaikenevan omantunnon kanssa elävä ihminen. Omantunnon herääminen kertoo aina rakkauden heräämisestä, koska omatunto on puolueellinen hyvän suuntaan. Omantunnon herääminen kertoo hyvän voitosta.[xii]

Omatunto on puolueellinen sikäli, että kun hyvä tahto pääsee voitolle, ihminen katuu sitä edeltäviä pahoja tekojaan, mutta kun paha tahto pääsee voitolle, ihminen ei vastaavasti kadu sitä edeltäviä hyviä tekojaan. Kun paha tahto pääsee voitolle, omatunto paatuu ja sen ääni vaikenee. Tämä omantunnon puolueellisuus kertoo siitä, että ihmisen alkuperäinen olemus on rakkaus. Ihminen kokee olemuksellisesti, että hänen kuuluu toimia rakkauden mukaisesti. Niinpä ihmisen on mahdotonta katua hyvyyttä sen itsensä takia. Ihminen voi ehkä katua aineellisia menetyksiä, joita hän on kärsinyt anteliaisuuden takia, mutta hänellä ei voi olla omantunnon tuskia itse anteliaisuudesta, vaikka paha tahto hallitsisi häntä.[xiii]

                     

Omatunto ja tunteet

 

Vaikka omatunto edellyttää moraalista tietoa ja rakkautta, sen varsinainen ydin on moraalisissa tunteissa. Tällainen henkilökohtainen tunnekokemus tulee ihmiselle spontaanisti hänen kokiessaan jonkin tekonsa pahaksi tai vääräksi. Tunnekokemus voi vaihdella voimakkuudeltaan riippuen siitä, miten vakavaksi ihminen kokee tekoon liittyvän pahuuden.

Useat teoriat pyrkivät ymmärtämään omantunnon kokonaan biologisten tai sosiologisten tekijöiden pohjalta. Omassatunnossa on kuitenkin ulottuvuuksia, joita ei ole mahdollista selittää sen enempää biologisten kuin sosiaalistenkaan tekijöiden pohjalta. Puhtaasti sosiaalisesta näkökulmasta ihmisellä ei ole mitään syytä tuntea huonoa omaatuntoa sellaisista asioista, joista kukaan muu ei ole tietoinen ja joista häntä ei voida saada kiinni. Kuitenkin ihminen tuntee omantunnon tuskia sellaisistakin teoista, joista muut ihmiset eivät ole tietoisia ja joista ei ole olemassa sosiaalisesti pätevää todistusmateriaalia, jonka pohjalta hänet voitaisiin todistaa syylliseksi. Jos huonoa omaatuntoa tarkastellaan pelkästään biologisten ja sosiologisten tekijöiden pohjalta, se usein näyttäytyy suhteettoman voimakkaana reaktiona. Jos taas haluamme ottaa tosissamme omantunnon kokemukseen kuuluvan vakavuuden, silloin on välttämätöntä ottaa selityspohjaksi jotakin sellaista, mikä ylittää biologisen ja sosiaalisen elämänalueen rajat.

Yksi omantunnon keskeisistä tunteista on syyllisyyden tunne. Ihmisen yksi arvokkaimmista ja haavoittuvimmista ominaisuuksista on hänen kykynsä ja alttiutensa kokea syyllisyyttä silloin, kun hän tekee jotakin väärää. Tämä ominaisuus auttaa häntä orientoitumaan moraalisesti sellaisissakin tilanteissa, joissa moraalin vaatimukset ovat ristiriidassa hänen itsekkäiden halujensa ja etunäkökohtiensa kanssa. Ilman syyllisyyden tunteita ihmisen halut voisivat viedä hänet mukanaan, mikä asettaisi hänen eettisen persoonallisuutensa kehityksen vaakalaudalle. Oikea syyllisyys auttaa ihmistä tiedostamaan moraalisen vastuunsa. Syyllisyyden tunteet koskettavat ihmisen persoonallisuuden syvimpiä alueita.

Syyllisyyden tunteilla on tärkeä merkitys ihmisen vastuuntunnon kehityksessä. Koska syyllisyyden tunteet koskettavat eettisen persoonan ydintä, ne ovat myös hyvin haavoittuvia ja voivat vääristää ihmisen suhtautumista elämään. Ihminen voi alkaa tarpeettomasti rajoittaa elämäänsä vain siksi, että hän ajattelee sillä tavalla voivansa paeta tilanteita, joissa hän saattaisi joutua alttiiksi vaaralle toimia vastoin eettistä vakaumusta ja siten joutua syyllisyyden tunteiden vaivaamaksi. Tästä syntyy moralismi, jossa ihminen pyrkii ulkoisten rajoitusten avulla välttämään sitä, että hän joutuisi tekemisiin omien pahojen taipumustensa kanssa. Onnistuessaan ulkoisella tasolla elämään oikein, moralistinen ihminen saa perusteen tuomita muita.

Ihmisen olisi siis tärkeä pystyä erottamaan perusteltu syyllisyys perusteettomasta ja sairaalloiset syyllisyydentunteet terveistä. Terveen syyllisyyden kehittyminen edellyttää itsetuntemusta ja kykyä erottaa omat tunteensa moraalisista tosiasioista. Terveen syyllisyyden tunteen olemukseen kuuluu pyrkimys korjata omaa käyttäytymistään tavalla, joka saattaa sen paremmin yhdenmukaiseksi eettisen todellisuuden kanssa.

Kasvatuksessa tällä on tärkeä merkitys. Syyllistämisestä ja omantunnon ylenmääräisestä herkistämisestä voi olla ikäviä seurauksia, koska ihmisen on vaikea selvitä elämästään tulematta monin tavoin syylliseksi erilaisiin rikkomuksiin. Liian voimakas taipumus syyllisyyden kokemiseen voi johtaa psyykkiseen painolastiin, joka voi vaikeissa olosuhteissa osoittautua liian raskaaksi.

Koska omatunto välittää tietoa ensisijaisesti tunteen kautta, huono omatunto antaa voimakkaan kokemuksellisen tietoisuuden omasta syyllisyydestä ja häpeästä. Omantunnon arvostelma "Tämä teko on paha" syvenee ihmisen tiedostaessa vielä syvemmälle menevän arvostelman "Minä olen paha". Painopiste ei ole syyllisyyden järkiperäisessä tiedostamisessa tai sen emotionaalis-kognitiivisessa ymmärtämisessä, vaan tämän omaan olemiseen liittyvän kielteisen ominaisuuden täydessä kokemisessa. "Minä olen paha, ja minun olemassaoloni lisää maailman pahuutta." Häpeän kokemukseen liittyy ihmisellä tietoisuus siitä, ettei hän ole enää sopusoinnussa muun olevaisen kanssa, että pahuus tekee hänet arvottomaksi kuulumaan muun olevaisen joukkoon. Omantunnon pelko, - häpeä, - katumus ja - tuska, ovat tässä suhteessa yhtäpitäviä. Omantunnon häpeässä ihminen haluaisi vajota syvälle ei-olevaan. Se on kokemus siitä, että olisi parempi olla olematta kuin olla paha. Omantunnon tuskassa ihminen haluaisi poistaa pahuuden. Omantunnon katumuksessa oma pahuus aiheuttaa surua ja ihminen pyrkii sisäisesti voittamaan syyllisyyden ja pääsemään osalliseksi anteeksiantamuksesta. Omantunnon pelossa oma pahuus on pelon lähde.

Ihminen voi kokea huonoa omaatuntoa vain teoista, jotka hän on itse tehnyt tai jättänyt tekemättä ja joista hän on siksi vastuussa. Lisäksi huonon omantunnon edellytyksenä on tietoisuus siitä, että olisi voinut toimia toisin. Toisin sanoen, huonon omantunnon edellytyksenä on tietoisuus tahdon ja toiminnan vapaudesta. Kun ihminen tiedostaa toimineensa vapaasti ja omaehtoisesti tavalla, jota voidaan perustellusti luonnehtia hyvyyden vastaiseksi, oman teon pahuutta koskevalla omantunnon arvostelmalla on taipumus syventyä arvostelmaksi, joka kohdistuu oman persoonan pahuuteen.  "Olen toiminut väärin. Minun olisi pitänyt toimia toisin. Minä yksin olen vastuussa teostani. Niinpä minussa on pahuutta." Tässä on omantunnon ydinkokemus. Ihminen ei pelkästään tiedosta tehneensä jotakin pahaa, vaan hän tiedostaa, että koska hän on yksin vastuussa tekonsa pahuudesta, hänessä itsessään on pahuutta. Ihminen ei pelkästään tiedosta syyllisyyttään, vaan hän kokee itsensä syylliseksi tavalla, johon liittyy tuskaa tai kipua siitä, millainen hän itse on.[xiv]

Häpeä ilmaisee syvimmät arvomme ja sitoumuksemme enemmän kuin muut tunteet. Emme siis voi vapautua taipumuksestamme kokea moraalista häpeää muuta kuin vapautumalla arvoistamme, mikä merkitsisi suurta henkilökohtaista menetystä.

"Yrittäessämme kiskoa häpeäntunnetta juurineen pois olemme murtaneet erään ihmissielun tärkeimmistä suojamuureista ja iloinneet vielä työstämme kuin troijalaiset, jotka riemuiten rikkoivat muurinsa vetääkseen puuhevosen kaupunkiin. - - Häpeän alapuolelle vajonneittein ihmisten "teeskentelemättömyys" ei ole paljonkaan arvoista."[xv]

Lewis toteaa edelleen, että useimmat kulttuurit pitävät "häpeämättömyyttä" alimpana, mihin ihminen voi vajota.

Ewan Fernie argumentoi, että häpeä auttaa ihmistä vapautumaan itsekeskeisyydestä, koska se herättää hänet eettisesti tietoiseksi olennoksi.[xvi] Ilman eettistä tietoisuutta "mielemme on koko ajan aktiivinen ja kyhäilee huolestuneesti ja itsekeskeisesti suurelta osin valheellista peitettä, mikä osittain salaa maailman".[xvii]  Sikäli kuin häpeä herättää meissä eettisen näkökulman, se vapauttaa meidät sentimentaalisista ja omaa etua tavoittelevista käsityksistä, jotka estävät meitä elämästä aidoissa ihmissuhteissa. 

Kaikkien muiden omaantuntoon liittyvien tunteiden on tarkoitus johtaa lopulta katumukseen, koska katumus on ainoa tie omantunnon tuskista vapautumiseen. Mutta miten voidaan ajatella esimerkiksi omantunnon pelon johtavan katumukseen? Schelerin mukaan omantunnon pelko hajottaa ihmistä ja tekee aidon katumuksen mahdottomaksi. Pelko suuntaa ihmisen huomion ulospäin kohti uhkaavaa vaaraa, kun katumuksessa ihmisen pitäisi pystyä katsomaan itseensä ja omiin tekoihinsa. Pelolle on ominaista vetäytyminen ja pakeneminen, kun taas katumukselle on ominaista antautuminen armolliselle tuomiolle tai Tuomarille. Stoker kuitenkin huomauttaa, että Schelerin käsitys pitää paikkansa vain sikäli kuin on kyseessä pahan teon seurauksien sosiaalinen pelko tai vaaran biologinen pelko.[xviii] Omantunnon pelkoon (toisin kuin sosiaaliseen tai biologiseen pelkoon) kuuluu olennaisesti, että ihmisessä herää rakkaus hyvään, kun hän tulee tietoiseksi syyllisyydestään. Juuri tässä hyvän rakkauden heräämisessä on samalla yhtymäkohta katumukseen. Mitä voimakkaampi on rakkaus hyvään, sitä syvemmin koetaan syyllisyys ja sen aiheuttama ero ja kuilu muuhun olevaan, ja sitä varmemmin ihmisessä herää halu kääntymykseen ja muutokseen. Omantunnon pelon lisääntyminen voi siten herättää halun nöyrtymiseen. Tämän takia on mahdollista siirtyä pelosta katumukseen.[xix]

 

Omatunto ja moraalinen todellisuus

 

Jokaisessa huonon omantunnon kokemuksessa on kolme perustekijää: (a) huonon omantunnon omaava syyllinen persoona; (b) häntä odottava vastuuseen asettaminen, moraalinen tuomio (moraalinen järjestys, oikeudenmukainen Jumala); (c) hänen takanaan oleva syyllisyyttä aiheuttava paha teko. Vaikka nämä kaikki kolme osatekijää ovat läsnä kaikissa huonon omantunnon kokemuksissa, ne painottuvat eri tavoin eri tunteissa. Omantunnon pelossa painottuu kokemus siitä, että ihminen joutuu vastuuseen syyllisyydestään jonkin perimmäisen moraalisen todellisuuden edessä, jota ei pysty pakenemaan (b). Omantunnon katumuksessa painottuu syyllisyyttä aiheuttavaan pahaan tekoon liittyvä kokemus (c). Omantunnon häpeässä ei ensisijaista ole syyllisyys eikä se, että ihminen joutuu teoistaan vastuuseen, vaan kokemus omasta arvottomuudesta. Omantunnon häpeä keskittyy henkilöön itseensä (a). Pelko katsoo eteenpäin tulevaisuuteen, katumus taaksepäin menneisyyteen ja häpeä henkilön nykyisyyteen.[xx]

Kenen edessä huonon omantunnon vaivaama ihminen tuntee itsensä syylliseksi? Itsensäkö edessä? Ihminen ei tunne syyllisyyttä ensisijaisesti itsensä edessä, koska hänen silloin täytyisi mieltää itsensä oikeudenmukaiseksi tuomariksi, jonka edessä hän tuntisi syyllisyyttä olemuksensa huonomman puolen osalta. Tunteeko ihminen syyllisyyttä perheensä ja läheistensä edessä? Tämäkään ei ole olennaista omantunnon kannalta. Läheisten lohdutus ei periaatteessa voi lievittää omantunnon tuskia. Kokeeko ihminen syyllisyyttä valtion edessä? Ihminen voi kokea omantunnon tuskia, vaikka hän ei olisi tehnyt mitään sellaista, mistä hänet voitaisiin oikeusistuimissa tuomita syylliseksi.[xxi]

Huonon omantunnon taustalla on kokemus jostakin korkeammasta oikeudenmukaisuudesta, jostakin sellaisesta moraalisesta järjestyksestä, joka ei riipu ihmisten mielipiteistä, ei edes omasta mielipiteestä. Huonon omantunnon vaivaama ihminen kohtaa moraalisen todellisuuden, joka on häntä korkeampi, ja joka uhkaa häntä vakavilla seuraamuksilla. Tämä moraalinen todellisuus voidaan kokea persoonalliseksi, kuten on laita niiden kohdalla, jotka uskovat persoonalliseen Jumalaan. Ateistikin voi kokea jonkin itseään korkeamman oikeudenmukaisuuden ja hyvyyden vaatimuksen, joka vaatii häntä tilille, ja jonka vaatimuksia hän ei voi paeta. Siten huono omatunto on inhimillinen peruskokemus, joka on lahjomaton siinä mielessä, että sitä ei voi kokonaan välttää ilman moraalisen herkkyyden menetystä. Ihminen aavistaa olevansa tekemisissä sellaisen todellisuuden tai olennon kanssa, jolla on kaikki tieto. Vaikka kukaan muu ihminen ei tietäisi ihmisen pahasta teosta, ihminen kokee sen olevan tiedetty. Tämä todellisuus on läsnä kaikkialla. Ei ole mitään paikkaa, johon ihminen voisi paeta tietoisuutta omasta pahuudestaan. Tähän tietoisuuteen liittyy pelko ja halu paeta tai kätkeytyä. Siihen sisältyy kokemus omasta suhteellisesta voimattomuudesta tämän moraalisen mahdin tai järjestyksen edessä.

Huono omatunto ei normaaleissa ilmenemismuodoissaan ole psyykkistä häiriintyneisyyttä tai sairautta, mutta se kertoo perustavanlaatuisesta epänormaaliudesta ihmisen olemassaolossa. (1) Ensinnäkin se kertoo siitä, että ihmisen elämässä on jotakin perustavasti vialla, että hänen olemukseensa on päässyt sellaisia tekijöitä, jotka uhkaavat hänen elämäänsä ja hyvinvointiaan. Moraalisella alueella kutsumme näitä tekijöitä pahuudeksi. Huono omatunto kertoo siitä, että ihmisen tahto on ajoittain suuntautunut pahaan. Omatunto ei kerro milloin ja miten pahuus on tullut ihmisen elämään, mutta se kertoo kiistattomasti pahan läsnäolosta ihmisen elämässä, ja ilmaisee, että tämä läsnäoleva pahuus on vihamielistä, vaarallista ja että se pitäisi poistaa. (2) Huono omatunto kertoo myös kriisistä, jossa elämää tuhoavat ja elämää puolustavat voimat taistelevat toistensa kanssa. Ihmisessä oleva paha tahto ei hallitse häntä yksin, vaan hänessä on myös hyviä voimia, jotka nousevat vastarintaan. Ihmisessä taistelee kaksi toisilleen vastakkaista voimaa, joista toinen pyrkii tuhoamaan hyvän elämän edellytyksiä ja toinen pyrkii rakkauden, katumuksen ja anteeksisaamisen kautta palauttamaan elämän mahdollisuuksia. (3) Huono omatunto kertoo myös parantumisen ja pelastumisen mahdollisuudesta, koska huono omatunto kertoo ihmisen elämälle vaarallisten tekijöiden läsnäolosta hänen elämässään ja kertoo lisäksi, millaisia nämä vihamieliset tekijät ovat ja missä ne vaikuttavat. Jos sairauden oireet eivät olisi näkyvissä, ei sairautta olisi mahdollista diagnosoida eikä parantaa, vaan se voisi huomaamatta kuluttaa ihmisen elämänvoiman.[xxii]

Vaikka huonolla omallatunnolla on jossakin mielessä perustava asema omantunnon toiminnassa, koska omantunnon tehtävänä on paljastaa ihmisen elämässä vaikuttava paha tahto, myös hyvä omatunto on aito omantunnon ilmiö. Hyvää omaatuntoa ihminen kokee esimerkiksi silloin kun häntä syytetään jostakin vääryydestä, johon hän tietää olevansa syytön. Huonon ja hyvän omantunnon lisäksi voidaan puhua varoittavasta omastatunnosta. Omatunto voi varoittaa pahasta teosta, jonka ihminen haluaisi tehdä. Ihminen tietää kyseisen teon olevan paha, hän haluaisi siitä huolimatta tehdä sen, mutta omatunto varoittaa häntä tekemästä sitä.

 

Omatunto ja uskonto

 

Omantunnon käsitteellä on keskeinen merkitys useissa uskonnoissa. Toisaalta ulkoisesti täysin uskonnottomilla ihmisillä voi olla herkkä omatunto. Niinpä onkin esitetty hyvin erilaisia käsityksiä omantunnon ja uskonnon suhteesta. Stokerin mukaan omantunnon kokemukset eivät ole varsinaisesti uskonnollisia kokemuksia, mutta ne ovat moraalisen ja uskonnollisen raja-alueilla olevia kokemuksia. Omantunnon kokemukset ylittävät pelkän moraalisen kokemuksen rajat, koska omassatunnossaan ihminen kokee olevansa tekemisissä sellaisen moraalisen todellisuuden kanssa, jolla on kaikki tieto ja jota on periaatteessa mahdotonta paeta. Ihmisen syyllisyys ei lievene, vaikka hän tietäisi voivansa välttää pahasta teosta koituvan sosiaalisen häpeän. Hän kokee häpeää jonkin korkeamman moraalisen arvion edessä.[xxiii]

Omantunnon vaivaama ihminen tietää itse olevansa syyllinen omaan pahuuteensa. Hänestä on tullut paha ihminen omien pahojen toiveidensa, halujensa, tahtonsa ja tekojensa kautta, jotka hänen olisi pitänyt pystyä voittamaan. Enää hän ei kuitenkaan itse pysty muuttamaan itseään hyväksi. Hän on menettänyt vapautensa päästä irti pahuudestaan. Hyvät päätökset eivät enää auta. Hänen pitäisi uudistua syvimmältä olemukseltaan, mikä on hänen mahdollisuuksiensa ulkopuolella. Hän voi uudistua ainoastaan, jos hän pääsee osalliseksi anteeksiantamuksesta, jota hän ei itse voi itselleen suoda.[xxiv]

Teistisissä uskonnoissa tämä korkeampi moraalinen todellisuus ymmärretään persoonalliseksi Jumalaksi, joka on olemuksensa puolesta täysin hyvä, oikeudenmukainen ja kaikkitietävä. Omantunnon kokemus ei varsinaisesti anna tietoa tällaisen Jumalan olemassaolosta, mutta se toimii sellaisten reunaehtojen alaisena, jotka tulevat mielekkääksi teistisen uskon valossa. Omantunnon katumus avaa tien vapautukseen huonon omantunnon perustana olevasta pahuudesta, jos katumus mahdollistaa anteeksisaamisen niin perustavassa merkityksessä, että paha teko tulee sovitetuksi ja pyyhitään pois Jumalan tietoisuudesta.

Omatunto ei tunne lunastusta tai anteeksiantamusta, ainoastaan syyllisyyden ja katumuksen. Omatunto kertoo ihmiselle hänen pahuudestaan, mutta se ei kerro, miten ihminen voi puhdistua pahuudestaan tai vapautua syyllisyydestään. Katumus menettäisi suuren osan merkityksestään, jos se ei avaisi tietä anteeksisaamiseen. Tässä mielessä Stoker on oikeassa katsoessaan, että omatunto tulee ymmärrettäväksi suhteessa uskonnon tarjoamaan anteeksiantamukseen ja syyllisyydestä vapautumiseen.

"Se ei voi antaa lunastusta, sydämen täydellistä puhdistumista, syyllisyyden anteeksiantamusta, mutta se osoittaa suunnan, josta se voidaan saada. Se osoittaa kohti varsinaista uskonnollista elämystä, henkilökohtaista Jumala-suhdetta, jolta ihminen saa anteeksi syyllisyytensä armosta."[xxv]

Stokerin mukaan omatunto löytää oikeutuksensa ja syvimmän merkityksensä uskonnollisessa sanomassa ihmisen syyllisyyden ja synnin lunastuksesta. Anteeksiantamuksen kautta omantunnon tuskat vaihtuvat anteeksisaamisen iloon. Anteeksisaamisen ilon ihmiselle tarjoamasta luovasta energiasta todistavat monet maailmankulttuurin suuret luomukset.

Kristillisen diakoniatyön tarkoituksena ei ole etsiä hyvää omaatuntoa tekemällä hyviä tekoja. Kristillinen diakonia mahdollistuu, kun ihminen saa hyvän omantunnon Kristuksen sovitustyön perusteella ja haluaa palvella Kristusta saamansa anteeksiantamuksen ilosta.[xxvi] Lutherin mukaan ihmisen ei tulisi tehdä hyviä tekoja tullakseen onnelliseksi, koska hyvät teot mahdollistuvat vasta sen onnellisuuden tai autuuden voimasta, jonka hän saa Kristuksen anteeksiantamuksessa. Tämä anteeksiantamuksen ilo uudistuu hetki hetkeltä jokahetkisessä riippuvuudessa Kristuksen sovitustyöstä. Ilman jokahetkistä riippuvuutta Kristuksen anteeksiantamuksesta kristitystäkin tulee fariseus, jonka diakonia peittää omahyväisyyttä.

 

Omantunnon kasvattaminen

 

Onko kasvatuksen kautta mahdollista vaikuttaa omaantuntoon? Ensinnäkin voidaan todeta, että koska omantunnon toiminta perustuu eettiseen tietoon, eettisen tiedon kehittäminen auttaa myös omaatuntoa toimimaan mielekkäästi. Thomas Reidin mukaan ei ole syytä olettaa "että koska ihmisellä on luonnollinen kyky erottaa mikä on oikeaa ja mikä on väärää, hän ei siksi tarvitsisi opetusta; että tätä kykyä ei tarvitsisi kehittää; että hän voi turvallisesti luottaa mielensä tarjoamiin vaikutelmiin tai omaksumiinsa mielipiteisiin vaikka hän ei tietäisi miten on ne omaksunut".[xxvii]

 

Diakonien koulutuksessa omantunnon kasvatus sisältää siten teoreettis-käsitteellisen eettisen tiedon kehittämistä. Diakoni tarvitsee käsitteellisiä valmiuksia oman eettisen intuitionsa tueksi. Ilman käsitteellisen ja teoreettisen tiedon tarjoamaa tukea intuitio voi helposti harhautua ja takertua epäolennaisiin seikkoihin. Monia totuuksia ihmisen voi olla vaikea löytää yksin, vaikka hän pystyykin ne helposti ymmärtämään sopivan opetuksen tukemana.

"On huomattava, että on olemassa totuuksia, sekä spekulatiivisia että moraalisia, joita ihminen ei yksin pystyisi löytämään, mutta kun ne kunnolla selitetään hänelle, hän omaksuu ne, ei pelkästään opettajansa auktoriteetin varassa vaan niiden todistusarvon pohjalta, ja ehkä ihmettelee, että hän saattoi olla niin sokea, ettei niitä aikaisemmin ymmärtänyt."[xxviii]

Kasvatuksen avulla on mahdollista vaikuttaa eettisten intuitioiden kehitykseen. Eettiset intuitiot ovat luotettavia ainoastaan, jos niiden pohjana olevia tiedollisia kykyjä on riittävästi kehitetty. Ihmisen tiedolliset valmiudet toimivat luotettavasti vain jos niitä kehitetään ja harjoitetaan osana määrätietoista kasvatusprosessia. Vaikka perustavat matemaattiset totuudet ovat lähes itsestään selviä kouliintuneelle mielelle, ihmiset tarvitsevat matematiikan opetusta. Omatunto on tiedollisista valmiuksista kaikkein monimutkaisin, joten sen kehittyminen ja aktivoituminen vaatii eniten aikaa, harjoitusta ja kasvatusta. Tämä ei tarkoita pelkästään älyllistä ja käsitteellistä opetusta, vaan eettisten ihmisten tarjoamaa esimerkkiä käytännön tilanteissa.[xxix]

Eettisten intuitioiden kehittyminen edellyttää ihmiseltä tunne-elämän herkkyyttä. Tunne-elämän herkkyys puolestaan kehittyy rakkauden ilmapiirissä. Siksi koulutusyhteisön ja työyhteisön ilmapiirillä on merkitystä eettisten intuitioiden kehittymisessä.

Omantunnon toinen keskeinen tekijä on eettinen tahto, joka perustuu eettiseen rakkauteen. Myös omantunnon pohjana olevaan rakkauteen on mahdollista vaikuttaa. Rakkaudella on taipumus herättää vastarakkautta ja rakkauden kohtaaminen aktivoi ihmisessä potentiaalisesti olevaa eettistä rakkautta.

Varsinaiseen omantunnon pohjana olevaan tunteeseen ei ole mahdollista suoranaisesti vaikuttaa. On ainoastaan mahdollista pyrkiä luomaan suotuisat olosuhteet terveen tunne-elämän kehitykselle ja ylläpitämiselle. Henkisesti sairaan omatunto ei tietenkään ole luotettava missään suhteessa, ei edes perustavien tunteidensa osalta. Erityisen tärkeää tässä suhteessa on pyrkiä välttämään voimakasta syyllistämistä. Syyllisyyden tunteet ovat niin voimakas tekijä ihmisen elämässä, että niiden avulla manipuloiminen on vaaraksi ihmisen terveelle kehitykselle. Toiseen henkilöön kohdistuvan moitteen tulisi suuntautua aina ulkoiseen tekoon, ei koskaan teon takana olevaan motiiviin, koska motiivin voi tuntea ainoastaan henkilö itse.

Kaikkein syvimmässä mielessä Lutherin mukaan omantunnon kasvatusta on kuitenkin evankeliumin sanoman julistaminen, koska evankeliumi tarjoaa omalletunnolle rauhaa ja vapauttaa sen syyllisyydestä. Kristuksen sovitustyön tähden ihminen saa omakseen vanhurskauden ja voi kokonaan vapautua syyllisyydestään. Kun Jumala lahjoittaa ihmiselle armossaan vanhurskauden, ihminen voi iloita vapaasta omastatunnosta.  Siksi Kristuksen tunteminen on parhainta omantunnon kasvatusta.

 

KIRJALLISUUS

 

Eriksson, Katie. "Diakonian erityisyys hoitotyössä". Teoksessa Mikko Lahtinen & Tuulikki Toikkanen (toim.) Anno Domini - Diakoniatieteen vuosikirja 2003. Lahden Diakoniasäätiö, Lahden diakonin instituutti, Lahti 2003, s. 120-126.

 

Fernie, Evan. Shame in Shakespeare. Routledge. London 2002.

 

Freud, Sigmund. Johdatus psykoanalyysiin. Gummerus. Jyväskylä 1969.

 

Lewis. C. S. Kärsimyksen tarkoitus. Kirjaneliö. Helsinki 1979.

 

Lewis, C. S. Tätä on kristinusko. Suom. Marja Liljeqvist. Kirjaneliö. Helsinki 1985.

 

Murdoch, Iris. Existentialists and Mystics. Writings in Philosophy and Language. Penguin. Harmondsworth 1999.

 

Nicholi, Armand M. Jr. The Question of God. C. S. Lewis and Sigmund Freud Debate God, Love, Sex and the Meaning of Life. The Free Press. New York 2002.

 

Palm, Pirjo. "Diakonian esteet ja Kristuksen voitto". Teoksessa Mikko Lahtinen & Tuulikki Toikkanen (toim.) Anno Domini - Diakoniatieteen vuosikirja 2003. Lahden Diakoniasäätiö, Lahden diakonin instituutti, Lahti 2003, s. 42-55.

 

Puolimatka, Tapio. Kasvatus, arvot ja tunteet. Tammi. Helsinki 2003.

 

Reid, Thomas. Essay on the Active Powers of the Human Mind. Clarendon Press. Cambridge, Mass. 1788/1969.

 

Roeser, Sabine. Ethical Intuitions and Emotions. A Philosophical Study. Academisch Proefschrift, Vrije Universiteit 2002.

 

Stoker, H. G. Das Gewissen. Erscheinnungsformen und Theorien. Schriften zur Philosophie und Sociologie. Herausgegeben von Max Scheler. Verlag von Frierich Cohen. Bonn 1925.



 

[i]. Eriksson 2003, 120.

[ii]. Eriksson 2003, 121.

[iii]. Olen käsitellyt omantunnon käsitettä tarkemmin teoksessa Kasvatus, arvot ja tunteet (Tammi 2003).

[iv]. Stoker 1925, 51-58.

[v]. Freud 1969, 547-549; Nicholi 2002, 57-58.

[vi]. Freud 1969, 460.

[vii]. Lewis 1979, 17.

[viii]. Lewis 1985, 18.

[ix]. Lewis 1985, 16.

[x]. Stoker 1925, 111.

[xi]. Stoker 1925, 114.

[xii]. Stoker 1925, 128-129.

[xiii]. Stoker 1925, 130.

[xiv]. Stoker 1925, 60-62.

[xv]. Lewis 1979, 52.

[xvi]. Fernie 2002, 7-8.

[xvii]. Murdoch 1999, 368-369.

[xviii]. Stoker 1925, 175.

[xix]. Stoker 1925, 175-176.

[xx]. Stoker 1925.

[xxi]. Mt.

[xxii]. Mt.

[xxiii]. Stoker 1925, 160-161.

[xxiv]. Stoker 1925, 161-162.

[xxv]. Stoker 1925, 276-277.

[xxvi]. Palm 2003.

[xxvii]. Reid 1788/1969, 248.

[xxviii]. Reid 1788/1969, 249.

[xxix]. Roeser 2002, 26-27.