Lisäys lakivaliokunnalle annettuun asiantuntijalausuntoon sukupuolineutraalia avioliittolakia koskevasta kansalaislaloitteesta

Alkuperäisessä lausunnossani korostin yleisellä tasolla sitä, että avioliiton tarkoituksena on suojella lasta ja että lapsella on oikeus isään ja äitiin. En tuonut lausunnossani kuitenkaan esille sitä, että perinteisen avioliittokäsityksen merkitys korostuu myös sateenkaariperheiden lasten kohdalla.

SATEENKAARIPERHEESSÄ KASVANEEN LAPSEN NÄKÖKULMA

Sukupuolineutraali avioliittolaki heikentää sateenkaarilasten asemaa, koska se normalisoi tilanteen, jonka monet heistä kokevat tuskallisen epänormaaliksi: elämän ilman biologista isää tai äitiä. Connecticutin lakiasäätävän edustajainkokouksen lakivaliokunnalle antamassaan todistuksessa homoseksuaalisen isänsä ja tämän kumppanien kodissa kasvanut Dawn Stefanowics (2007) toteaa: ”En koskaan halunnut yhteiskunnan säädöstensä avulla vahvistavan vanhempieni elämäntapavalintoja ja samaa sukupuolta olevien parien ’avioliittoa’”, koska ”samaa sukupuolta olevien parien ’avioliitto’ ja samaa sukupuolta olevien parien vanhemmuus eivät ole lapsen parhaan edun mukaista.” Dawn Stefanowics kokee vääräksi pyrkimyksen lainsäädännön tasolla tehdä lapsen normaalitilaksi perhettä, jossa lapselta lähtökohtaisesti viedään oikeus elää isänsä tai äitinsä kanssa.

Sukupuolineutraalin avioliittolain perusongelma on siinä, että se tekee biologisen isän tai äidin puuttumisesta lapselle lainsäädännön tasolla normaalitilan. On aivan oikeutetusti viitattu siihen, että lapsen yhteyden biologisiin vanhempiinsa voivat katkaista myös heterovanhemmat ja usein valitettavasti myös tekevät.  Lapsen kannalta on kuitenkin ero sen välillä, että ei-toivottuja asioita tapahtuu ja että ei-toivottua asiaintilaa tuetaan ja vahvistetaan ja tämä virallistetaan lainsäädännön tasolla valtion toimesta. Tämä on niin räikeässä ristiriidassa lapsen edun, hyvinvoinnin ja kehitysmahdollisuuksien kanssa, että se on omiaan viemään pohjaa tällä tavalla riistettyjen lasten luottamukselta oikeusjärjestykseen. Kun lapsi tiedostaa, että häneltä on tietoisesti riistetty yhteys isään tai äitiin, hänen luottamuksensa ihmisten hyvyyteen voi ymmärrettävästi myöhemmällä iällä murentua.

Kirjallisessa todistuksessaan Kalifornian lakiasäätävälle edustajakokoukselle Alana Newman kirjoittaa: ”Jos ihmiset voivat ottaa pois jotakin niin kallisarvoista kuin äidin tai isän ja saada meidät tuntemaan kiitollisuutta tästä menetyksestä, mitä muuta ihmiset voivat ottaa meiltä pois? Miten voit odottaa tulevan sukupolven taistelevan vapauden, demokratian, puhtaan ilman ja veden puolesta, kun heiltä on varastettu jotakin niin kallisarvoista ja perustavaa kuin äiti tai isä?” Tämän varkauden toteuttamiseen osallistuvat valtio, hedelmöityshoitoa tarjoavat yritykset ja tehtävänannon antanut vanhempi, joka usein on myös lapsen toinen biologinen vanhempi, ”joka vannoo suojelevansa ja hoitavansa lasta, mutta ainoastaan sillä ehdolla, että lapsi osoittaa kiitollisuutta elämästään eikä esitä kysymyksiä puuttuvasta vanhemmasta”.

Vaikka Alana Newman kasvoi rakastavan äitinsä hoidossa, hän koki perusoikeuksiensa ja identiteettinsä tulleen loukatuksi, koska hänet oli suunnitelmallisesti tuotettu kasvamaan ilman isää. ”Kärsin henkistä tasapainoa heikentävistä identiteettikysymyksistä, epäluottamuksesta ja vihasta vastakkaista sukupuolta kohtaan, esineellistämisen kohteeksi joutumisen tunteista − ikään kuin olisin olemassa vain toisten leikkikaluna. Tunsin itseni tieteelliseksi kokeeksi.” Hän on perustanut nettisivuston www.AnonymousUs.org, jossa on monien isättömiksi tai äidittömiksi suunniteltujen lasten aikuisiällään antamia todistuksia.

AIKUISEN OIKEUDET VS. LAPSEN OIKEUDET

Le Figaro -lehdelle antamassaan haastattelussa ranskalainen oikeustieteen tohtori ja ihmisoikeusjuristi Jean-Dominique Bunel sanoo vastustavansa sukupuolineutraalia avioliittoa, koska se asettaa aikuisen oikeudet lapsen oikeuksien edelle. Vetoamalla aikuisten väliseen tasa-arvoon se pyrkii kieltämään lapselta oikeuden tuntea biologisen isänsä ja äitinsä ja kasvaa heidän hoidossaan. Kuitenkin tällä lapsen oikeudella on yleismaailmalliset ja vuosituhantiset perinteet. ”Kaksi oikeutta törmää toisiinsa, homoseksuaalien oikeus lapseen ja lapsen oikeus äitiin ja isään.” Kuitenkaan Bunelin mielestä ei ole epäilystäkään, kumman eduksi tämä oikeuksien ristiriita tulisi ratkaista. Hän vetoaa Yhdistyneiden kansakuntien lapsen oikeuksien sopimukseen, jonka mukaan lapsen etu tulisi aina asettaa etusijalle kaikissa lasta koskettavissa asioissa. (Bunel, sit. Guénois, Jean-Marc “J’ai été élevé par deux femmes”, Le Figaro 1.10. 2013.)

Kasvaessaan äitinsä ja tämän naispuolisen kumppanin muodostamassa kodissa Bunel kärsi isättömyydestä ja aikuisten ehdoilla toimivasta maailmasta, ”jossa lasten oikeuksia koko ajan vähennetään ja jossa aikuisten oikeudet hallitsevat” (Bunel; sit. Guénois 2013). Bunel koki isän puutteen ikään kuin jäsenen amputointina. ”Kärsin isän puutteesta, hänen päivittäisen läsnäolonsa ja maskuliinisen luonteensa ja esimerkkinsä puutteesta, joka olisi tasapainottanut äitini suhdetta rakastajattareensa. Olin tietoinen tästä puutteesta hyvin varhain. Koin isän puutteen ikään kuin minulta olisi amputoitu jäsen.” (Bunel, sit. Guénois 2013.)

Vaikka avioero usein vie lapselta isän, samaa sukupuolta olevien parien avioliitto on Bunelin mielestä vielä pahempi. ”Avioero ei korvaa isää toisella naisella, joka kärjistää entisestään lapsen kannalta affektiivista epätasapainoa, sekä tunteenomaista että rakenteellista. Psykiatrien tulisi tiedostaa, että affektiivinen tasapaino ei riipu naisesta niin kuin se riippuu miehestä. Ihanteena lapsen kannalta on, että nämä kaksi liittyvät toisiinsa tasapainoisella ja toisiaan täydentävällä tavalla.” (Bunel, sit. Guénois 2013.)

LASTEN VAIENTAMINEN

Aikuisiksi kasvaneet sateenkaarilapset ovat tuoneet esille pelkonsa, että sukupuolineutraali avioliittolaki kaventaa entisestään sateenkaarilasten mahdollisuuksia avoimesti ilmaista isän- tai äidinkaipuutaan. Kun laista katoaa luonnollinen vanhemmuus ja sen paikan ottaa juridinen vanhemmuus, lapsen normaalitilaksi määritellään koti ilman biologista isää tai äitiä. Tällöin lapselle tulee vaikeammaksi ilmaista isättömyydestä tai äidittömyydestä kokemaansa tuskaa.

Sikäli kuin isätön tai äiditön lapsi kokee kotitilanteensa epänormaaliksi, hän etsii lievitystä ahdistukseensa puhumalla tästä ongelmasta kodissa tai kodin ulkopuolisten ihmisten kanssa. Mutta jos lainsäädäntö on normalisoinut tilanteen, jonka lapsi itse kokee epänormaaliksi, silloin lapsen ahdistukselta on viety objektiivinen perusta: ongelma ei olekaan kotitilanteessa, vaan lapsessa itsessään. Niinpä hoitotoimenpiteenä on lapsen sopeuttaminen ja vaientaminen.

Poistaessaan luonnollisen vanhemmuuden lainsäädännöstä, sukupuolineutraali avioliittolaki vie samalla sateenkaarilapsilta oikeutuksen isän- tai äidinkaipuulleen. He eivät voi enää yhtä uskottavasti väittää, että he kaipaavat poissaolevaa biologista isää tai äitiä, jos näiden paikan on ottanut toinen juridinen vanhempi, jonka oletetaan täysin täyttävän puuttuvan biologisen vanhemman paikan. Isän- tai äidinkaipuun ilmaus voidaan tulkita loukkaukseksi uutta juridista vanhempaa vastaan, ikään kuin hän olisi epäonnistunut tehtävässään. Sikäli kuin lapsi ei saa avoimesti ilmaista ja prosessoida omaa isän- tai äidinkaipuutaan, hänen mahdollisuutensa psyykkisesti käsitellä ahdistustaan heikkenevät. Näin torjutun isän- tai äidinkaipuun haittavaikutukset tulevat syvemmiksi ja pitkäaikaisemmiksi.

Dawn Stefanowics (2007) kärsi homoseksuaalisen isänsä ja tämän nopeasti vaihtuvien puolisoiden viettämästä avoimesta seksuaalielämästä.  Hän pelkää, että kun tällainen elämäntapa normaalistetaan lainsäädännöllä, lapsella on vähemmän mahdollisuuksia etsiä apua ahdistukseensa. Hän ei voi luottaa siihen, että ihminen, jonka puoleen hän kääntyy, käsittelee tietoa luottamuksellisesti. Lapsi joutuu pelkäämään, että sosiaaliviranomainen ottaa yhteyttä hänen vanhempaansa ja että he alkavat yhdessä käsitellä lasta ongelmana, jota pitää sopeuttaa kodin elämäntapaan. Ongelma ei siis ole perheessä vaan lapsessa.

ISÄTTÖMYYS JA ÄIDITTÖMYYS ON LAPSELLE TUSKALLISTA

Kalifornian valtionyliopiston professori Robert Oscar Lopez (Public Discourse 2013/07/10474), joka on itse kasvanut kahden rakastavan lesbovanhemman kodissa, kritisoi sukupuolineutraalia avioliittolakia, koska se normalisoi tilanteen, jossa lapsi joutuu kasvamaan ilman isää tai äitiä. On tietysti monia tilanteita, joissa ei ole vaihtoehtoja ja lapsen on kasvettava ilman isää tai äitiä. Mutta Lopezin mukaan on ”lapsen hyväksikäyttöä” tehdä lapsesta tietoisesti ja harkitusti isätön tai äiditön siksi, että aikuiset haluavat itselleen lapsen ja katsovat itsellään olevan oikeuden lapseen.

Lopezin mukaan on lapsen hyväksikäyttöä odottaa, ettei lapsi kärsi tuskaa äitinsä tai isänsä menetyksestä, vaikka hänet on erotettu ainakin yhdestä ja ehkä molemmista biologisista vanhemmistaan − ei siksi, että se oli välttämätöntä, vaan koska kaksi aikuista vaatii tällaista järjestelyä. ”Se, mitä lapset tästä oppivat, murentaa heidän minuuttaan: oikeus on vahvemman puolella, pienet ihmiset ovat itsensä ympärillä pyörivien aikuisten oikkujen armoilla”. Mahtavat ihmiset voivat pakottaa heikommat olennot ”rakastamaan” itseään.  Lopez kritisoi sitä, että lapsia pidetään tuotteena, jonka hankkimiseen aikuisilla on oikeus. Lapset ovat itseisarvoisia olentoja, jotka asettavat ihmiselle velvoitteen tehdä uhrauksia.

MIKSI JOTKUT TUTKIJAT VÄITTÄVÄT, ETTEI ISÄÄ JA ÄITIÄ TARVITA?

Biologisen isän ja äidin merkityksen lapsen hyvinvoinnille ja kehitykselle osoittaa massiivinen yhteiskuntatieteellinen tutkimusaineisto. Miksi sitten jotkut tutkijat väittävät, ettei isää tai äitiä tarvita?

Simon Fraser yliopiston professori Douglas Allen (”More Heat than Light”, 2013) on analysoinut yksityiskohtaisesti sitä prosessia, jolla viimeisen 40 vuoden aikana on luotu näennäisperustelut väitteelle, ettei lapsi tarvitse biologista isäänsä ja äitiään, vaan että heidät voidaan korvata kahdella lapsesta kiinnostuneella aikuisella ilman, että lapsi kärsii vahinkoa.

Allen kiinnittää huomiota ensinnäkin siihen, että nämä tutkimukset ovat suureksi osaksi poliittisesti motivoituneiden aktivistien tekemiä, joilla on vahvoja maailmankatsomuksellisia näkemyksiä. Myös tutkittavat värvätään usein niin, että tutkittavienkin joukkoon valikoituu suuri määrä samalla tavalla suuntautuneita aktivisteja, jotka ovat tietoisia tutkimusten poliittisesta merkityksestä. Näin tietyt poliittisesti motivoidut kannanotot tulevat yliedustetuiksi itse tutkimusaineistoon.

Toiseksi, muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta kyseiset tutkimukset ovat luonteeltaan alustavia eivätkä ne ole tilastollisesti edustavia. Otokset ovat pieniä (keskimäärin 30−60 haastateltavaa). Lähes kaikki tutkimukset kohdistuvat homoseksuaalisiin naispareihin ja heidän alaikäisiin lapsiinsa. Alaikäisiä lapsia haastatellessaan tutkijat ovat tarkkojen eettisten sääntöjen rajoittamia: he eivät voi esittää lapsille kysymyksiä, jotka voisivat aiheuttaa lapsissa stressiä tai vieraannuttaa heidät vanhemmistaan. Nämä rajoitukset tekevät vaikeaksi tai mahdottomaksi saada lapsilta sellaista tietoa, joka kertoisi heidän mahdollisesti kokemistaan ongelmista. Homoseksuaalisten miesparien perherakenteen kasvatusvaikutuksia on tuskin ollenkaan tutkittu. Ne harvat satunnaisotantaan perustuvat tutkimukset, joita tähän mennessä on tehty (esimerkiksi haastattelemalla nuoria aikuisia tai tukeutumalla julkisiin väestörekisteritietoihin), antavat syyn olettaa, että lapsi todennäköisesti kärsii psyykkisesti, sosiaalisesti ja koulutuksellisesti, jos hän kasvaa irrallaan biologisesta isästään tai äidistään.

Kolmanneksi, perhemuodon lapsivaikutukset eivät ole helposti havaittavissa sellaisissa tutkimuksissa, jotka kohdistuvat alle 12 vuotiaisiin lapsiin. Vaikutukset tulevat selvemmiksi, kun tutkimus kohdistetaan 12−17 vuotiaisiin lapsiin. Mutta kaikkein selvimpänä erot näyttäytyvät nuorissa aikuisissa, jotka alkavat muodostaa parisuhteita ja perustaa perheitä. Kotitaustan vaikutukset tulevat kaikkein dramaattisimmin näkyviin vasta sitten, kun nuoret aikuiset alkavat muodostaa romanttisia suhteita ja perustaa perheitä, koska tässä vaiheessa testataan, pystyykö yksilö luottamaan toiseen ihmiseen riittävästi sitoutuakseen pysyvään parisuhteeseen ja pystyäkseen suhtautumaan puolisoonsa ja mahdollisesti syntyviin lapsiin läheisesti, vastuullisesti ja tasapainoisesti. Voidaksemme arvioida uuden perhemuodon kokonaisvaikutusta tarvitsemme siksi edustavia parin vuosikymmenen yli ulottuvia pitkittäistutkimuksia, jotka kattavat nämä lapsuuden ja nuoruuden kehitysvaiheet ja siirtymät ja paljastavat niissä ilmenevät ongelmat. Tällaisia tutkimuksia ei ole olemassa samaa sukupuolta olevien parien vanhemmuudesta.

Neljänneksi, tutkimuskirjallisuudessa kiinnitetään huomiota lapsen ja perheen suoriutumisen ”pehmeisiin” mittareihin, joiden julkinen todentaminen on vaikeaa tai mahdotonta. Tällaisia pehmeitä mittareita ovat tutkittavien omat kertomukset asenteistaan, tietoisuudestaan, psykologisesta hyvinvoinnistaan, suhteestaan lapsiinsa, kokemastaan leimaamisesta ja itsearvostuksesta. Nämä kaikki ovat asioita, joita on vaikea todentaa. Sen sijaan isän ja äidin merkitys lapsen hyvinvoinnille on todennettu massiivisissa tutkimuksissa, joissa on käytetty kovia, ulkoisesti todennettavia mittareita.

Niinpä isän ja äidin merkitystä vähättelevän näkemyksen perustana oleva tutkimuskirjallisuus on alustavaa ja jää paljon jälkeen normaalin yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen laatuvaatimuksista. Useimmat samaa sukupuolta olevien parien perheisiin kohdistuvat tutkimukset ovat tutkimusasetelmaltaan heikkoja, niiden otokset ovat vinoutuneita ja niissä käytetyt testit eivät ole tilastollisesti merkitseviä. Parhaimmillaan nämä tutkimukset tarjoavat joitakin mielenkiintoisia ideoita, joita voidaan käyttää tulevien tutkimusten perustana. Pahimmillaan kyse on puolueellisesta yrityksestä muokata yleistä mielipidettä ja vaikuttaa lainsäätäjiin ja tuomareihin. Tällainen pyrkimys voisi selittää sen, että huolimatta heikosta tieteellisestä laatutasostaan, kyseinen tutkimuskirjallisuus sisältää voimakkaita toimenpidesuosituksia ja ehdotuksia perhe-elämää säätelevien lakien muuttamiseksi.

Olen liittänyt viestini liitteeksi tekstin, jossa käsittelen yksityiskohtaisesti sitä kritiikkiä, jota populaareilla blogisivustoilla on esitetty asiantuntijalausunnossa käyttämiäni lähteitä vastaan.  Kyseinen kritiikki on usein ollut retorisen värittynyttä ja sisältänyt monia asiavirheitä.

Jyväskylässä 16.6. 2014

Tapio Puolimatka

Kasvatuksen teorian ja tradition professori

Jyväskylän yliopisto