Asiantuntijalausunto eduskunnan lakivaliokunnalle asiassa Kansalaisaloite eduskunnalle avioliittolain, rekisteröidystä parisuhteesta annetun lain ja transseksuaalin sukupuolen vahvistamisesta annetun lain muuttamisesta.
Tapio Puolimatka
Kasvatuksen teorian ja tradition professori,
Jyvaskylän yliopisto
Esitän seuraavassa joitakin näkökohtia sukupuolineutraalin
avioliittolain vaikutuksesta siihen, miten avioliitto ymmärretään, tämän uuden
merkityksen heijastumisesta nuorten sosialisaatioon ja sitä kautta lapsen
oikeuksiin. Koska lapsen oikeutta kasvaa biologisen isänsä ja äitinsä hoivissa
ei enää avioliittolain sukupuolineutraalissa määrittelyssä voida sisällyttää
itse avioliiton käsitteeseen, isän merkitystä lapsen terveelle kehitykselle ei
voida enää lain hyväksymisen jälkeen nuorten sosialisaatiossa korostaa samalla
tavalla kuin nykyisen avioliittokäsityksen vallitessa. Lapsen oikeuksiin ja
hyvinvointiin vaikuttavien normien
uudelleen määrittely lainsäädännössä heikentää näin mahdollisuutta nuorten
sosialisaatiossa korostaa isän merkitystä lapsen terveelle kehitykselle.
1. Loukkaako
sukupuolineutraali avioliittolaki lasten oikeuksia?
Yhdistyneiden kansakuntien lapsen oikeuksien sopimus (1989)
pyrkii soveltamaan Yhdistyneiden kansakuntien ihmisoikeuksien julistusta lapsen
maailmaan. Lapsen oikeuksien sopimuksen 7.
artiklassa kirjoitetaan:
Lapsi on rekisteröitävä heti
syntymänsä jälkeen ja hänellä on syntymästään lähtien oikeus nimeen ja
kansalaisuuteen sekä mikäli mahdollista, oikeus tuntea vanhempansa ja olla
heidän hoidettavanaan.
Jokaisella lapsella on tämän sopimuksen mukaan kolme
syntymäoikeutta: oikeus nimeen, oikeus kansalaisuuteen ja oikeus elää biologisten
vanhempiensa kanssa. Yhdistyneiden kansakuntien ihmisoikeuksien julistus pitää
yhteiskunnan luonnollisena yksikkönä perhettä, jossa biologinen äiti ja isä
yhdessä kasvattavat lapsiaan. Lapsen oikeuksien sopimus soveltaa tätä niin,
että jokaisella lapsella on oikeus tuntea biologiset vanhempansa ja kasvaa
heidän muodostamassaan perheessä, mikäli mahdollista. Aina tämä ei ole
mahdollista, koska lapsen vanhemmat voivat kuolla tai heistä voi tulla uhka
omille lapsilleen. Mutta nämä poikkeustapaukset eivät kumoa lapsen luonnollista
oikeutta elää biologisten vanhempiensa kanssa. Tämä oikeus on yhtä perustava
kuin lapsen oikeus omaan nimeen. Avioero tietysti loukkaa tätä lapsen
perusoikeutta. Mutta se ei uhkaa tätä perusoikeutta samanlaisella
periaatteellisella tasolla kuin sukupuolineutraali avioliittolaki. Avioerossa
on kyse epäonnistumisesta normin täyttämisessä, ei normin uudelleen
määrittelystä.
Koska ainoastaan miehen ja naisen avioliitto
lähtökohtaisesti takaa tämän oikeuden ja pystyy sisällyttämään tämän oikeuden
itse avioliiton määritelmään, sen korvaaminen sukupuolineutraalilla
avioliittokäsityksellä merkitsee tämän lapsen oikeuden siirtämistä
marginaaliin. Sukupuolineutraali avioliittolaki lähtökohtaisesti poistaa
lapselta oikeuden molempiin vanhempiin ja sikäli pitää tätä lapsen oikeutta
toisarvoisena. Se pyrkii uudelleen määrittelemään avioliiton niin, että laista
poistuu normi, jonka mukaan lapsen perusoikeuksiin kuuluu oikeus kasvaa oman
biologisen isänsä ja äitinsä muodostamassa avioliitossa. Kun sukupuolineutraali
avioliittolaki hyväksyttiin Kanadassa vuonna 2005, Kanadan laista poistettiin
termi "luonnollinen vanhempi" ja se korvattiin termillä "juridinen
vanhempi". Avioliiton merkityksen
muuttaminen vaikuttaa kaikkiin avioliittoihin ja sitä kautta se heikentää
yhteiskuntamme kaikkein heikoimpien ja puolustuskyvyttömimpien jäsenten, eli
lasten asemaa yhteiskunnallisessa arvomaailmassa. Lakiin kirjatut merkitykset muokkaavat
yhteiskunnan arvomaailmaa ja sitä kautta sukupuolineutraali avioliittolaki
vaikuttaisi heikentävästi kaikkien lasten asemaan.
Prof. Don Browningin
ja Elizabeth Marquardtin (2006) edustaman kriittisen familismin mukaan
sukupuolineutraali avioliitto loukkaa lapsen oikeuksia, koska se edellyttää
avioliiton merkityksen muuttamista siten, ettei avioliittoinstituution
olennaisena tarkoituksena ole avioparin kokonaisvaltainen yhteys ja heidän seksuaalisuhteestaan
syntyvien lasten hoitaminen. Koska tutkimusten mukaan lapset voivat parhaiten
biologisen isän ja äidin vakaan, pysyvän ja liiallisista konflikteista vapaan
avioliiton sisällä, lainsäädännön tulisi pyrkiä tukemaan tällaista perhemallia
eikä muuttaa lainsäädännöllä avioliiton merkitystä niin, että lapsille jää
siinä marginaalinen asema.
Tutkimusten mukaan biologisen isän ja äidin muodostama
avioliitto on lapsen kannalta paras vaihtoehto, joten sen lainsäädännöllinen
suosiminen on perusteltua lapsen oikeuksien näkökulmasta. Tutkija Frank
Furstenberg (et al 2003: 48) kirjoittaa: "Lukuisat tutkimukset osoittavat, että
yksilöt yleisesti ottaen voivat parhaiten sekä lapsuudessa että myöhemmin
elämässä, kun he kasvavat molempien biologisten vanhempiensa kanssa. − −
Yksinkertaisesti sanoen, lapset hyötyvät yhdessä jatkuvasti asuvien vanhempien
taloudellisesta ja emotionaalisesta panoksesta, ja tämä panostus on yleisesti
ottaen suurempaa biologisten vanhempien kuin korvaavien vanhempien kohdalla." Tällaista
tutkimustietoa on olemassa paljon, kun vertailukohteina ovat
yksinhuoltajaperheet, uusperheet tai avosuhteet (Brown 2004, Manning et al
2004, McLanahan & Sandefur 1994). Näiden
tutkimusten mukaan lapsen edut tulevat parhaiten huomioiduksi perhemallissa,
jossa hän saa elää biologisen isänsä ja äitinsä kanssa. "Tutkimus osoittaa
selvästi, että perheen rakenteella on merkitystä lapsen kannalta ja parhaiten
häntä auttaa perherakenne, jota johtaa kaksi biologista vanhempaa avioliitossa,
jonka konfliktitaso on alhainen. Lapsilla yksinhuoltajaperheissä, naimattomille
äideille syntyneillä lapsilla, ja lapsilla kasvattiperheissä tai avoperheissä
on suurempi riski kehittyä huonoon suuntaan − − Lasten kannalta on siksi
arvokasta edistää vahvoja, vakaita biologisten vanhempien välisiä
avioliittoja." (Moore 2002) Tutkimus julkaisussa Journal of Marriage and Family kiteyttää saman asian: "avioliiton
hyöty näyttää ilmenevän erityisesti silloin, kun lapsi on molempien vanhempien
biologinen jälkeläinen" (Manning & Lamb 2003: 876, 90.)
Tutkimusten mukaan lapset voivat parhaiten eheissä
biologisten vanhempiensa perheissä ainakin seuraavilla ulottuvuuksilla (ks.
tutkimustulosten yhteenvetoa 70 tieteentekijän allekirjoittamassa julkaisussa Marriage and the Public Good: Ten Principles):
Koulutukselliset
saavutukset: koulutustaso
Tunne-elämän terveys:
ahdistuksen taso, masennus, aineiden väärinkäyttö ja itsemurha
Perhe-elämä ja
seksuaalinen kehitys: vahva identiteetti, teiniraskaudet ja avioliiton
ulkopuoliset raskaudet, seksuaalisen hyväksikäytön yleisyys
Käyttäytyminen lapsena
ja aikuisena: aggressiivisuuden aste, tarkkaavaisuushäiriöt, rikollisuus,
pidätykset.
Laajat yhteenvedot yhteiskuntatieteen tutkimustuloksista
todentavat biologisten vanhempien muodostamien eheiden avioliittojen
merkityksen lasten terveelle kehitykselle (McLanahan & Donahue &
Haskins 2005; Park 2003; Wilcox & Doherty & Fisher et al 2005).
Näiden tutkimusten lisäksi on olemassa merkittävää
todistusaineistoa siitä, että äidillä ja isällä on erilaiset vahvuudet
vanhemmuudessa ja että äidin tai isän puuttuminen haittaa lapsen kehitystä eri
tavoilla. Tytöt joutuvat todennäköisemmin seksuaalisesti hyväksikäytetyiksi ja
saavat lapsia teini-ikäisinä ja avioliiton ulkopuolella, jos he eivät kasva
isänsä kanssa (McLanahan & Sandefur 1994; Ellis & Bates & Dodge et
al 2003; Wilcox & Doherty & Fisher et al ; Blackman & Clayton &
Glenn et al 2005). Ilman isää kasvaneet pojat ovat aggressiivisempia,
syyllistyvät todennäköisemmin rikoksiin ja joutuvat todennäköisemmin
pidätetyiksi (Marquardt 2005, Amato 2005, Harper & McLanahan 2004). Rutgersin yliopiston sosiologi David Papenous
(1996: 146) toteaa: "Yhteiskuntatieteiden tarjoama todistusaineisto tukee
ajatusta, että sukupuolieriytynyt vanhemmuus on tärkeää inhimilliselle
kehitykselle ja että isän panos kasvatuksessa on ainutlaatuinen ja
korvaamaton." Hän jatkaa: "Meidän tulisi hylätä ajatus, että äiti olisi hyvä
isä aivan kuten − − meidän tulisi hylätä yleinen käsitys − − että isä voisi
olla hyvä äiti − − Mies ja nainen ovat perustavasti erilaisia ja kumpikin on
välttämätön − kulttuurisesti ja biologisesti − lapsen optimaaliselle
kehitykselle. " Virginian yliopiston sosiologi W. Bradford Wilcox (2005: 36) tekee
samansuuntaisen yhteenvedon yhteiskuntatieteellisestä tutkimuksesta: "Paras
tähänastinen psykologinen, sosiologinen ja biologinen tutkimus viittaa siihen,
että mies ja nainen tuovat keskimäärin erilaisia lahjoja vanhemmuuteen, että
lapset hyötyvät erilaisia vanhemmuuden
tyylejä toteuttavista vanhemmista ja että perheen hajoaminen on vakava uhka
lapsille ja niille yhteiskunnille, joissa he elävät." Teksasin yliopiston
sosiologit Ronald J. Angel ja Jacqueline L. Angel kiteyttävät laajan
vanhemmuutta käsittelevän tutkimuskatsauksensa näin: "Isän puuttuminen nostaa
lapsella heikon sosiaalisen kehittymisen riskiä ja haittaa heidän
koulumenestystään. Lisäksi se voi rajoittaa heidän mahdollisuuksiaan
optimaaliseen sosiaaliseen liikkuvuuteen − − Voimme sanoa suurella varmuudella,
että isän puuttuminen lapselta on, ainakin Yhdysvalloissa, eräs
mielenterveysriskitekijä." (Angel & Angel 1993: 119.)
Tältä osin tutkimustulokset ovat ristiriidassa
Kansalaisaloitteessa ilmaistun käsityksen kanssa, ettei isän ja äidin
yhteistyöllä oliksi keskeistä merkitystä lapsen kasvatuksessa.
Kansalaisaloitteessa viitataan lastenpsykiatri Tytti Solantauksen tekemään
tutkimuskatsaukseen sateenkaariperheissä elävien lasten kehityksestä ja
hyvinvoinnista (STM 2003:10). Kyseinen tutkimuskatsaus on vanhentunut ja sikäli
harhaanjohtava, että siinä tehdään laajamittaisia yleistyksiä tutkimuksista,
jotka luonteensa puolesta eivät mahdollista yleistyksiä: otokset ovat pieniä
eikä niitä ole hankittu satunnaisotannalla vaan haastattelemalla helposti
saatavilla olevia ihmisiä, jolloin meillä ei ole tietoa otoksen edustavuudesta.
Voidaksemme tehdä yleistyksiä
tarvitsisimme laajaan satunnaisotantaan perustuvia pitkittäistutkimuksia.
Tarkastelun kohteena olleiden tutkimusten perusteella saamme lähinnä tietoa
tietyn valikoidun haastateltavien ryhmän käsityksistä, ilman että pystymme
todentamaan näiden käsitysten suhdetta todellisuuteen. Lisäksi tutkimuksissa
keskitytään pieneen määrään ulottuvuuksia lasten kehityksessä ja hyvinvoinnissa
ja monet keskeiset yhteiskunnan kannalta keskeiset vaikutukset jäävät analyysin
ulkopuolelle siitä yksinkertaisesta syystä, ettei niistä tuossa vaiheessa ollut
tutkimustietoa.
Saadaksemme tarkemman kuvan Solantauksen tutkimuskatsauksen rajoituksista
ja siinä esitettyjen johtopäätösten ongelmista nykytietämyksen valossa, käsittelen
lyhyesti Loren Marksin (2012) analyysia American Psychological Association (APA)
nimisen järjestön vastaavasta tutkimuskatsauksesta vuodelta 2005. APA:n
katsauksessa on nojattu osin samoihin tutkimuksiin, kuin Tytti Solantauksen
raportissa, mutta otettu lisäksi huomioon uudempaa tutkimusta. Loren Marks (2012)
kommentoi niitä 59 tutkimusta, joiden pohjalta APA päätteli, ettei vastakkaista
sukupuolta ja samaa sukupuolta olevien parien vanhemmuudella ole eroa:
"Käytettävissä oleva todistusaineisto, joka on hankittu pienistä otoksista, on
riittämätön vahvojen yleistävien väitteiden tueksi − − Tällaiset väitteet eivät
perustu tieteeseen. Yleistävää väitettä varten tarvitsemme laajan edustavan
otoksen − monia sellaisia." (Marks 2012: 748.)
Yksikään APA:n tai Solantauksen viittaamista samaa
sukupuolta olevien parien vanhemmuutta koskevista tutkimuksista ei täytä
korkeatasoisen yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen vaatimuksia: joukossa ei ole
yhtään pitkittäistutkimusta, jossa olisi käytetty suurta, edustavaa
satunnaisotantaa. Useat joukkotiedotusvälineissäkin paljon siteeratut
tutkimukset vertaavat samaa sukupuolta olevien parien vanhemmuutta
yksinhuoltajaperheisiin, uusperheisiin tai muihin vastaaviin vanhemmuuden
muotoihin, jotka aikaisemmat tutkimukset ovat jo osoittaneet vähemmän kuin
optimaalisiksi (ks. Patterson 1997; Tasker 2005). Harvat tutkimukset testaavat
enempää kuin yhtä tai kahta hyvinvoinnin indikaattoria. Useimmat turvautuvat
"lumipallo-otantaan", jossa haastateltavat värväävät ystäviään ja tuttujaan
mukaan tutkimukseen (Bos & Balen & Van den Boom 2007; Sirota 2009). Tällaisessa
tutkimuksessa tulevat yliedustetuiksi ne, joilla on laaja ystäväverkosto.
(Girgis et al 2012.) Tästä syystä samaa sukupuolta olevien parien vanhemmuutta
koskevat tutkimukset ovat kohdistuneet verrattain hyväosaiseen väestönosaan.
Kuitenkin niitä verrataan väestöainekseltaan monipuolisempiin eri sukupuolta
oleviin pareihin.
APA:n käyttämästä 59 tutkimuksesta 26:ssa ei ollut eri
sukupuolta olevien parien vertailuryhmää ollenkaan. 33 tutkimuksessa oli tällainen
vertailuryhmä, mutta 13 tutkimuksessa vertailuryhmänä olivat
yksinhuoltajaperheet. Lopuissa 20 tutkimuksessa on epäselvää, onko
vertailuryhmänä yksinhuoltaja, avopari, uusperhe vai lapsen biologisten
vanhempien muodostama aviopari. Jo tämä puute yksin tekee yleistyksen
ongelmalliseksi, koska Brown (2004: 364) toteaa tutkimuksessaan, jossa
analysoidaan 35 938 amerikkalaista lasta ja heidän vanhempaansa, että
"riippumatta taloudellisista ja vanhemmuuden resursseista, (12−17 vuotta
vanhojen) nuorten tulokset ovat − − heikompia avoparien kuin − − kahden avioliitossa
olevan biologisen vanhemman perheissä".
Lisäksi sekä Solantauksen että American Psychological
Associationin viittaamissa tutkimuksissa päähuomio kohdistetaan homoseksuaalisten
vanhempien haastatteluissa ilmaisemiin käsityksiin. Tällaisen haastattelututkimuksen
ongelmat ovat monet. Haastateltavilla on taipumus antaa ihanteellinen kuva
omasta tilanteestaan ja haastateltavan käsitykset siirtyvät laadullisen
analyysin kautta tutkimustuloksiksi ilman että niiden luotettavuutta
kontrolloidaan. Esimerkiksi monet avioerotutkimukset osoittavat, että
vanhemmilla on usein illusorinen käsitys itsestään kasvattajina: eronnut isä
saattaa kokea, että hänellä on läheinen suhde lapseensa kun taas lapsi kokee
isän hylänneen hänet.
American Psychological Associationin raportti jätti
vähimmälle huomiolle Sarantakosin (1996)
tutkimuksen, joka oli laajin vertaileva tutkimus lasten
kehitystuloksista. Tutkimuksessa käytettiin vanhempien omien arvioiden lisäksi
myös koulutuloksia ja opettajien arviointeja. Sarantakos löysi useita
merkittäviä eroja avioliitossa olevien heteroparien, avoparien ja samaa
sukupuolta olevien parien muodostamien perheiden välillä:
Kielellinen saavutus Avioperhe
7,7 Avoperhe 6,8 Homoperhe 5,5
Matemaattinen saavutus Avioperhe
7,9 Avoperhe 7,0 Homoperhe 5,5
Yhteiskuntatieteiden opp. Avioperhe7,3
Avoperhe 7,0 Homoperhe 7,6
Urheiluharrastus Avioperhe
8,9 Avoperhe 8,3 Homoperhe 5,9
Sosiaalisuus Avioperhe
7,5 Avoperhe 6,5 Homoperhe
5,0
Asenne oppimiseen Avioperhe
7,5 Avoperhe 6,8 Homoperhe 6,5
Vanhempi-koulu suhde Avioperhe
7,5 Avoperhe 6,0 Homoperhe 5,0
Tuki läksyjen tekemiseen Avioperhe
7,0 Avoperhe 6,5 Homoperhe 5,5
Sarantakos (1996: 30) päättelee, että avioliitossa olevien heteroparien
lapset menestyvät todennäköisesti paremmin koulussa akateemisesti ja
sosiaalisesti kuin homoseksuaalisessa suhteessa olevien parien lapset.
Mikä voisi sitten selittää tätä eroa? Yksi mahdollinen
selitysperuste löytyy edellä mainituista tutkimuksista, joissa korostetaan
sukupuolen toisiaan täydentävyyttä. Miehen ja naisen välinen ero vaikuttaa
kasvatuksessa toisiaan tasapainottavasti ja lapsen kehitystä stimuloivasti.
Äidin puhetapa mukautuu enemmän lapsen käsityskyvyn rajoihin ja viestii näin
lapselle ymmärrystä. Isän puhetapa mukautuu vähemmän lapsen käsitysmaailmaan ja
saa lapsen ponnistelemaan omien kielellisten ymmärtämis- ja
ilmaisumahdollisuuksien laajentamiseksi. Äiti keskittyy enemmän lapsen
hoitamiseen ja huoltamiseen ja takaa näin lapsen perustarpeiden tyydyttämisen.
Äiti ajattelee keskimäärin enemmän lapsen turvallisuutta. Isän toimintapa
asettaa lapselle enemmän haasteita ja rohkaisee lasta kokeilemaan uusia asioita
jossain määrin jopa turvallisuuden kustannuksella ja laajentaa näin lapsen
toiminnan rajoja. Isän kautta tytär oppii suhtautumaan luontevasti miehen
maailmaan ja saa käsityksen naista kunnioittavan miehen tavasta suhtautua
naiseen. Tämä varjelee tyttöä miehiltä, jotka pyrkivät käyttämään häntä
seksuaalisesti hyväkseen. Isän läsnäolo perheessä antaa pojalle käsityksen
miehisyydestä, joka on ohjattu naisen kunnioittamiseen ja väkivallattomaan
voiman ja rohkeuden osoittamiseen. Ilman isää kasvavilla pojilla on suurempi
todennäköisyys ajautua väkivallan ja rikollisuuden teille. Kaksi rakastavaa
äitiä eivät tässä suhteessa korvaa isää. Lapsilla, jotka kasvavat
perhetilanteessa, jossa toinen vanhemmista ei ole biologinen vanhempi, on
suurempi vaara joutua seksuaalisesti hyväksikäytetyksi ja pahoinpidellyksi,
kuin tilanteessa, jossa hän elää molempien biologisten vanhempiensa kanssa.
(Stanton & Maier 2004)
Sekä Solantauksen että APA:n käsittelemissä tutkimuksissa
kiinnitettiin päähuomio tekijöihin kuten seksuaaliseen identiteettiin,
itsearvostukseen ja sosioemotionaaliseen kehitykseen, joiden todentaminen on
subjektiivisten arviointien varassa. Niissä kiinnitettiin vain vähän huomiota
yhteiskunnallisesti näkyvämpiin ja helpommin todennettaviin seuraamuksiin.
Sarantakisin myöhempi tutkimus (2000) tutkii näitä yhteiskunnallisia
vaikutuksia ja toteaa: "Jos käsitämme poikkeavuuden yleisessä merkityksessä niin,
että se sisältää liiallista alkoholin käyttöä, huumeiden käyttöä, koulupinnausta,
seksuaalista poikkeavuutta ja rikoksia, ja jos luotamme yli 18-vuotiaiden
aikuisten nuorten lausumiin − − niin homoseksuaalisten parien lapset
raportoivat poikkeavuutta suuremmassa määrin kuin avioliitossa tai avosuhteessa
olevien parien lapset. " (Sarantakis 2000: 131.)
Sarantakosin tutkimustuloksille tuo tukea myös äskettäin Mark
Regneruksen (2012a) tekemä tutkimus, joka perustui laajaan, satunnaisotannalla
hankittuun kansallisesti edustavaan otokseen. Siinä seulottiin 15 000
amerikkalaista nuorta aikuista, jotka olivat iältään 18−39 vuotiaita, joista 3000
haastateltiin. Tutkimuksen mukaan homoseksuaalisessa suhteessa eläneen
vanhemman kodissa kasvanut nuori aikuinen voi keskimäärin selvästi huonommin
verrattuna eheissä biologisen isän ja äidin muodostamissa perheissä
kasvaneisiin nuoriin kymmenillä eri ulottuvuuksilla kuten koulutustaso,
masennus, työpaikka ja marihuanan käyttö. Tätä tutkimusta koskevassa arviossaan
Pennsylvanian valtionyliopiston professori Paul Amato (2012) totesi, että
puutteistaan huolimatta tämän tutkimuksen metodologiset ansiot tekevät siitä
"todennäköisesti parhaan mitä voimme toivoa, ainakin lähitulevaisuudessa".
Saamansa palautteen pohjalta Regnerus (2012b) teki toisen tutkimuksen ja täsmensi
käyttämäänsä terminologiaa ja saamiensa tutkimustulosten merkitystä. Douglas W.
Allen (2013) teki Kanadassa laajalla otannalla (20 % väestöstä) tutkimuksen,
joka osoitti huomattavia eroja koulun keskeyttämisessä homo- ja heterovanhempien
lasten kohdalla. Samaa sukupuolta olevien vanhempien lapset valmistuivat 65 %
todennäköisyydellä verrattuna eri sukupuolta olevien avioparien lapsiin. Samaa
sukupuolta olevien perheiden tyttäret menestyvät poikia huonommin.
Lasten hyvinvointia ja samaa sukupuolta olevien parien
vanhemmuutta koskeva tutkimuskirjallisuus sisältää tuskin ollenkaan tutkimusta
kahden miehen kasvattamista lapsista. Tähän tutkimusalueeseen erikoistuneet
tutkijat Timothy Biblarz ja Judith Stacey (2010: 3) myönsivät analyysissaan,
etteivät he onnistuneet paikallistamaan yhtään homoseksuaalisiin miesvanhempiin
kohdistuvaa tutkimusta, joissa olisi lasten hyvinvointia koskevia tuloksia ja
ainoastaan yhden, joka vertasi homoseksuaalisten miesparien vanhemmuutta
homoseksuaalisten naisparien tai heteroseksuaalisten adoptiovanhempien
vanhemmuuteen. William Meezan ja Jonathan Rauch (2005) puolestaan toteavat:
"Hahmottamiemme metodologisten ongelmien takia todistusaineisto ei tarjoa
paljoakaan tietoa siitä, käyttävätkö kyseiset tutkimukset tyypillisiä vai
epätyypillisiä otoksia homoseksuaalisten parien kasvattamien lasten yleisestä
populaatiosta."
On olemassa kaksi yleistä perustetta olettaa, ettei samaa
sukupuolta olevien parien vanhemmuus yleisesti ottaen yllä myönteiseltä
vaikutukseltaan avioliitossa olevien biologisten vanhempien tasolle. Ensinnäkin, luotettavat tutkimukset
osoittavat, että äidit ja isät tukevat − ja poissa ollessaan haittaavat −
lapsen kehitystä eri tavoilla, kuten jo edellä todettiin. Toiseksi, kaikki
tähän asti korkeatasoisissa tutkimuksissa tutkitut vaihtoehdot avioliitossa
eläville biologisille vanhemmille ovat johdonmukaisesti osoittautuneet vähemmän
onnistuneiksi: tämä pätee yksinhuoltajaperheisiin, uusperheisiin ja
avoperheisiin (Brown 2004, Manning & Smock & Majumdar 2004.) Samaa
sukupuolta olevat parit sisältävät aina korkeintaan vain toisen biologisista
vanhemmista. Kuten Princetonin ja Wisconsinin yliopistojen sosiologit Sara
McLanahan ja Gary Sandefur (1997: 1) totesivat, perustautuen neljään pitkittäistutkimukseen,
joissa oli kansallisesti edustavat 20 000 tutkittavan otokset: "Lapset,
jotka kasvavat kotitalouksissa ainoastaan yhden biologisen vanhemman kanssa
voivat keskimäärin huonommin kuin lapset, jotka kasvavat talouksissa molempien
biologisten vanhempiensa kanssa − − riippumatta siitä, meneekö lasten kanssa
asuva vanhempi uudestaan naimisiin." Tämän tosiasia-aineiston valossa on
perusteltua, että avioliittolainsäädännön ensisijaisena tavoitteena tulisi olla
tukea sellaisia avioliiton normeja, jotka pitävät biologiset vanhemmat yhdessä.
(Girgis & Anderson & George 2012: 61−62.)
On selvää, että yksittäinen homoisä tai -äiti voi kasvattajana
olla omistautuneempi ja tiedostavampi kuin heteroisä tai -äiti keskimäärin. Nykytilanteessa
homoparit ovat tietynlaisessa pioneerivaiheessa, jossa tällaisen perhemuodon
omaksuneet ja kenties adoptiolapsia hankkineet parit ovat keskimääräistä
tiedostavampia ja omistautuneempia. Tämä asiantila ei ehkä päde enää silloin,
kun uusi instituutio on vakiintunut ja arkipäiväistynyt. Keskeinen kysymys
lainsäädännön näkökulmasta koskee kuitenkin sitä, millä tavalla perherakenne
yleensä vaikuttaa lapsen hyvinvointiin. Tässä suhteessa tutkimus osoittaa merkittäviä
eroja yhteiskunnallisesti tärkeillä ulottuvuuksilla sellaisten perheiden
eduksi, joissa kaksi biologista vanhempaa ovat keskenään avioliitossa.
Lapsen kannalta on ongelmallista, että sukupuolineutraali
avioliittolaki asettaa normiksi perhemallin, jossa ei oteta huomioon lapsen
tarvetta kasvaa biologisen isänsä ja äitinsä muodostaman perheen sisällä. Näin
lapsi ei pääse löytämään itseään tutustumalla omiin biologisiin juuriinsa eikä
pääse nauttimaan isänsä ja äitinsä hänelle tarjoamasta sosiaalisesta asemasta,
erityiskiinnostuksesta ja turvasta. Kuitenkin tällainen itsensä löytämisen ja
sosiaalistumisen prosessi on tärkeää lapsen psykologisen ja sosiaalisen identiteetin
ja eheyden kannalta. Sukupuolineutraali avioliitto määrittelee avioliiton
uudella tavalla niin, että isän ja äidin toisiaan täydentävyyden merkitystä
kasvatuksessa vähätellään. Tämä tekee sosiaalisesti hyväksyttävämmäksi isälle
jättää perheensä. Kun tämä uusi näkemys sosialisaation välityksellä siirtyy
osaksi yleistä kulttuuria, se on omiaan vaikuttamaan isien valintoihin
kielteisesti. Tämän hintana on se, että lapsilta viedään heidän avioliitossa
elävän isänsä ja äitinsä rakkaus ja mahdollisuus luoda identiteettiään
suhteessa heihin ja kasvaa oman kehityksensä kannalta optimaalisessa
tilanteessa.
Miten sitten sukupuolineutraali avioliittolaki estää lapsen
mahdollisuuksia syntyä perheeseen, jossa hän saa elää biologisen isänsä ja
äitinsä hoidossa? Tämä tapahtuu ensisijaisesti lainsäädännön
sosialisaatiovaikutusten pohjalta. Lyhyesti sanottuna (Girgis et al 2012: 54):
1. Lainsäädäntö
muokkaa uskomuksia.
2. Uskomukset
muokkaavat käyttäytymistä.
3. Uskomukset
ja käyttäytyminen vaikuttavat ihmisten kiinnostuksen kohteisiin ja
hyvinvointiin.
Blankenhorn (2007: 203 ss.) ja Girgis et al (2012) esittävät
joitakin näkökohtia siitä, miten tämä tapahtuu: (a) Sukupuolineutraalin
avioliiton hyväksyminen sisältää julkisen kannanoton, jonka mukaan lapsi ei
tarvitse biologisen isän ja äidin toisiaan täydentävää vaikutusta. Se poistaa
lainsäädännöstä ja heikentää kulttuurissa ajatusta, että lapselle ja
yhteiskunnalle on keskimäärin parasta, että lapsi kasvaa biologisen isänsä ja
äitinsä muodostaman avioliiton sisällä. Tämän seurauksena harvemmat lapset
todennäköisesti kasvavat isänsä kanssa, koska heidän isänsä eivät enää pidä
tärkeänä omistautua lastensa hoitamiseen. (b) Sukupuolineutraalin avioliiton
hyväksyminen merkitsee sitä, että lainsäädäntö alkaa ymmärtää avioliiton merkityksen
homo- ja heteroseksuaalisen parisuhteen yhteisten nimittäjien pohjalta, jolloin
heteroseksuaalisen avioliiton ominaispiirteet katoavat lainsäädännöstä. (c) Sukupuolineutraalin avioliiton
hyväksyminen merkitsee todennäköisesti sitä, että muut vaihtoehtoiset
avioliittomuodot kuten esimerkiksi moniavioisuus tai ryhmäavioliitto saavat
lisää sosiaalista hyväksyntää, mikä entisestään heikentää avioliiton
yhtenäisyyttä ja lapsen mahdollisuuksia kasvaa alhaisen konfliktitason
perheessä. (d) Sukupuolineutraalin avioliiton hyväksyminen merkitsee sitä, että
heteroseksuaalisten nuorten julkinen sosiaalistaminen miehen ja naisen välisen
avioliiton merkitykseen joko lakkaa tai sitä joudutaan olennaisesti
heikentämään. Lastenkirjoissa ja -viihteessä, kirkon opetuksessa, koulujen
opetussuunnitelmassa ja populaarikulttuurissa joudutaan välttämään antamasta
mahdollisesti lainvastaista vaikutelmaa, jonka mukaan avioliitto on naisen ja
miehen välinen liitto, jonka luonnollisena seurauksena on lasten saaminen. (e)
Sukupuolineutraalin avioliittolain hyväksyminen määrittelee avioliiton
uudelleen niin, ettei se enää tarkoita puolisoiden sitoutumista pysyvän
perheyhteisön luomiseen siitä mahdollisesti syntyviä lapsia varten, vaan että
olennaista avioliitossa on tietynlainen tunteenomainen suhde aikuisten välillä.
Tämä viestii kasvavalle sukupolvelle, että tunteen kadotessa myös avioliiton
perusta katoaa. Tämä on omiaan viemään pohjaa avioliiton pysyvyyden ja
seksuaalisen uskollisuuden normeilta, mikä entisestään heikentää lasten
mahdollisuuksia kasvaa vakaassa ja pysyvässä perheyhteisössä yhdessä
biologisten vanhempiensa kanssa. (f) Avioliiton pysyvyyden,
puolisouskollisuuden ja perhekeskeisyyden heikentyessä myös puolisoiden psykologinen,
sosiaalinen ja aineellinen hyvinvointi heikkenee, koska pysyvän avioliiton on
osoitettu edistävän puolisoiden hyvinvointia. Vanhempien hyvinvoinnin
heikentyessä heidän kykynsä kasvattaa lapsia heikkenee. (g) Sukupuolineutraalin avioliiton
hyväksyminen vahvistaa käsitystä, että sukupuolten toisiaan täydentävyys ei ole
tärkeää kasvatuksessa. Tämä heikentää erityisesti isän kokemusta siitä, että
hänellä on erityinen panoksensa annettavana lastensa kasvatukseen.
Kukaan ei ajattele ja toimi tyhjiössä. Me kaikki saamme
vaikutteita kulttuurisista normeista, joita lainsäädäntö muokkaa. Voidakseen
solmia avioliiton ihmisellä täytyy olla jonkinlainen käsitys siitä, mitä se
tarkoittaa. Avioliiton uusi määritelmä antaa kasvavalle sukupolvelle sellaisen
käsityksen avioliitosta, joka ei ole omiaan edistämään avioliiton pysyvyyttä,
koska huomion keskipisteestä siirretään aviopuolisoiden kokonaisvaltainen
yhteys ja siitä syntyvien lasten hoitaminen. Kun avioliiton merkitystä on
kerran muutettu, se vaikuttaa kouluissa ja muissa kasvatusinstituutiossa annettavaan
sosialisaatioon. Sikäli kuin sosialisaatio siirtää avioliitosta mahdollisesti
syntyvien lasten oikeuksien näkökulman sivuosaan ja asettaa avioliiton
keskukseen siinä elävien aikuisten tunteet, se ei orientoi kasvavia näkemään
avioliittoansa uskollisuuden, pysyvyyden ja avioliitosta syntyvien lasten
näkökulmasta. Tällainen sosialisaatio on omiaan heikentämään lasten asemaa
perheessä, mikä puolestaan ei voi olla heikentämättä lasten hyvinvointia.
Lasten hyvinvoinnin heikentäminen lainsäädännöllisillä toimilla on lapsen
ihmisoikeuksien loukkaamista. Lisäksi se on vastuutonta talouspolitiikkaa,
koska lasten ja perheiden pahoinvointi tulee yhteiskunnalle kalliiksi. Esimerkiksi
Yhdysvalloissa tehdyn tutkimuksen mukaan 229 miljardia dollaria sosiaaliavustuksia
vuosien 1970 ja 1996 välillä jouduttiin maksamaan avioliittokulttuurin
murentumisesta ja siitä seuraavien sosiaalisten ongelmien pahentumisesta:
teiniraskaudet, köyhyys, rikollisuus, huumeiden väärinkäyttö ja
terveysongelmat. Yhdysvalloissa vuonna 2008 tehty tutkimus osoitti, että
avioerot ja avioliiton ulkopuolella syntyneet lapset maksoivat veronmaksajille
112 miljardia dollaria vuosittain. (Girgis et al 2012: 46.)
Lainsäädäntö vaikuttaa sosialisaation välityksellä kasvavaan
sukupolveen: sukupuolineutraali avioliittolaki viestii kasvavalle sukupolvelle,
että heteroseksuaalinen ja homoseksuaalinen parisuhde ovat lapsen kannalta
samanarvoisia. Nykytiedon valossa on mielekästä olettaa, että ainakin osa
nuorista on seksuaaliselta identiteetiltään ambivalentteja siinä mielessä, että
he voivat valinnoillaan ja tulkinnoillaan vaikuttaa oman seksuaalisen
identiteettinsä kehitykseen. Näihin valintoihin ja tulkintoihin vaikuttavat
yhteiskunnan sosiaaliset rakenteet. Jos heteroseksuaalisen ja homoseksuaalisen
parisuhteen välillä ei tehdä selvää eroa institutionaalisella tasolla,
seksuaaliselta identiteetiltään epävarmojen nuorten on vaikea tiedostaa niiden
erilaista merkitystä lasten kannalta. He saattavat vahvistaa omassa
seksuaalisessa identiteetissään puolia, joita he eivät vahvistaisi, jos he
olisivat tietoisia siitä, että he näin valitessaan loukkaavat tulevien lastensa
oikeuksia.
Sekä perinteinen luonnonoikeuden traditio, merkittävinä
edustajinaan Aristoteles ja Tuomas Akvinolainen, että moderni evoluutiobiologia
ovat yhtä mieltä siitä, että vanhempien luontainen kiintymys biologisiin
jälkeläisiinsä muodostaa tärkeän motivoivan tekijän, joka tukee vanhempien
kykyä ajatella asioita lasten kannalta. Moderni kulttuuri ja
avioliittolainsäädäntö ovat menossa suuntaan, jossa ne vähättelevät tämän
luontaisen motivaation merkitystä. Tämä ei ole omiaan parantamaan lasten asemaa
perheissä ja yleensä yhteiskunnassa, koska lapset luonnostaan kokevat
läheisyyttä biologisiin vanhempiinsa ja pitävät parhaimpana tilannetta, jossa
he voivat olla läheisessä yhteydessä heihin.
2.
Normatiivisen
rakenteen erilaisuus synnyttää erilaisen juridisen säätelyn tarpeen
Sukupuolineutraalin avioliiton mielekkyyden kyseenalaistaa
myös hetero- ja homoseksuaalisen parisuhteen sisäisten lainalaisuuksien
erilaisuus. Kutsun parisuhteen sisäisiä lainalaisuuksia nimellä "normatiivinen
rakenne". Normatiivisella rakenteella tarkoitan tässä yhteydessä kaikkia niitä
käyttäytymissääntöjä, jotka vaikuttavat näiden parisuhteiden toimivuuteen. Nämä
säännöt voivat olla joko tiedostettuja tai tiedostamattomia ja vain osa niistä
tulee kirjatuksi instituution oikeudelliseen määrittelyyn. Koska nämä
parisuhteen muodot ovat sisäiseltä dynamiikaltaan ja normatiiviselta
rakenteeltaan erilaisia, niiden sälyttäminen yhden ja saman instituution
alaisiksi aiheuttaa haittaa jommallekummalle tai molemmille.
Valtiovalta ei ole kiinnostunut intiimien ihmissuhteiden
juridisesta säätelystä sinänsä. Poikkeuksen muodostaa heteroseksuaalinen
parisuhde, koska tällaisesta suhteesta suurella todennäköisyydellä syntyy
lapsia ja yhteiskunnan kannalta on tärkeää turvata lasten hyvinvointi, joiden
käsissä on yhteiskunnan tulevaisuus.
Homoseksuaalinen parisuhde ja heteroseksuaalinen avioliitto
eroavat toisistaan biologisesti, emotionaalisesti ja normatiivisesti sikäli,
että heteroseksuaalisesta avioliitosta voi syntyä parille yhteisiä lapsia, kun
taas homoseksuaalisesta parisuhteesta tällaisten molemmille puolisoille
biologisesti yhteisten lasten syntyminen on mahdotonta. Tästä syystä heteroseksuaalisen
avioliiton solmiminen edellyttää samalla sitoutumista hoitamaan niitä lapsia,
jotka tästä liitosta mahdollisesti syntyvät, kun taas homoseksuaalinen
parisuhde ei edellytä tällaista sitoutumista. Heteroseksuaaliseen avioliittoon
sitoutuminen on tältä osin erilaista kuin homoseksuaaliseen parisuhteeseen
sitoutuminen. Tämä ero on mielekästä tunnustaa myös institutionaalisella
tasolla, koska kyseinen ero on niin dramaattinen, että se olennaisesti
vaikuttaa itse instituution luonteeseen ja sen edellyttämiin
toimintavalmiuksiin. Heteroseksuaalisen avioliiton solmiessaan ihminen joutuu
ottamaan huomioon sen vastuun, jota hän mahdollisesti joutuu kantamaan
avioliitosta syntyvien lasten hoitamisessa. Tämä vastuu ulottuu jopa parin
vuosikymmenen päähän kunkin lapsen syntymästä. Homoseksuaalinen parisuhde ei
edellytä samanlaista pitkäaikaista sitoutumista. Tämän eron yhteiskunnallinen
tiedostaminen on tärkeä tulevan sukupolven hyvinvoinnin näkökulmasta. Tämän
eron tiedostaminen voi kuitenkin himmentyä, jos näitä kahta hyvin erilaista
parisuhteen ja sitoutumisen muotoa pyritään sovittamaan yhden ja saman
instituution raameihin. Tällaisen erottamisen ei tarvitse sisältää
arvoarvostelmaa niiden suhteellisesta arvosta suhteen osapuolille itselleen. Se
sisältää kuitenkin sen tunnustamisen, että kyse on erilaisesta sitoutumisesta
sekä sitoutumisen pysyvyyden että sitoutumisen ominaislaadun osalta, koska
heteroseksuaalinen avioliitto sisältää myös sitoutumisen hoitamaan avioliitosta
mahdollisesti syntyviä lapsia.
Pysyvät, ruumiilliseen yhteyteen perustuvat ja lasten
hankkimiseen ja kasvattamiseen tähtäävät liitot on yleismaailmallisesti
erotettu muista erilaisista ystävyys- ja kumppanussuhteista omanlaisikseen
perusinstituutioiksi. Avioliitto merkitsee instituutiota, jossa mies ja nainen
solmivat toisiinsa sitoutuvan pysyvän ja toiset pois sulkevan julkisen liiton,
jonka keskeinen päämäärä on yhteisten lasten saaminen ja näiden yhteinen
kasvattaminen. "Avioliitto on arvokas itsessään, mutta siihen sisältyvä
suuntautuneisuus lasten saamiseen ja kasvattamiseen vaikuttaa avioliiton
ominaispiirteisiin, mukaan lukien yksiavioisuuden ja uskollisuuden normeihin."
(Girgis et al 2010: 246.) Avioliitto on sosiaalinen instituutio, jota ei ole
mielekästä määritellä ottamatta lukuun mahdollisesti syntyviä lapsia ja heidän
kasvattamistaan.
Homoseksuaaliset ja heteroseksuaaliset parisuhteet ovat
normatiiviselta rakenteeltaan erilaiset. Heteroseksuaaliset parisuhteet ovat
luontonsa puolesta koko ajan alttiita sille mahdollisuudelle, että suhteesta
syntyy lapsia, riippumatta siitä, tahtovatko suhteen osapuolet sitä tai eivät.
Niinpä uskottomuus parisuhteessa merkitsee joko sitä, että mies joutuu
mahdollisesti hoitamaan hänen vaimonsa synnyttämiä toisen miehen lapsia, tai
mies joutuu käyttämään energiaansa primaarisuhteen ulkopuolella syntyneiden
lasten hoitamiseen. Koska lasten hoitaminen on hyvin vaativa ja pitkäaikainen,
jopa parikymmentä vuotta kestävä prosessi, tästä seuraa, että
heteroseksuaalinen parisuhde on luonteensa puolesta orientoitunut
puolisouskollisuuteen ja suhteen pysyvyyteen, koska muuten lapselta viedään
oikeus elää molempien biologisten vanhempiensa kanssa vakaassa perheessä.
Avioliittolainsäädännöllä on tarkoitus luoda edellytyksiä tälle
heteroseksuaalisen parisuhteen normatiivisen rakenteen toteutumiselle, koska se
palvelee koko yhteiskunnan hyvinvointia tuottaessaan sekä psyykkisesti että
fyysisesti terveitä lapsia, joilla on kaksi hänestä huolehtivaa ja jo
biologisen sukulaissuhteensa perusteella heistä erityisesti kiinnostunutta vanhempaa.
Tämän heteroseksuaalisen parisuhteen normatiivisen rakenteen vuoksi niin
sanotut avoimet avioliitot eivät yleensä toimi ja jäävät lyhytaikaisiksi.
Homoseksuaalisen parisuhteen normatiivinen rakenne on tutkimusten
mukaan tässä suhteessa erilainen. Tutkimusten mukaan lähes puolet
homoseksuaalisten miesten parisuhteista ovat seksuaalisesti avoimia suhteita,
joissa molemmat osapuolet sallivat toisilleen vapauden olla seksuaalisuhteissa
ulkopuolisten kanssa vaikka tunnetason intiimiä suhdetta pidetäänkin
eksklusiivisena. Seksuaalisuhdetta ei tällöin välttämättä ymmärretä tunnetason
intiimiksi suhteeksi. Tutkimusten mukaan homoseksuaalisten miesparien suhteen
dynamiikka on myös sikäli erilainen kuin heteroseksuaalisen parisuhteen, että
pysyvämpiä ovat nimenomaan sellaiset homoseksuaaliset suhteet, joissa osapuolet
sallivat toisilleen seksuaalisen vapauden, eli dynamiikka on päinvastainen kuin
heteroseksuaalisissa parisuhteissa − uskottomuus heteroseksuaalisissa suhteissa
uhkaa suhteen pysyvyyttä. (Mitchell 2010; Hoff et al 2010; Ramirez & Brown
2010; Gallagher 2012: 132−133)
Yleensä homoseksuaaliset miehet ovat uskollisia toisilleen
suhteen alussa, mutta vuosien kuluessa he päätyvät vähitellen avoimeen
seksuaalisuhteeseen. Lisäksi he kokevat primaarisuhteen ulkopuolisten
seksuaalisuhteiden parantavan primaarisuhteen tyydyttävyyttä. Yleisesti ottaen
tutkimustulokset viittaavat siihen, että seksuaalisella uskollisuudella ei ole
mitään suhdetta suhteen koettuun tyydyttävyyteen homoseksuaalisessa suhteessa
toisin kuin heteroseksuaalisessa suhteessa. (Hart & Schwartz 2010; Ramirez
& Brown 2010; Gallagher 2012: 133−134.)
Homoseksuaalisille naisille puolestaan ovat ominaisia hyvin
intensiiviset mutta suhteellisen lyhyet parisuhteet. Avioeroprosentti on
homoseksuaalisilla pareilla yleensä heteropareja korkeampi ja naispareilla
korkeampi kuin miespareilla. (Andersson 2004.)
Koska siis homoseksuaalinen ja heteroseksuaalinen parisuhde
ovat normatiiviselta rakenteeltaan erilaisia, on mielekästä ylläpitää niitä
varten kahta erilaista juridista instituutiota, joiden avulla näiden suhteiden
kehitykselle pystytään tarjoamaan juridista suojaa kunkin ominaisluonteen
mukaisesti.
Taloustieteen professori Douglas Allen (2010) argumentoi,
että jos laitamme heteroseksuaalisen ja homoseksuaalisen parisuhteen samaan
juridiseen viitekehykseen olettaen, että niissä vallitsee sama dynamiikka, emme
pysty tekemään oikeutta kummallekaan.
Tällöin avioliiton ympärille kehittyvät juridiset ja sosiaaliset normit
suosivat tai syrjivät yhtä näistä parisuhteen muodoista. Jos pyrkimys sukupuolineutraaliin
avioliittoon saa etusijan suhteessa pyrkimykseen tukea avioliittoa lasten
syntymään johtavana heteroseksuaalisena suhteena, silloin sama
tasa-arvopyrkimys estää omaksumasta sääntöjä, jotka maksimoivat
heteroseksuaalisten parien ja heidän lastensa hyvinvoinnin sikäli kuin nämä
säännöt asettavat homoseksuaaliset parit epäedulliseen asemaan ja päinvastoin.
Yhteiskunnan kannalta on olennaista pitää huolta lasten
hyvinvoinnista pyrkien lainsäädännöllisesti tukemaan sellaisia elämänmuotoja,
jotka luovat heille vakaan ja turvallisen perheympäristön, jossa molemmat
vanhemmat ovat heistä kiinnostuneita. Tällaista kiinnostusta lisää olennaisesti,
jos he ovat kyseisten vanhempien biologisia jälkeläisiä. Tämä lasten
hyvinvointiin suuntautuva näkökulma on olennainen pyrittäessä turvaamaan lasten
keskeisiä hyvinvointioikeuksia.
Avioliiton perustavat säännöt ovat peräisin sukupolvien
kokemuksesta, jossa pyritään pitkän kehitysprosessin aikana sovittamaan yhteen
miehen ja naisen näkökulmia tavalla, joka tyydyttää molempia ja joka parhaiten
suojelee lapsia, joista he pitivät huolta.
Jos tähän vaikeaan tehtävään lisätään tehtävä luoda parhaat sosiaaliset
normit ja juridiset säännöt homoseksuaalisten parien kannalta, monimutkaistamme
tätä jo ennestäänkin monimutkaista tehtävää tarpeettomasti. (Gallagher 2012:
142.)
Puhe "tasa-arvoisesta avioliittolaista" on sikäli
harhaanjohtavaa, että yritys juridisesti yhdistää kaksi dynamiikaltaan
erilaista instituutiota tekee vääryyttä näille molemmille instituutioille.
Koska näiden kahden instituution onnistumiseen johtavat normit ovat erilaisia,
niiden yhdistäminen johtaa siihen, että jompikumpi tai molemmat kärsivät.
3. Hyödyttääkö
avioliitto homoseksuaalisia pareja?
Yhtenä argumenttina sukupuolineutraalin avioliiton puolesta
on se, että homoseksuaaliset parit kokevat nyky-yhteiskunnassa syrjintää. Tämän
syrjinnän ajatellaan vähentyvän sukupuolineutraalin avioliittolain myötä, koska
homoseksuaaliset parit voivat avioituessaan päästä osallisiksi siitä
arvostuksesta, mikä yleensä avioliittoinstituutiolle annetaan.
Tässä argumentissa on sekä käsitteellinen että empiirisen
todentamisen ongelma. Käsitteellinen ongelma syntyy siitä, että
sukupuolineutraali avioliittolaki muuttaa avioliiton merkitystä. Empiirinen
ongelma syntyy siitä, että emme tiedä, mikä tulee olemaan tämän uuden avioliittoinstituution
yhteiskunnallinen arvostus. Emme voi suoralta kädeltä odottaa, että näin
uudelleen määritellyn avioliittoinstituution arvostus tulee olemaa sama kuin
perinteisen heteroseksuaalisen avioliiton. Ihmiskunnan historiassa on
vuosituhansien ajan arvostettu naisen ja miehen välistä avioliittoa, mutta
samaa sukupuolta oleville suhteille ei koskaan ole annettu samaa
yhteiskunnallista arvostusta edes kulttuureissa, jotka ovat yleisesti
hyväksyneet homoseksuaaliset suhteet, kuten antiikin Kreikassa. Aristoteles
suhtautui myönteisesti homoeroottisiin suhteisiin, mutta hänen
avioliittokäsityksensä perustui miehen ja naisen väliseen avioliittoon. Yhteiskunnat
ovat johdonmukaisesti arvostaneet heteroseksuaalista avioliittoa, koska se
tuottaa perheitä, joissa yhteiskunnan kaikkein haavoittuvimmat jäsenet eli lapset
saavat kasvaa biologisten vanhempiensa kanssa ja näin saada parhaan mahdollisen
hoidon ja turvan. Se uusi instituutio,
mikä sukupuolineutraalilla avioliittolailla pyritään luomaan, ei ole saanut vastaavaa
arvostusta ihmiskunnan historiassa: onko meillä siis perusteita olettaa, että se
tulisi sitä saamaan tulevaisuudessakaan?
Tätä asiaa voidaan tarkastella myös homoseksuaalisten parien
näkökulmasta. Tutkimusten mukaan homoseksuaaliset parit eivät koe suhteensa
kannalta merkityksellistä eroa sen osalta, ovatko he rekisteröidyssä
parisuhteessa vai avioliitossa. Asiaa on tutkittu Hollannissa, jossa
homoseksuaalinen avioliitto on ollut mahdollinen jo 10 vuoden ajan. Vain 20 %
homoseksuaalisista pareista solmii avioliiton, kun vastaava luku
heteroseksuaalisten parien kohdalla on 80 %. Homoseksuaalisten yksilöihin
suhteutettuna prosenttiluku on vielä alhaisempi: joidenkin arvioiden mukaan
ainoastaan 8 % homoseksuaalisista yksilöistä valitsee solmia avioliiton. (Duncan
2011; Gallagher 2012: 171−172.) Homoseksuaalisten avioliittojen eroprosentti on
korkeampi kuin heteroseksuaalisten parien: miesparien kohdalla 35% korkeampi ja
naisparien kohdalla lähes 50 % korkeampi. (Andersson 2004.)
Mahdollisuus homoseksuaalisen avioliiton solmimiseen ei myöskään
näytä vaikuttavan homoseksuaalisten parien kokeman syrjinnän määrään
työpaikalla ja asunnon saamisessa (Rothblum et al 2008.)
Tutkimusten mukaan näyttää siltä, että homoseksuaaliset
parit eivät olennaisesti hyödy homoseksuaalisesta avioliitosta, erityisesti jos
asiaa verrataan vastaavaan hyötyyn heteroseksuaalisten parien kohdalla.
Tutkimus viittaa siihen, että homoseksuaalisten parien osalta on vain vähän
merkitystä sillä, ovatko he rekisteröidyssä parisuhteessa vai avioliitossa
(Balsam et al 2008). Homoseksuaalisen
avioliiton solmineet ihmiset eivät kokeneet suhteen laadun olennaisesti
parantuneen avioliiton myötä tai sen vaikuttaneen heidän muihin sosiaalisiin
suhteisiinsa. (Gallagher 2012: 173.)
Tässä suhteessa homoseksuaalisten parien kokemus on
erilainen kuin heteroseksuaalisten parien, joiden kohdalla avioliitolla on
suuri merkitys parisuhteen laadulle, muille sosiaalisille suhteille,
terveydelle ja eliniän pituudelle.
4. Hyödyttääkö
sukupuolineutraali avioliittolaki homoseksuaalisten parien lapsia?
Tutkimusten mukaan avioliiton muodolliset edut eivät
näyttäisi paljoakaan merkitsevän lasten hyvinvoinnille. Muussa tapauksessa
uudelleen avioituneiden parien lapset voisivat paremmin kuin
yksinhuoltajaäitien lapset. Tutkimusten mukaan näin ei kuitenkaan ole
asianlaita. Avioliitto suojelee lapsia sikäli, että se tekee
todennäköisemmäksi, että he kasvavat perheessä oman biologisen isänsä ja
äitinsä kanssa. Homoseksuaaliset avioliitot eivät kuitenkaan määritelmän mukaan
tarjoa lapselle sitä etua, että he kasvaisivat oman biologisen isänsä ja
äitinsä kanssa.
Aviosuhteen merkitys on yleensä siinä, että se estää perhesuhteiden
vaihtuvuutta ja vakiinnuttaa vanhempien suhteita. Ei ole kuitenkaan todisteita
siitä, että homoseksuaalisella avioliitolla olisi merkitystä suhteen vakauden
kannalta verrattuna epämuodollisiin sitoutumismekanismeihin. (La Sala: "Monogamy of the Heart: Extradyadic Sex and Gay Male Couples".)
Anderssonin (2004) tutkimus näyttäisi viittaavan päinvastaiseen
suuntaan: homoseksuaalisten parien keskuudessa eroprosentti on
heteroseksuaalisia pareja korkeampi. Naisparien eroprosentti on miespareja
korkeampi. Korkea eroprosentti on tietysti ongelmallista lasten kannalta.
Niiden lasten määrä, jotka voisivat potentiaalisesti hyötyä
siinä tapauksessa, että homoseksuaalisesta avioliitosta olisi hyötyä lapsille,
on hyvin pieni. Amerikkalaisten
tilastojen mukaan puoli prosenttia lapsista elää samaa sukupuolta olevien
vanhempien talouksissa. Oletetaan, että puolet näistä samaa sukupuolta olevista
pareista menee naimisiin (mikä olisi paljon suurempi prosentti kuin yleensä
homoseksuaalisten parien joukossa). Tällöin asia koskettaisi yhtä neljäsosaa
prosenttia lapsista. Jos oletetaan, että eroprosentti on sama kuin heteroparien
kohdalla eli 50 %, niin yksi prosentin kahdeksasosa lapsista kokisi vakaan
avioliiton uuden avioliittolain ansiosta. Jos tähän lisätään se informaatio,
että 80 % näistä lapsista ovat aikaisempien heteroseksuaalisten suhteiden
hedelmää, niin kyseinen avioliitto on uudelleenavioituminen. Vanhemman
uudelleen avioitumisesta ei kuitenkaan tutkimusten mukaan ole lapsille hyötyä. (Gallagher
2012: 173.)
Tästä seuraa, että yksi prosentin neljäskymmenes osa
lapsista hyötyisi uudesta avioliittolaista, jos se onnistuisi vakauttamaan
homoseksuaalisia parisuhteita paremmin kuin nykyinen rekisteröityä parisuhdetta
koskeva laki. Tästä ei kuitenkaan ole mitään todistusaineistoa, kuten edellä
kävi ilmi.
Samanaikaisesti hetero- ja homoseksuaalisten parisuhteiden
alistaminen saman avioliittolain alaiseksi murentaisi avioliittoa ohjaavasta
säännöstöstä niitä piirteitä, jotka ovat omiaan tukemaan sitä, että lapset
saisivat kasvaa oman biologisen isänsä ja äitinsä kanssa. Näin 98 % lapsista
joutuisi potentiaalisesti kärsimään tämän ratkaisun seurauksista.
5. Johtaako
sukupuolineutraali avioliitto epätasa-arvoon ja avioliiton merkityksen
trivialisoitumiseen?
Kansalaisaloitteen mukaan tarkoituksena on toteuttaa
tasa-arvo avioliittolainsäädännössä. Tämä asian määrittely perustuu kuitenkin
väärinkäsitykseen. Avioliitto nykyisessä muodossaan on jo tasa-arvoinen, koska
jokainen avioliiton ehdot täyttävä nainen tai mies voi solmia avioliiton
henkilöön katsomatta. Pyrkimys ulottaa avioliitto koskemaan myös samaa
sukupuolta olevia ei merkitse avioliiton tekemistä tasa-arvoiseksi vaan sen
merkityksen muuttamista. Lisäksi kyseessä on avioliiton merkityksen muuttaminen
tavalla, joka tekee siitä epätasa-arvoista, jos se toteutetaan
kansalaisaloitteen ehdottamalla tavalla.
Sukupuolineutraalia avioliittoa puolustetaan argumentilla,
että kaikki avioliitot eivät välttämättä johda lasten saamiseen eikä lasten
saamista siten voida pitää avioliiton välttämättömänä osatekijänä. Niinpä
avioliittoa määrittelevänä tekijänä ei enää pidetä sellaista seksuaalista
yhdyntää, joka voisi johtaa lasten saamiseen, tai seksuaalista yhdyntää
yleensä. Avioliiton keskukseen asetetaan aikuisten välinen intiimi suhde.
Ongelmana on se, että aikuisten välisiä intiimejä suhteita voi olla hyvin
monenlaisia ja -tasoisia ja joudumme juridisen rajauksen ongelmiin, jos
aikuisten välinen intiimi suhde ilman seksuaalista ulottuvuutta voisi sinänsä
toimia avioliiton perusteena.
Massachusettsin korkein oikeus argumentoi, että
avioliittolainsäädäntö "ei anna etuoikeutta aviopuolisoiden väliselle jälkeläisiä
tuottavalle heteroseksuaaliselle yhdynnälle kaikkien muiden aikuisten välisten
intiimiyden muotojen ylitse". Jos avioliiton perustana on aikuisten välinen
suhde, joka ei perustu jälkeläisiä tuottavaan sukupuoliyhdyntään, vaan suhteen
intiimiyteen, niin silloin tulee vaikeaksi torjua avioliittoja, joihin ei
sisälly varsinaista eroottista suhdetta. Oikeustieteen professori Hadley Arkesin
(2006: 130) mukaan ongelmana on se, että tämän päättelyn mukaan pitäisi olla
mahdollista luoda aviosuhde, jossa osapuolina ovat sisarukset, jotka haluavat
esimerkiksi pitää huolta yhteisestä adoptiolapsesta. (Arkes 2006: 130.) On
olemassa tilanteita, joissa sukulaiset kantavat keskenään vastuuta asioista,
joiden hoitamisessa he hyötyisivät siitä, että he voisivat nauttia avioliiton
etuoikeuksista. Kaksi sisarusta, jotka pitävät huolta orvoksi jääneestä
veljentyttärestä tai ikääntyvästä sedästä voisivat hyötyä siitä, että he
solmivat avioliiton keskenään. Worcesteriläisen juristin David Wojcikin mukaan
tällaisesta täysin neutraalista avioliitosta voisivat hyötyä esimerkiksi kaksi
leskeksi jäänyttä ystävää, jotka voisivat tältä pohjalta etsiä erilaisia
yhteiskunnan aviopareille tarjoamia etuja. Arkes (2006: 131) pohtii myös
mahdollisuutta, että kaksi tenniskaveria voi tämän suhteensa pohjalta haluta
solmia tennisavioliiton. Tai voimme kuvitella kahden intohimoisen
shakinpelaajan haluavan solmia tämän shakin intohimoon perustuvan suhteensa
pohjalta shakkiavioliiton. Yhden ehdotuksen mukaan avioliitto pitäisi tehdä
avoimeksi kaikille tällaisille pareille ilman mitään syrjintää, ilman että
suhteen tarvitsisi olla seksuaalinen tai eroottinen ollenkaan.
Kyse on sukupuolineutraalin avioliiton logiikan sisäisestä
ongelmasta, niin että Arkesin mukaan ei ole merkitystä sillä, kuinka
harvinaisia nämä tapaukset ovat. Harvinaiset tapaukset voivat yleistyä ja
meidän pitäisi pystyä periaatteellisella tasolla torjumaan tällainen avioliiton
merkityksen trivialisoituminen ja perustelemaan tällaisten avioliittohakemusten
hylkääminen.
Arkesin (2006) mukaan sukupuolineutraali avioliittolaki
johtaa näin avioliiton merkityksen trivialisoitumiseen. Tällainen kehityskulku
seuraa Arkesin mukaan loogisesti itse sukupuolineutraalin avioliiton omasta
rakenteesta. Tällöin avioliitto menettäisi erityismerkityksensä eikä se enää
palvelisi nykyistä tarkoitustaan: vakauttaa ja tukea sellaisia
heteroseksuaalisia parisuhteita, joista voi periaatteessa syntyä lapsia, niin
että lapset voisivat kasvaa biologisten vanhempiensa kanssa vakaassa
perheyhteisössä. Yleensä sukupuolineutraalin avioliiton kannattajat haluavat,
että avioliiton perustana on jonkinlainen eroottinen suhde. Ongelmaksi tulee
tämän suhteen juridinen määritteleminen niin, ettei se ole epätasa-arvoinen
erilaisten intiimien suhteiden välillä.
Arkesin mukaan tähän liittyvä ongelma on se, että
yhteiskunnan säätämillä laeilla on opetusvaikutusta. Laki muuttaa ihmisten
käsitystä siitä, mitä avioliitto tarkoittaa ja tämän muuttuneen ymmärryksen
myötä voimme odottaa lisää tapauksia, joissa orvoksi jäänyttä lasta hoitavat sisarukset
haluavat mennä avioliittoon keskenään. Sukupuolineutraalin avioliittolain myötä
meillä ei ole enää periaatteellista perustelua, jonka avulla voisimme torjua tällaiset
vaihtoehdot.
Niin kauan kuin avioliitto on rakentunut heteroseksuaalisen
mallin mukaisesti niin, että sen luonnollisena seurauksena on parin yhteinen
lapsi, on luonnollista rajoittaa avioliitto kahden osapuolen väliseksi ja
kieltää moniavioisuus: lapsen kannalta on olennaista, että hän saa kasvaa
kodissa, jossa hän saa elää biologisen isänsä ja äitinsä kanssa perheessä,
jossa konfliktien taso on alhainen. Moniavioisuus lisäisi konflikteja ja
etäännyttäisi lapsen isästään.
Jos haluamme sukupuolineutraalin avioliittolain sisältämän
avioliittokäsityksen pohjalta tehdä avioliiton tasa-arvoiseksi, emme voikaan
enää johdonmukaisesti rajoittaa avioliittoa kahden väliseksi. Emme pysty enää
perustelemaan, miksi avioliiton pitäisi rajoittua kahden ihmisen väliseksi, sen
sijaan että se koostuisi kolmesta, neljästä tai vieläkin useammasta ihmisestä
Läntisen Ontarion yliopiston oikeustieteen professori
Bradley W. Miller kiinnittää huomiota tähän juridiseen ongelmaan. Kanadassa
sukupuolineutraali avioliittolaki on ollut voimassa vuodesta 2004. Yksi
merkittävä moniavioisuutta kannattava yhteisö Brittiläisessä Kolumbiassa esitti
sukupuolineutraalin avioliittolainsäädännön hyväksymisen jälkeen, ettei
moniavioisuuden hyväksymiselle ole enää periaatteellista estettä. Brittiläisen
Kolumbian oikeus esitti kannanotossaan, ettei moniavioisuuden kieltäminen ole
perustuslain vastaista ja perusteli sitä määrittelemällä moniavioisuuden
koostuvan useista samanaikaisista avioliitoista. Näin siis samaa sukupuolta
olevien parien avioliiton laillistaminen ei välttämättä johda moniavioisuuden
institutionalisoimiseen. Mutta ainoa tapa estää tämä looginen kehityskulku on
toimia epäjohdonmukaisesti sukupuolineutraalissa avioliittolaissa omaksutun
periaatteen kanssa. Oikeus ei pystynyt johdonmukaisesti perustelemaan, miksi on
syrjivää olla ulottamatta avio-oikeutta samaa sukupuolta oleviin pareihin,
mutta ei ole syrjivää olla ulottamatta sitä moniavioisuuden ja polyamorian
edustajiin. Sukupuolineutraalin avioliiton hyväksymisen myötä moniavioisten ja
polyamoristien torjuminen näyttää perustuvan ennakkoluuloon eikä juridiseen
johdonmukaisuuteen. Koska torjumista ei voida tehdä johdonmukaisilla
juridisilla perusteilla, on mahdollista, että ennen pitkää sukupuolineutraalin
avioliiton sisäinen logiikka johtaa moniavioisuuden hyväksymiseen.
Moniavioisuuden salliminen puolestaan johtaa aviosuhteen heikentymiseen
entisestään niidenkin parien kohdalla, jotka elävät yksiavioisessa suhteessa,
koska suhteen laajentaminen muita henkilöitä koskevaksi on juridisesti
mahdollista. Tällainen laajentamisen mahdollisuus vaikuttaa psykologisesti kaikkiin
aviopareihin.
Feministi Gloria Steinem, poliittinen aktivisti Barbara
Ehrenreich ja New Yorkin yliopiston oikeustieteen professori Kenji Yoshino ovat
jo vaatineet oikeutta laillistaa useista partnereista koostuvia suhteita.
Mexico City on pohtinut mahdollisuutta myöntää väliaikaisia aviolupia.
Brasiliassa julkinen notaari on laillisesti rekisteröinyt kolmen ihmisen
suhteen. (Girgis et al 2012: 20.) Koska näiden vaihtojen periaatteellinen
torjuminen ei enää sukupuolineutraalin avioliiton sisäisen logiikan perustalla
ole mahdollista, avioliiton selkeä merkitys on vaarassa heikentyä. Tällöin se ei
niin selkeästi palvele sellaisena erityisinstituutiona, jonka tarkoituksena on
suojata lapsen oikeutta elää biologisen isänsä ja äitinsä muodostamassa vakaassa
perheessä.
Kooste
Pääteesini ovat seuraavat:
A. Heteroseksuaalinen
ja homoseksuaalinen parisuhde ovat ominaisluonteeltaan ja normatiiviselta
rakenteeltaan niin erilaisia, että niiden sovittaminen yhden ja saman
instituution alaisuuteen haittaa niiden molempien kehittämistä myönteisellä
tavalla.
B. Sukupuolineutraali
avioliittolaki loukkaa lapsen oikeutta kasvaa perheessä, jossa hän saa rakentaa
identiteettiään läheisessä vuorovaikutuksessa biologiseen isäänsä ja äitiinsä.
C. Sukupuolineutraali
avioliittolaki johtaa harhaanjohtavaan sosialisaatioon, jossa nuoria estetään
tiedostamasta omien sukupuolisten valintojensa merkitystä tulevien lastensa
hyvinvoinnin näkökulmasta.
D. Sukupuolineutraali
avioliittolaki ei tee avioliitosta tasa-arvoista. Avioliitto on nykymuodossaan
jo tasa-arvoinen. Sukupuolineutraali avioliittolaki muuttaisi avioliiton
merkitystä ja tekisi sen epätasa-arvoiseksi tämän uuden avioliittokäsityksen
sisäisen logiikan perusteella, jos sitä ei laajennettaisi koskemaan monia
muitakin erilaisia intiimissä suhteessa eläviä ihmispareja ja ryhmiä. Tästä
olisi kuitenkin seurauksena avioliiton merkityksen heikkeneminen.
E. Sukupuolineutraalin
avioliiton johdonmukainen soveltaminen saattaa johtaa avioliiton merkityksen
trivialisoitumiseen ja sen myötä avioliiton yleisen arvostuksen laskuun. Näin
se heikentäisi lapsen mahdollisuutta kasvaa vakaassa perheessä biologisen
isänsä ja äitinsä hoidossa.
Kirjallisuus:
Allen,
Douglas W. (2010) "Who Should Be Allowed into the Marriage Franchise?" 58 Drake
Law Review 1043.
Allen,
Douglas W. (2013)"High school graduation rates among children of same-sex
households." Review of Economics of the
Household. Advance online publication. Doi: 10.007/s11150−013−9220−6.
Amato, Paul
R. (2005) "The Impact of Family Formation Change on the Cognitive, Social, and
Emotional Well-Being of the Next Generation." The Future of Children 15 (2005): 75−96.
Amaton,
Paul R. (2012) "The Well-Being of Children with Gay and lesbian Parents", Social Science Research 41 (2012): 771−774.
Andersson,
Gunnar, et al. (2004) "Divorce-Risk Patterns in Same-Sex Marriages in Norway
and Sweden", paper presented at the 2004 Annual Meeting of the Population
Association of America, april 3, 2004, http://paa2004.princeton.edu/download.asp?submissionId=40208.
Angel,
Ronald J. & Angel, Jacqueline L. (1993) Painful
Inheritance: Health and the New Generation of Fatherless Families. Madison,
WI: University of Wisconsin Press.
Arkes,
Hadley (2006) "The Family and the Laws", teoksessa Robert P. George & Jean
Bethke Elshtain (toim.) The Meaning of Marriage: Family, State, Market &
Morals. Dallas: Spence Publishing Company.
Balsam,
Kimberly F. & Beauchaine, Theodore P & Rothblum, Esther & Solomon,
Sondra E. (2008) Three-Year Follow-Up of Same-Sex couples Who Had Civil Unions
in Vermont, Same-Sex Couples Not in Civil Unions, and Heterosexual married
Coupldes", 44 Developmenetal Psychology 201, 110−11, 2008 http://ts-si.org/files/Same-SexCouplesFollowupdev441102.pdf.
Biblarz,
Timothy J. & Stacey, Judith (2010) "How Does the Gender of Parents Matter?"
Journal of Marriage and Family 72
(2010).
Blackman,
Lorraine & Clayton, Obie & Glenn, Norval et al (2005) The Consequences of Marriage for African
Americans: A Comprehensive Literature Review. New York: Institute for
American Values.
Blankenhorn,
David (2007) The Future of Marriage. New
York: Encounter Books.
Bos, Henny
M. W. & Van Balen, Frfan & van den Boom, Dymphna C. (2007) "Child
Adjustment and Parenting in Planned Lesbian parent Families", American Journal of
Orthopsychiatry 77(2007): 38−48.
Brown,
Susan L. (2004) "Family structure and child well-being: the significance of
parental cohabitation." Journal of Marriage and Family 66 (2), 351−367.
Browning,
Dan & Marquardt, Elizabeth (2006) "What About the Children?" teoksessa
Robert P. George & Jean Bethke Elshtain (toim.) The Meaning of Marriage:
Family, State, Market & Morals. Dallas: Spence Publishing Company.
Duncan,
William C. (2011) "The Tenth Anniversary of Dutch Same-Sex Marriage: How is
Marriage Doing in the Netherlands?" iMAPP Research Brief, May 2011, http://www.
marriagedebatre.com/pdf/iMAPP.May2011-rev.pdf.
Ellis,
Bruce J. & Bates, John E. & Dodge, Kenneth A. et al (2003) "Does Father
Absence Place Daughters at special Risk for Early Sexual Activity and Teenage
Pregnancy?" Child Development 74
(2003): 801−821.
Furstenberg,
Frank Jr. & Heuveline, Patrick & Timberlake, Jeffrey M. (2003) "Shifting Childbearing to Single
Mothers: Results from 17 Western Countries. " Population and Development Review 29, no 1 March 2003.
Gallagher,
Maggie (2012) "The Case Against Same-Sex Marriage", teoksessa John Corvino
& Maggie Gallagher: Debating Same-Sex
Marriage. Oxford: Oxford University Press.
Girgis,
Sherif & George, Robert P. & Anderson, Ryan T. (2010) "What is Marriage?"
Harvard Journal of Law & Public
Policy vol. 34, no. 1, ss. 245-287.
Girgis,
Sherif & George, Robert P. & Anderson, Ryan T. (2012) What is Marriage? Man and Woman: A Defence.
New York: Encounter Books.
Harper,
Cynthia & McLanahan, Sara (2004) "Father Absence and Youth Incarceration", Journal of Research on Adolescence 14
(2004): 369−97.
Hoff,
Colleen C. at al (2010) "Relationship Characteristics and Motivations Behind
Agreements Among Gay Male Couples: Difference by Agreement Type and Couple
Serostatus", 22AIDS Care 827, July 2010, http://www.ncbi.nlm.nih.gov/pmc/articles/PMC2906147/
Manning,
Wendy D. & Lamb, Kathleen A. (2003) "Adolescent Well-Being in Cohabiting,
Married, and Single-Parent Families", Journal of Marriage and Family 65, no. 4
(November 2003).
Manning,
Wendy D. & Smock, Pamela J. & Majumdar, Debarun (2004) "The relative
stability of cohabiting and marital unions for children." Population Research
and Policy Review 23, 135−159.
Marks,
Loren (2012) "Same-sex Parenting and Children's Outcomes: A Closer Examination
of the American Psychological Association's Brief on Lesbian and Gay
Parenting", Social Science Research 41 (2012): 735−751.
Marquardt,
Elizabeth (2005) Family Structure and
Children's Educational Outcomes. New York: Institute for America Values.
Marriage
and the Public Good. Princeton, NJ. The Witherspoon Institute, 2008, 9−19, http://www.winst.org/faily_marriage_and_democracy/WI_Marriage.pdf. Tämän raportin on
allekirjoittanut 70 tutkijaa ja siinä on laajasti dokumentoitu
yhteiskuntatieteiden tutkimustuloksia lasten ja aikuisten hyvinvoinnista.
McLanahan,
Sara & Sandefur, Gary (1994) Growing
Up with a Single Parent: What Hurts, What Helps. Cambridge: Harvard
University Press.
McLanahan,
Sara & Donahue, Elizabeth & Haskins, Ron (2005) "Introducing the
Issue", The Future of Children 15.
Meezan,
William & Rauch, Jonathan (2005) "Gay Marriage Same Sex Parenting, and
America's Children", Future of Children
15 (2005): 97−115.
Miller,
Bradley W. "Same-sex marriage ten years:
lessons from Canada. Why not ask Canadians what happens when same-sex marriage
is legalized."
Mitchell,
Jason W. (2010) Examining the Role of Relationship Characteristics and dynamics
on Sexual Risk Behavior Among Gay Male Couples. PhD diss., Oregon State
University,
http://ir.library.oregonstate,edu/xmlui/bitstream/handle/1957/16379/MitchellJasonW2010.pdf?sequence=1.
Moore,
Kristin Anderson et al., "Marriage from a Child's Perspective: How Does Family
Structure Affect Children and What Can We do About It?" Child Trends Research
Brief, Child Trends, June 2002, at http://www.childtrends.org&/files/marriagerb602.pdf.)
Parke, Mary
(2003) "Are Married Parents Really Better for Children? What Research Says
about the Effects of Family Structure on Child Well-Being." CLASP Policy Brief no. 3, May 2003.
Patterson,
Charlotte J. (1997) "Children of Lesbian and Gay Parents", Advances in Clinical Child Psychology, vol 19, toim. Thomas Hl.
Ollendick & Ronald J. Prinz, 235−282. New York: Plenum.
Popenoe,
David (1996) Life without Father:
Compelling New Evidence That Fatherhood and Marriage Are Indispensable for the
Good of Children and Society. New York: Free Press.
Ramirez,
Oscar Modesto & Brown, Jac (2010) "Attachment Styles, Rules Regarding Sex,
and Couple Satisfaction: A Study of Gay Couples", 31 Australian and New Zealand
Journal of Family Therapy 202, June 2010.
Regnerus,
Mark (2012a) "How different are adult children of parents who have same-sex
relationships? Findings from the New Family Structure Study." Social Science Research 41 (2012) 752−770.
Regnerus,
Mark (2012b) "Parental same-sex relationships, family instability, and subsequent
life outcomes for adult children: Answering critics of the new family
structures study with additional analyses." Social Science Research 41, (6),
1367−1377.
Rosenfeld,
Michael J. (2010) "Nontraditional Families and Childhood Progress through
School", Demography 47 (2010): 755−775.
Rothblum
Esther D. & Balsam, Kimberly F. & Solomon, Sondra E. (2008) "Comparison
of Same-Sex Couples Who Were Married in Massachusettts, Had Domestic
Partnerships in California, or Had Civil Union in Vermont," 29 Journal of
Family Issues 48, 2008, http://www.queerty.com/wp/docs/2008/p5/rothblum-comparisno-of-same-sec-couples.pdf.
Sarantakos,
S. (1996) "Children in Three Contexts: Family, Education and Social
Development". Children Australia 21,
23−31.
Sarantakos,
S. (2000) Same-Sex Couples. Sydney:
Harvard Press.
Sirota,
Theodora (2009) "Adult Attachment Style Dimension in Women Who Have Gay or
Bisexual Fathers", Archives of Psychiatric
Nursing 20, no. 4(2009): 289−297.
Solantaus, Tytti (2003) Tutkimuskatsaus Sateenkaariperheissä
elävien lasten kehityksestä ja hyvinvoinnista. STM Julkaisu 2003: 10.
Stanton,
Glenn T. & Maier, Bill (2004) Marriage
on Trial: The Case against Same-Sex Marriage and Parenting. Downers Grove,
Ill.: InterVarsity Press.
Tasker,
Fiona (2005) "Lesbian Mothers, Gay Fathers, and Their Children: A Review" Developmental and Behavioral Pediatrics
26, no 3 (2005): 224−240.
Wilcox, W.
Bradford & Doherty, William J. & Fisher, Helen et al (2005) Why Marriage Matters: Twenty-Six Conclusions
from the Social Sciences. 2nd ed. New York: Institute for
American Values.