Yhteystiedot

Tapio Puolimatka
Kasvatustieteiden laitos
PL 35 (RUU D435)
40014 Jyväskylän yliopisto

tapio.puolimatka (at) jyu.fi
p. (014) 2601670

Vastine asiantuntijalausunnon lähdekritiikkiin - erityisesti kritiikkiin jota ovat esittäneet Lilja Tamminen, Juha Leinivaara ja Sari Roman-Lagerspetz

Sisällysluettelo

Johdanto

1. Loukkaako sukupuolineutraali avioliittolaki lapsen oikeuksia?

2. Normatiivisen rakenteen erilaisuus synnyttää erilaisen juridisen säätelyn tarpeen

3. Hyödyttääkö avioliitto homoseksuaalisia pareja?

4. Hyödyttääkö avioliitto homoseksuaalisten parien lapsia?

5. Johtaako sukupuolineutraali avioliittolaki epätasa-arvoon ja avioliiton merkityksen trivialisoitumiseen?

6. Tiivistelmä


Johdanto

 

Sukupuolineutraalia avioliittolakia koskevaa, lakivaliokunnalle jätettyä asiantuntijalausuntoani on kritisoitu internetissä erityisesti lähteiden osalta. Käyn seuraavassa läpi käyttämiäni lähteitä ja niitä vastaan esitettyä kritiikkiä. Suosittelen lukemaan kyseiset artikkelit, koska suuri osa niistä on helposti saatavilla internetissä.

Käyn seuraavassa läpi lähdekritiikkiä edeten esittämieni pääargumenttien mukaisessa järjestyksessä. Kritiikki olettaa tavallisesti, että tarkoitukseni on esittää väitteitä homoseksuaalisuudesta tai homoseksuaalisista yksilöistä. Todellisuudessa väitteeni ei koske homoseksuaalisuutta tai homoseksuaalisia yksilöitä vaan sukupuolineutraalin avioliittolain vaikutusta lapsen asemaan, erityisesti lapsen mahdollisuuksiin kasvaa biologisen isänsä ja äitinsä hoidossa.

Avioliitto on historiallisesti ymmärretty instituutioksi, jonka julkinen tehtävä on suojella lasta, koska eläinkuntaan verrattuna ihmislapsen hauras kehityskausi kestää poikkeuksellisen kauan. Tätä suojelua on pyritty edistämään liittämällä mies ja nainen yhteen mahdollisimman pysyvästi, niin että lapsella olisi läheinen yhteys biologiseen isäänsä ja äitiinsä koko sen ajan, jonka hän on kehittymässä aikuiseksi. Isän suhde lapseen on luonnostaan irrallisempi kuin äidin, koska äiti synnyttäjänä on sidoksissa lapseen jo raskauden aikana ja syntymän jälkeen. Avioliiton avulla mies pyritään sitomaan äidin tueksi ja lasta hoitamaan vahvistamalla sosiaalisia normeja, jotka tekevät isälle vaikeaksi jättää perheensä: sosiaalinen ympäristö paheksuu sitä, että isä laiminlyö tai hylkää lapsensa.

Miten sitten sukupuolineutraali avioliitto heikentäisi isän sitoutumista lapseen? Sukupuolineutraalin avioliiton perusidea on vanhemmuuden sukupuolineutraalius, eli isää tai äitiä ei välttämättä tarvita vaan joku toinen lapsesta kiinnostunut aikuinen voi korvata hänet. Kun tämä sosialisaation kautta välittyy osaksi kulttuuria, isän (ja äidin) sitoutuminen perheeseen heikkenee. Hän voi perustella lapsensa hylkäämistä sillä, että hän on korvattavissa: joku toinen voi ottaa hänen paikkansa eikä hänen merkityksensä lapselle ole elintärkeä. Tämä johtaa lapsensa hylkäävien isien määrän nousuun.

Oma argumenttini perustuu sen oletuksen varaan, että todellisuudessa isä tai äiti eivät ole korvattavissa, vaan että isättömäksi tai äidittömäksi jääneen lapsen hyvinvoinnin taso ja kehitysedellytykset laskevat. Lapsen elämän laadun heikkeneminen on liian suuri hinta maksettavaksi aikuisen vapausoikeuksien laajentamisesta.

Olen kiitollinen kaikille kriitikoilleni, koska on hyvin stimuloivaa saada palautetta. Tässä suhteessa ajatuksia herättävää on yhtä hyvin analyyttinen kuin tunteenomainen kritiikki, koska ajatustyö tarvitsee myös tunteiden aktivoitumista. Kritiikit ovat kaikki älykkäiden ihmisten kekseliäitä tuotoksia, mikä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että ne olisivat täydellisiä tai ettei niistä voisi löytää virheitä. Jotkut kriitikoistani ovat mukana politiikassa, ja luulen, että he loppujen lopuksi hyötyvät enemmän kritiikistäni kuin kiitoksistani.

Kriitikoista kaikkein analyyttisin on Juha Leinivaara (JL) blogissaan Paholaisen asianajaja. Hän pyrkii tekemään oikeutta itse argumentin rakenteelle ja etsimään sen heikkouksia. Leinivaaran analyysi auttaa minua hahmottamaan argumentaationi puutteita ja epäselvyyksiä.

Lilja Tammisen (LT) lähestymistapa on retorisempi ja vähemmän analyyttinen. Kritiikkinsä retorisena huipentumana hän ehdottaa, että asiantuntijalausuntoni voidaan kiteyttää näin: "Homot ovat kyvyttömiä vanhemmuuteen, luonnottomia, saatanan luomuksia ja kuoleman airuita." Niin paljon kuin arvostankin värikästä kielenkäyttöä ja luovaa kekseliäisyyttä, Tammisen lausuman retoriset ansiot ja tunnevaikutukset eivät tässä täysin korvaa analyysin puutteita. Tammisen retorinen maalailu tekee hänelle vaikeaksi hahmottaa, millä tavalla käyttämäni lähteet tukevat argumenttiani.

Miten Tamminen voisi tehdä näin äärimmäisestä kiteytyksestä uskottavan? Eihän koko asiantuntijalausunnossani edes määritellä homoseksuaalisuutta tai oteta kantaa homoseksuaalisuuteen. Siellä ei myöskään puhuta saatanasta tai kuoleman airuesta. Tammisen ratkaisuna on herättää sopivia mielikuvia assosiaatioiden välityksellä.

"Puolimatkan professuuri on ilmeisesti myös osasyy siihen, että Jyväskylän yliopistossa on hyväksytty kasvatustieteen pro gradu -töiksi ainakin kaksi hämärää tekstiä saatananpalvonnasta ja okkultismista, jotka käsittelevät nuorten uhkaa 'joutua tekemisiin pimeiden voimien kanssa pakonomaisesti'. Opettajakoulutuksessa." (Lihavointi tässä kuten muissakin lainauksissa on alkuperäisessä tekstissä.)

Tässä ei väitetä, että olisin ohjannut kyseisiä töitä tai toiminut niiden tarkastajana. Ei edes väitetä, että ne olisi tehty samalla yliopistolaitoksella. Eikä väitetä, että olisin henkilökohtaisesti vaikuttanut asiaan. Ei edes väitetä, että kyseiset gradut olisi hyväksytty sinä aikana, jona olen toiminut professorina Jyväskylässä. Sanotaan vain, että professuurini on osaltaan vaikuttanut, ei sanota kuinka suurelta tai pieneltä osalta. Ei kerrota sitäkään, että professuurin on täytynyt vaikuttaa tällä tavalla vuosia ennen kuin sitä oli perustettu tai kun astuin virkaani: kyseiset gradut hyväksyttiin vuosina 1999 ja 2002, ja astuin virkaani vuonna 2005. Mutta kyseinen professuuri on aivan ilmeisesti vaikuttanut tällä tavalla ennen kuin sitä oli olemassa, koska miten muuten tämä ilmiö voitaisiin selittää. Tämä jos mikä kertoo jotakin vaikutuksen pahaenteisyydestä. Lukijalle välittyy mielikuva hämäräperäisistä yhteyksistä. Tämä mielikuva tukee muuten epäuskottavalta tuntuvaa kiteytystä.

Tältä pohjalta voidaan sitten arvioida lähteitä. Lähteiden tarkoituksena on tietysti tukea pääargumenttia, joka on edellä jo määritelty näennäistieteelliseen muotoon puetuksi homofobiseksi ennakkoluuloksi. Kun ilmenee, että lähteet systemaattisesti puhuvat jostakin aivan muusta kuin näin määritellystä pääargumentista, voidaankin virheellisesti päätellä, että lähteitä on käytetty väärin. Ne ovat pelkkää näennäisperustelua homofobialle.

Sen lisäksi lähteitä voidaan kyseenalaistaa toisellakin tavalla: googlaamalla ja katsomalla mitkä sivut tulevat ensimmäisiksi. Ensimmäiset sivut ovat suosituimpia. Siispä ne kertovat totuuden. Tamminen kirjoittaa:

"Tuleekin vääjäämättä mieleen, että Puolimatka tuskin on alkuunkaan tutustunut käyttämiinsä lähteisiin, vaan on kopioinut lähdeviitteet suoraan jostain amerikkalaiskristilliskonservatiivien blogeista tai pamfleteista. Jos niitä nimittäin googlettaa, monen kohdalla tulee melkein enemmän debunkkauksia kuin linkkejä itse materiaaliin, ja monen viiteteoksen taso jää self-help -kirjan tasolle. Lähdeaineisto on myös käytännössä täysin keskittynyt Pohjois-Amerikkaan." (LT)

Miten Tamminen arvioi lähteiden tieteellistä pätevyyttä? Ensin hän googlaa lähdettä. Jos googlauksen tuloksena ei ensisijaisesti olekaan itse lähde vaan sivustoja, joissa pyritään kumoamaan lähteen tieteellinen uskottavuus, silloin voimme päätellä, että kyseiset lähteet ovatkin Tammisen sanoilla ilmaistuna "roskatutkimusta".  Vaikka tutkimus olisi julkaistu vertaisarvioidussa tiedejulkaisussa, vertaisarvioinnin prosessia on täytynyt näissä tapauksissa manipuloida. Vaikka fundamentalistikristityt ovat tyhmiä, he ovat sinnikkäitä ja saattavat pystyä manipuloimaan jotakin yksittäistä vertaisarviointiprosessia. He eivät kuitenkaan pysty manipuloimaan internetin skeptikkopalstoja, joissa kukoistaa kriittinen ajattelu. Niinpä sieltä voidaan parhaiten löytää luotettava arvio kyseisten tutkimusten laadusta. Jos kyseessä ei oikeasti olisi roskatutkimusta, miten voisi olla mahdollista, että niin monella sivustolla toistetaan samoja väitteitä niitä vastaan, ja niitä luonnehditaan adjektiiveilla kuten typerä tai merkityksetön?

Tällä tavalla perustelu on valmis ja tieteellisesti todistettu oikeaksi. Tämän jälkeen tätä googlaamalla tehtyä lähdeanalyysia siteerataan laajalti skeptikkolähteissä lähes vastaansanomattomana esimerkkinä kriittisestä tutkimuksesta. Skeptikkojen tarve uskoa aatetovereidensa ylivertaisuuteen on niin suuri, että tuskin kenellekään tulee mieleen avata itse ensimmäistä lähdettä tai tarkistaa ensimmäistä tosiasiaa. Skeptikkojen maailmassa näyttää olevan lähes mahdotonta epäillä skeptikkosivustoilla esitettyjä kriittisiä kommentteja uskovaisista. Se voitaisiin tulkita siirtymiseksi uskovien puolelle ja osoituksena täydellisestä epäkriittisyydestä.

Perustelu on siis valmis ja siitä on hyvää vauhtia tulossa skeptikkopiireissä yleisesti hyväksytty vakaumus. Mutta ei ihan, jotakin vielä puuttuu. Tässähän on vasta kuva yksinkertaisista ja ennakkoluuloisista uskovaisista, jotka on erehdyksessä päästetty tiedemaailmaan sisään ja jotka siellä tietysti paljastavat tietämättömyytensä. Mutta onko kuitenkaan kyse pelkästään tietämättömyydestä? Sari Roman-Lagerspetzin kaltainen kokenut tutkija tietää, että asiat eivät aina ole sitä, miltä ne näyttävät. Hänen tutkijan intuitionsa kertoo, että tässä on kyse jostakin paljon vakavammasta.

"Puolimatkan kirjoituksesta tulee mieleen 1930-luvun terveydenhoito-oppaiden rotuhygienistiset näkemykset siitä, minkälaisten ihmisten pitäisi (ja minkälaisten ei pitäisi) avioitua ja hankkia keskenään lapsia. Peruslähtökohta monissa 30-luvun terveydenhoito-oppaissa oli välttää kaikenlaista poikkeavuutta ja suosia "terveitä, vahvoja" avioliittoja ja perheitä, joissa kasvaa terveitä ja vahvoja lapsia, yhteiskuntaa hyödyttämään." (Sari Roman-Lagerspetz) (Kotimaa24)

Kuva alkaa nyt olla valmis. Roman-Lagerspetzin kaltaisen kokeneen tutkijan mielleyhtymät tuovat siihen viimeisen palasen. Pyrkimys puolustaa lapsen oikeutta kasvaa isänsä ja äitinsä hoidossa on homofobiaa, rasismia ja rotuhygieniaa eli rodunjalostusoppia. Minkälaisia mielikuvia tämä voi herättää? Nürembergin ja Buchenwaldin oikeudenkäynnit tuottivat laajan todistusaineiston, joka osoitti lääkäreiden osallistuneen massiiviseen ohjelmaan sellaisten ihmisten eliminoimiseksi, joiden elämää ei pidetty "elämisen arvoisena". Ensin tuhottiin vastasyntyneitä, joilla oli perinnöllisiä sairauksia ja myöhemmin vammaisia lapsia ja psykiatristen sairaaloiden potilaita. Rodunjalostusopilliset opit johtivat 1930-luvun lopulla vammaisten tuhoamisohjelmaan, jossa vammaisia lapsia heidän vanhempiensa tietämättä palellutettiin kuoliaiksi ja tapettiin kaasukammioissa. Tällä tavalla koulutettua henkilöstöä käytettiin myöhemmin natsien tuhoamisleireissä toteuttamaan kuuden miljoonan juutalaisen kansanmurhan.

Vaikka Roman-Lagerspetz puhuukin pelkästään omasta mielleyhtymästään, hänen pohdintojensa vakavuutta korostavat myös kovat faktat. Joidenkin tulkintojen mukaan Suomessa käynnistetyt sikiöseulonnat ovat rodunjalostusopin soveltamista, koska niiden avulla monet vammaiset lapset voidaan jo sikiövaiheessa tunnistaa ja tappaa äidin kohtuun. Ihmisoikeusjuristi Theresia Degener pitää tällaista toimintaa rodunjalostusopin toteuttamisena:

"Sikiödiagnostiikka ja geneettinen neuvonta perustuvat rodunjalostusopin ideologialle, jonka mukaan vammainen ihminen on vähemmän arvokas kuin vammaton ihminen. Rodunjalostusoppi pitää vammaista vähempiarvoisena, koska vammaa pidetään ongelmana, esteenä koko perheen onnellisuudelle. −  − Tästä näkökulmasta katsottuna sikiödiagnostiikka on rodunjalostukseen tähtäävä menetelmä ja tällaisen menetelmän käyttö edistää rodunjalostusopin leviämistä." (Degener 1990)

 

Roman-Lagerspetz on epäilemättä oikeassa kritisoidessaan rotuhygienistien toimintaohjelmia. Rotuhygienistit halusivat esimerkiksi estää vammaisten lasten syntymisen ja sitä varten he suosittelivat vammaisten lasten abortoimista ja jopa jo syntyneiden vammaisten tappamista. Suomessakin toteutetut laajamittaiset sikiöseulonnat voidaan tulkita rodunjalostusoppien toteuttamiseksi, koska sikiöseulontojen pääasiallinen merkitys näyttää olevan siinä, että niiden avulla tulee mahdolliseksi tappaa vammaiset lapset ennen kuin he ovat edes syntyneet. Ymmärrän hyvin, jos Roman-Lagerspetzin tarkoituksena on vastustaa sikiöseulontoja ja vammaisten lasten tappamista äitinsä kohtuun. Suomen terveydenhoitojärjestelmän tällä hetkellä harjoittama politiikka nimittäin vähentää poikkeavien ja vammaisten ihmisten syntymisen tähän maailmaan. Tämä ohjelma viestii elossa oleville vammaisille ihmisille, että he eivät ole haluttuja. Todellisuudessa he kuitenkin ovat yhteiskuntamme kaikkein arvokkaimpia jäseniä.

 

Tämän jälkeen tosin kysymykseksi herää, miten lapsen oikeuksien puolustaminen liittyy rodunjalostusopilliseen pyrkimykseen eliminoida vammaisia tai väärää rotua olevia lapsia ja estää heidän syntymänsä. Se, että lapselle vaaditaan oikeutta syntyä isänsä ja äitinsä muodostamaan avioliittoon, näyttäisi olevan päinvastainen pyrkimykselle yleensä estää lasten syntymä. Vaatimus, jonka mukaan lapsen pitäisi saada syntyä isänsä ja äitinsä muodostamaan avioliittoon, ei aseta rajoituksia sen osalta, kuka saa mennä avioliittoon.

 

Roman-Lagerspetzin analyysi näyttäisi sekoittavan kaksi asiaa: tietyn perherakenteen suosimisen ja tietynlaisten ihmisten suosimisen. Heteroseksuaalisen avioliiton suosiminen ei johdu halusta estää tietynlaisia ihmisiä menemästä naimisiin ja saamasta yhteisiä lapsia. Tosiasiahan on, että ainoastaan heteroseksuaalisessa parisuhteessa kumppanit yleensä voivat saada parille biologisesti yhteisiä lapsia. Tietyn perherakenteen suosiminen ei tarkoita tietynlaisten ihmisten suosimista. Se, että eheä biologinen perhe tuottaa psyykkisesti ja fyysisesti terveempiä lapsia kuin yksinhuoltajaperhe, uusperhe tai samaa sukupuolta oleva perhe, ei esitä suositusta sen osalta, minkälaisten ihmisten kanssa pitäisi mennä naimisiin.

Tätä vastaan voidaan protestoida, että homoseksuaalisesti suuntautuneet ihmiset eivät voi mennä naimisiin. Tällöin kuitenkin homoseksuaalisuuden käsitettä käytetään turhan musta-valkoisessa merkityksessä.

Utahin yliopiston professori Lisa Diamond on tutkinut naisten seksuaalisuutta 15 vuoden pitkittäistutkimuksessa. Kirjassaan Sexual Fluidity ("Seksuaalinen vaihtelevuus") hän esittää, että ihmisten seksuaaliset halut voivat muuttua kokemusten ja sosiaalisten tilanteiden myötä. Diamondin mielestä yksilön seksuaalinen suuntautuminen määräytyy biologisten, kognitiivisten, kokemuksellisten ja olosuhdetekijöiden yhteisvaikutuksesta ja yksilön seksuaaliset halut ja reaktiot voivat vaihdella homoseksuaalisesta heteroseksuaaliseen kokemusten ja ympäristön mukaan. Hän viittaa tutkijoihin, jotka "päättelivät, että varhaislapsuuden vaikutukset seksuaalisuuteen (olivatpa ne mitä tahansa), eivät olleet muuttumattomia ja että useimmat yksilöt eivät olleet tietoisia omasta kyvystään seksuaaliseen muutokseen ajan kuluessa." (Diamond 2009: 4.)

Kirjansa loppupuolella Diamond toteaa, että "meidän täytyy lakata pitämästä seksuaalisia suuntautumisia jäykästi pysyvinä ja alkaa pitää niitä moniulotteisina ja dynaamisina". Sen jälkeen hän kuitenkin jatkaa: "Jotkut (homoseksuaaliset) aktivistit kokevat, että ilmapiiri ei ole vielä sopiva tällaiseen seksuaalista vapautta koskevaan ajattelun muutokseen. Ottaen huomioon viimeaikaisen konservatiivisen homovastaisen aktivismin uudelleen heräämisen (josta suuri osa kohdistuu samaa sukupuolta olevien parien avioliiton kieltämiseen), saattaa olla, että tällä hetkellä turvallisin tapa puolustaa lesbojen, homojen ja biseksuaalien oikeuksia on jatkaa deterministisen mallin propagoimista: seksuaaliset vähemmistöt ovat syntyneet sellaisiksi eivätkä voi koskaan muuttua. Jos tämä on helpompi tie hyväksynnän saamiseen (mikä saattaa hyvin pitää paikkansa), onko niin paha, että se ei tarkalleen pidä paikkaansa?" (Diamond 2009: 256-257.)

Diamondin tutkimukset antavat syyn uskoa, että on olemassa monia ihmisiä, joiden seksuaalinen identiteetti on vaihteleva ja jotka voivat valinnoillaan vaikuttaa siihen, tuleeko heidän elämässään hallitsevaksi homoseksuaalinen vai heteroseksuaalinen suuntautuminen. Vaikka Diamond yhtäältä kieltää sen, että ihminen voisi valinnoillaan vaikuttaa seksuaalisiin haluihinsa, hän toisaalta myöntää, että ihminen voi vaikuttaa haluihinsa epäsuorasti: vaikuttamalla sosiaalisen elämänsä rakenteisiin. Sikäli kuin kasvatusjärjestelmä auttaa näitä ihmisiä vahvistamaan itsessään heteroseksuaalista suuntautumista, se myös auttaa heitä kohti elämänmuotoa, jossa heille tulee mahdolliseksi luoda suhde toiseen sukupuoleen ja saada kumppanin kanssa biologisesti yhteisiä lapsia.

Roman-Lagerspetz pitää ongelmallisena väitettä, jonka mukaan biologisen isän ja äidin avioliitto tarjoaa lapselle parhaat kehitysmahdollisuudet. Eikö tällainen huoli lasten terveydestä, hyvinvoinnista ja kehitysedellytysten turvaamisesta ole rodunjalostusopillista päättelyä?

"Jos lähtökohdaksi otetaan se, että lainsäädännön tulee suosia terveitä, vahvoja ja eheitä perheitä, joissa esim. avioeron riski ja lasten mahdollinen kasvaminen "väärään suuntaan" (käytöshäiriöt, koulupinnaus, mielenterveyden ongelmat jne.) on mahdollisimman pieni, niin ollaan lähellä 30-luvun rotuhygienististä ilmapiiriä. 30-luvulla suositun ajattelutavan mukaan sellaisten ihmisten väliset avioliitot tulisi estää, joilla on joitain poikkeavuutta normeista, vajavaisuutta, erilaisuutta jne. 30-luvulla ihmisiä kehotettiin ottamaan selvää tulevan puolisonsa perhetaustasta ja tutkia esiintyykö siellä esim. mielenterveyden ongelmia, rikollisuutta, työn vieroksumista, alkoholismia jne.− ja välttämään avioliittoa ja jälkeläisten hankkimista tällaisten ihmisten kanssa. Peruste oli se, että tällainen avioliitto ja tällaisissa liitoissa kasvavat lapset (joilla on riski kasvaa väärään suuntaan) heikentävät yhteiskunnan tasoa, moraalia, terveyttä jne." (S. R-L)

Roman-Lagerspetzin mukaan kiinnostus lasten terveydestä ja hyvinvoinnista saa motivaationsa yhteiskuntakeskeisestä ajattelusta, jossa ajatellaan terveiden lasten yhteiskunnalle tuottamaa hyötyä. Meillä on siis kaksi vaihtoehtoa: joko puolustamme yksilöiden (= aikuisten) oikeuksia tai ajattelemme yhteiskunnan kollektiivista etua. Roman-Lagerspetz jättää kokonaan huomiotta kolmannen vaihtoehdon: lapsen hyvinvoinnin ja kehitysedellytysten turvaamisen lapsen itsensä takia. Lapselle itselleen on parempi, jos hän elää tervettä elämää, jossa hänen kehitysmahdollisuutensa turvataan. Lapsella on ehdoton ihmisarvo ja ehdottomat ihmisoikeudet, joihin kuuluu oikeus elämään, oikeus hyvinvointiin ja oikeus sellaiseen avioliittoinstituutioon, joka ainakin lähtökohtaisesti turvaa lapsen oikeuden kasvaa biologisen isänsä ja äitinsä hoidossa.

Lasten terveydestä ja kehityksestä huolehtiminen on perustava moraalinen velvollisuus. Mikä tekee siitä rasistista? Ei mikään järkisyy, vaan tunnevaikutusten logiikka: tieto isän ja äidin merkityksestä lapsen hyvinvoinnille on niin vahvasti sisään rakennettu jokaisen ihmisen terveeseen järkeen, että sen vastustaminen vaatii voimakkaiden mielikuvien käyttöä. Mikään vähempi kuin rasismisyytös tuskin riittäisi kumoamaan jokaisen ihmisen omassa kokemuksessaan todentamaan tosiasiaa, että lapsi tarvitsee sekä isää että äitiä.

Jokin tämänkaltainen tulkinta on välttämätön, jotta homofobia-rasismi -mielikuvan alle voitaisiin sijoittaa sellainen teksti, joka ei pyri ottamaan moraalista kantaa homoseksuaalisuuteen. Samalla tällainen tulkinta kadottaa lausunnon varsinaisen juonen ja keskeisen kysymyksen: Millä tavalla sukupuolineutraali avioliittolaki muuttaa avioliiton merkitystä kaikille ja miten avioliiton merkityksen muuttaminen heijastuu kaikkiin lapsiin? Ei siis pelkästään samaa sukupuolta olevien parien lapsiin, vaan myös heteroseksuaalisten parien lapsiin. Hyvin konkreettisesti ilmaistuna yksi sukupuolineutraalin avioliittokäsityksen viesteistä on: ei sen enempää äiti kuin isäkään ole välttämätön lapsen terveelle kehitykselle. Äiti ja isä voidaan korvata. Väitteeni mukaan tällä on sosialisaatiovaikutuksia, jotka johtavat isättömien ja äidittömien lasten määrän kasvuun. Siksi käyn alussa läpi tutkimuksia, jotka korostavat biologisen isän ja äidin korvaamattomuutta lapsen terveelle kehitykselle.

Pitäen tämä kokonaiskuva mielessä voimme lähteä tarkastelemaan asiantuntijalausunnon väitteitä yksityiskohtaisemmin. Etenen asiantuntijalausunnon otsikoiden mukaisessa järjestyksessä.

1.      Loukkaako sukupuolineutraali avioliittolaki lasten oikeuksia?

 

Sen lisäksi, että joillakin kriitikoilla on ainakin retorisella tasolla kyseinen kauhukuvaskenaario, heillä operoi myös toinen vähän arkipäiväisempi tulkintamalli. Sen mukaan koko asiantuntijalausunnon ideana on osoittaa, että homopareja ei tule laskea avioliiton piiriin, koska he eivät osaa kasvattaa lapsia tai koska heidän vaikutuksensa lapsiin on kielteinen. Tämän skenaarion mukaan koko asiantuntijalausunnon juonena on verrata homo- ja heteroparien kasvattamia lapsia.

Tämäkin tulkinta kuitenkin kadottaa lausunnon varsinaisen juonen ja keskeisen kysymyksen: Millä tavalla sukupuolineutraali avioliittolaki muuttaa avioliiton merkitystä kaikille ja miten avioliiton merkityksen muuttuminen heijastuu kaikkiin lapsiin? Ei siis pelkästään samaa sukupuolta olevien parien lapsiin, vaan myös heteroseksuaalisten parien lapsiin. Hyvin konkreettisesti ilmaistuna yksi sukupuolineutraalin avioliittokäsityksen viesteistä on: isä ei ole välttämätön lapsen terveelle kehitykselle. Isä voidaan korvata. Väitteeni mukaan tällä on sosialisaatiovaikutuksia , jotka johtavat isättömien lasten määrän kasvuun. Siksi käyn alussa läpi tutkimuksia, jotka korostavat biologisen isän korvaamattomuutta lapsen terveelle kehitykselle.

Tältä pohjalta käyn seuraavassa läpi joitakin lähteitä vastaan esitettyjä huomautuksia.

1.1. Onko yksi päälähde peräisin Valituista Paloista?

 

Tamminen kirjoittaa:

"Lähdeviite David Popenoe (1996); ei liity; väärinkirjoitettu muotoon "Papenous"; ei tieteellinen artikkeli vaan kirjallisuusviitteellinen ideologinen pohdiskeleva essee, jossa sosiologi Popenoe esittää pohdintojaan äitien ja isien ominaisroolien hyvistä ja huonoista vaikutteista lapsen kasvuun. Hieman mieskriittinen näkökulma. Käsittääkseni alun perin julkaistu populaariaikakausilehti Reader's Digest:issä, jonka suomenkielinen vastine on nimeltään Valitut Palat." (LT)

David Popenoe on maailman eturivin perhetutkija ja perhesosiologi Rutgersin Yliopistosta Yhdysvalloista. Hänen kirjoittamansa teos Life Without Father ("Elämä ilman isää") on lähes 300-sivuinen tieteellinen monografia, jonka Euroopassa on julkaissut Harvardin yliopistopaino. Pelkät kirjallisuusviitteet vievät kirjasta 35 sivua.  Koska teoksen on julkaissut tunnettu yliopistopaino, se on läpikäynyt tieteellisen vertaisarvioinnin. Popenoe tekee monografiassaan selkoa sadoista perhesosiologisista tutkimuksista neljän vuosikymmenen ajalta. LT muistelee lukeneensa tämän Popenoen tutkimuksen Valituista Paloista, mutta hyväkään muisti ei ole erehtymätön.

Popenoe (1996: 3) pitää isän poissaoloa pääasiallisena syynä moniin yhteiskunnallisiin ongelmiin kuten rikollisuuteen, liian varhaiseen seksuaaliseen aktivoitumiseen, avioliiton ulkopuolisiin teiniraskauksiin, heikentyviin koulutuksellisiin saavutuksiin, teini-ikäisten masennukseen, vieraantumiseen, päihteiden väärinkäyttöön ja kasvavaan määrään köyhyydessä eläviä naisia ja lapsia. Nämä asiat kertovat lapsen hyvinvoinnin jyrkästä heikkenemisestä.

Popenoen tutkimustulokset kyseenalaistavat sukupuolineutraalin avioliittolain perusoletuksen, jonka mukaan biologinen isä tai äiti voitaisiin korvata jollakin toisella aikuisella ilman, että lapsi menettää jotakin olennaista. "Monet sanovat isyyden olevan pelkkä sosiaalinen rooli ikään kuin miehillä ei olisi mitään luontaista biologista taipumusta tunnustaa ja panostaa omiin jälkeläisiinsä." (s. 3.) Popenoe painottaa lasten merkitystä ja vaatii lasten edun asettamista ensisijaiseksi. Hän kumoaa käsityksen, että biologinen isä olisi korvattavissa. Tämän tueksi hän tuo esille vakuuttavan yhteiskuntatieteellisen todistusaineiston, jonka mukaan "isyys on erilaista kuin äitiys: osallistuvat isät ovat korvaamattomia lapsen ja yhteiskunnan hyvän kannalta, ja kasvava kansallinen isättömyytemme on kehittymässä oleva katastrofi." (s. 2.) Voidaksemme edistyä kohti oikeudenmukaisempaa ja humaanimpaa yhteiskuntaa meidän on asetettava keskeiseksi päämääräksemme "lisätä niiden lasten suhteellista osuutta, joka elävät avioliitossa olevien biologisten isiensä luona ja hoidossa ja vähentää niiden lasten suhteellista osuutta, jotka eivät elä." (s. 14.) Yhä useammat lapset menevät iltaisin vuoteeseen huolissaan siitä, ovatko heidän isänsä enää paikalla seuraavana aamuna. Jotkut ihmettelevät mihin heidän isänsä on kadonnut. Jotkut sanovat itselleen: kuka on minun isäni? "Onko kaukaa haettua uskoa, että isänsä laiminlyömällä tai hylkäämällä lapsella on todennäköisesti epäluuloisempi näkemys sellaisista arvoista kuin rehellisyys, itsensä uhraaminen ja henkilökohtainen vastuuntunto puhumattakaan luottamuksesta?" (s. 14.)

Sukupuolineutraali avioliittolaki viestii, että isää ei välttämättä tarvita. Tämä antaa isälle verukkeen paeta vastuutaan. (s. 5.)

1.2.Ovatko teologien kirjoittamat tutkimukset arvottomia?

 

Tamminen suhtautuu kielteisesti kaikkiin sellaisiin asiantuntijoihin, joilla on jokin kytkös teologiaan tai uskontotieteeseen. Bloginsa keskusteluosiossa hän pitää agnostikko/ateisti Matti Kamppista kristillisenä apologeettana sillä perusteella, että Kamppinen on uskontotieteilijä. On muistettava, että Charles Darwinkin oli koulutukseltaan teologi. Melkein kaikki tieteellisen vallankumouksen merkittävimmät tutkijat kuten Francis Bacon, Robert Boyle, Isaac Newton, Michael Faraday ja James Clerk Maxwell olivat samalla amatööriteologeja. Tieteenhistorioitsijat ovat osoittaneet, että heidän teologiset vakaumuksensa olivat perustana heidän tieteellisille löydöilleen.

Tamminen kuitenkin suhtautuu torjuvasti teologien ja erityisesti kristilliskonservatiivien tutkijoiden tutkimustuloksiin:

 "Lähdeviite Prof. Don Browning & Elizabeth Marquardt (2006). Viite ei liity; viittaus epätarkka; viite ei tieteellinen; viitatut henkilöt ovat teologeja - eivät esimerkiksi sosiologeja, eikä heidän esittämänsä näkökantoja tai asiantuntemustasoa ole perusteltu tekstissä. Kirja, jossa tämä essee esiintyy, on eräänlainen amerikkalaisten kristilliskonservatiivien yritys koota näennäistieteellinen tiiliskivi, jotta voisivat (valheellisesti) väittää vastustavansa homoliittoja tiedemaailma takanaan." (LT)

Don S. Browning (1934−2010) toimi 40 vuoden ajan etiikan ja yhteiskuntatieteiden professorina Chicagon yliopiston teologian laitoksella. Hän tutki psykologian, moraalifilosofian, juridiikan ja uskonnon yhteyksiä. Yksi hänen suurista tutkimusprojekteistaan selvitti avioliiton merkityksen heikkenemisen yhteiskunnallisia vaikutuksia. Elizabeth Marquardt on tutkinut perherakenteiden vaikutusta lapsiin. Viittaan heidän yhteisartikkeliinsa "What About the Children? Liberal Cautions on Same-Sex Marriage" ("Entä lapset? Liberaaleja epäilyksiä samaa sukupuolta olevien parien avioliitosta"), joka on julkaistu Princetonin yliopiston oikeustieteen professorin Robert P. Georgen ja Chicagon yliopiston yhteiskunnallisen ja poliittisen etiikan professorin Jean Bethke Elshtainin toimittamassa kirjassa The Meaning of Marriage ("Avioliiton tarkoitus"). Koko teos on akateemisesti korkeatasoinen ja ammattitaitoinen analyysi avioliiton merkityksestä.

Kirjoitan lausunnossani: "Prof.  Don Browningin ja Elizabeth Marquardtin (2006) edustaman kriittisen familismin mukaan sukupuolineutraali avioliitto loukkaa lapsen oikeuksia, koska se edellyttää avioliiton merkityksen muuttamista siten, ettei avioliittoinstituution olennaisena tarkoituksena ole avioparin kokonaisvaltainen yhteys ja heidän seksuaalisuhteestaan syntyvien lastensa hoitaminen. Koska tutkimusten mukaan lapset voivat parhaiten biologisen isän ja äidin vakaan, pysyvän ja liiallisista konflikteista vapaan avioliiton sisällä, lainsäädännön tulisi pyrkiä tukemaan tällaista perhemallia eikä muuttaa lainsäädännöllä avioliiton merkitystä niin, että lapsille jää siinä marginaalinen asema."

Viite Browningin ja Marquardtin teokseen liittyy siis keskeiseen argumenttiini, jonka mukaan sukupuolineutraali avioliittolaki loukkaa lapsen oikeuksia. Kirjoittajat ovat akateemisesti ansioituneita tutkijoita, joiden tutkimustyöstä tärkeä osa on keskittynyt perherakenteiden vaikutukseen lapsen hyvinvoinnin kannalta. Heidän artikkelinsa on julkaistu kirjassa, jonka toimittajat ovat johtavien amerikkalaisten yliopistojen professoreita.

 

1.3. Onko suurin osa lähteistä asiaankuulumattomia?

 

Lilja Tammisen mukaan asiantuntijalausunnon 48 lähteestä 14 ei liity aiheeseen, vaan käsittelee jotakin aivan muuta asiaa. Mikä sitten on Tammisen mielestä asiantuntijalausunnon aihe? Edellä jo todettiin, että Tammisen retorisen kuvauksen mukaan asiantuntijalausunnon tarkoituksena on todistaa seuraava väite: "Homot ovat kyvyttömiä vanhemmuuteen, luonnottomia, saatanan luomuksia ja kuoleman airuita." Tamminen on oikeassa, ettei yksikään käyttämistäni lähteistä tue tätä väitettä siitä yksinkertaisesta syystä, että se ei ole väitteeni. Argumenttini ei esitä väitteitä homoseksuaalisuudesta tai homoseksuaalisista yksilöistä vaan lapsen oikeuksista, perherakenteista, perherakenteiden vaikutuksesta lapsen hyvinvointiin ja sukupuolineutraalin avioliittolain sosialisaatiovaikutuksista. Sukupuolineutraalissa avioliittolaissa ei ole kyse siitä, miten suhtaudumme homoseksuaalisuuteen tai homoseksuaalisiin yksilöihin vaan siitä, miten suhtaudumme lapsen yleismaailmallisesti tunnustettuun oikeuteen tuntea isänsä ja äitinsä ja kasvaa heidän hoidossaan.

Joissakin toisissa kohdissa Tamminen hiukan palaa maan pinnalle ja näyttäisi olettavan, että tarkoitukseni on vertailla homoseksuaalisia ja heteroseksuaalisia perheitä lapsen hyvinvoinnin ja kehityksen näkökulmasta. Tämäkään ei täsmällisesti tavoita artikkelini juonta, jota yritän alla selventää.

Tammisen lähdekriittiset kommentit perustuvat siis hänen oletukseensa tekstin juonesta. Sen mukaan tekstissä pyritään lähinnä argumentoimaan, että lapset voivat huonommin homo- kuin heteroparien muodostamissa perheissä. Näin ollen kaikki lähteet, joihin ei sisälly tätä vertailua ovat asiaankuulumattomia.

Yritän selventää tässä alaluvussa käyttämääni argumenttia seuraavan pelkistyksen avulla:

1.      Sukupuolineutraali avioliittolaki loukkaa lapsen oikeutta tuntea vanhempansa ja kasvaa heidän hoidossaan, koska se muuttaa avioliiton merkitystä niin, että avioliitto ei enää takaa lapselle syntymäoikeutta biologisten vanhempiensa muodostamaan perheeseen. Luonnollisen vanhemman käsite korvataan laissa juridisen vanhemman käsitteellä. Tällä on vaikutusta juridisiin kiistoihin esimerkiksi lasten huoltajuudesta: biologisten vanhempien juridinen asema heikkenee huoltajuuskiistoissa. Hiljalleen muuttunut avioliiton merkitys tulee sosialisaation välityksellä osaksi yleistä ajattelua.

2.      Laaja tutkimusaineisto osoittaa, että perherakenteella on merkitystä kasvavien lasten hyvinvoinnille.

3.      Suurin osa tästä tutkimuksesta on tehty vertailemalla eheitä biologisen isän ja äidin perheitä yksinhuoltajaperheisiin, uusperheisiin, ja adoptioperheisiin. Näille vaihtoehtoisille heteroseksuaalisille perhemuodoille on ominaista, että niissä korkeintaan toinen puolisoista on lapsen biologinen vanhempi.

4.      Massiivinen tutkimusaineisto tukee sitä, että lapset voivat parhaiten kahden biologisen vanhemman muodostamassa perheessä.

5.      Koska samaa sukupuolta olevien parien perheissä on määritelmän mukaan korkeintaan yksi lapsen biologinen vanhempi, edellä esitettyjä tutkimuksia voidaan epäsuorasti soveltaa myös niihin.

6.      Sateenkaariperheiden vaikutuksesta lapsen hyvinvointiin on olemassa vain vähän suoranaista tutkimusta. Erityisesti miesparien kasvatustyötä on tutkittu tuskin ollenkaan. Vielä vähemmän on olemassa satunnaisotantaan perustuvaa pitkittäistutkimusta. Merkittävimmät poikkeukset ovat Regneruksen ja Allenin tutkimukset, jotka tukevat näkemystä, jonka mukaan lapsella on parhaat edellytykset kehittyä tasapainoiseksi aikuiseksi eheässä kahden biologisen vanhemman muodostamassa perheessä.

7.      Avioliiton merkityksen muuttaminen sukupuolineutraaliksi vaikuttaa sosialisaation kautta isien sitoutumiseen lastensa kasvattamiseen. Sukupuolineutraali avioliiton määrittely viestii, että isä voidaan korvata − hänen panoksensa ei ole välttämätön. Tämä tekee isille sosiaalisesti hyväksyttävämmäksi hylätä puolisonsa ja lapsensa ja tulee johtamaan siihen, että monet lapset altistuvat isän hylkäämiselle ja tulevat näin kokemaan isättömyyden tuskaa. 

Koska Lilja Tammisen tulkinnan mukaan asiantuntijalausunnon tarkoituksena on sanoa jotakin kielteistä homoseksuaalisista yksilöistä, hän pitää asiaankuulumattomina kaikkia sellaisia lähteitä joissa tarkastellaan perherakenteiden vaikutusta lasten hyvinvointiin ja kehitysmahdollisuuksiin sellaisessa kontekstissa, jossa vertailukohteina ei ole samaa sukupuolta olevia pareja. Lain sosialisaatiovaikutusten ajatus näyttää jääneen hänelle hämäräksi. Hän ei tiedosta, että tutkin lain sosialisaatiovaikutuksia heteroseksuaalisiin perheisiin ja oletan, että laki lisää isättömien lasten määrää.

1.4. Käsitteleekö kolme päälähdettäni pakkohuostaanottoja?

 

Tamminen väittää, ettei kolme keskeistä lähdettäni millään tavalla liity käsittelemääni asiaan. Vaikka väitän kyseisten lähteiden käsittelevän lasten hyvinvointia erilaisissa perherakenteissa, Tammisen mukaan kyseiset lähteet käsittelevät yksiselitteisesti pakkohuostaanottoja.

Tämän väitteen voima on sen dramaattisuudessa. Pakkohuostaanoton ajatus on niin kaukana käsiteltävästä asiasta, että pakkohuostaanottoja käsittelevien lähteiden käyttö kertoisi täydellisestä piittaamattomuudesta ja tietämättömyydestä.. Niiden käyttäminen kertoisi siitä, ettei tekstin kirjoittaja ole edes avannut kyseisiä lähteitä, tai edes kunnolla lukenut niiden otsikkoa.

"Lähdeviitteet Brown (2004), Manning et al (2004), McLanahan & Sandefur (1994); kuten yllä, ei liity käsiteltävään aiheeseen. Liittyisi, jos lakiesityksessä määrättäisiin lapset pakkohuostaanotettaviksi syntymästä lähtien. Näin ei nyt satu olemaan."

Tämän dramaattisen väitteen ongelma on siinä, ettei se pidä paikkaansa. Kyseiset lähteet eivät ollenkaan tarkastele pakkohuostaanottoja: niissä ei ole minkäänlaista mainintaa pakkohuostaanotoista,  toisin kuin LT olettaa. Kuten asiantuntijalausunnossani totean, Brown (2004), Manning et al (2004), McLanahan & Sandefur (1994) perustelevat kaikki väitettä, että eheät biologisten vanhempien muodostamat perheet ovat lasten kannalta parhaita "kun vertailukohteina ovat yksinhuoltajaperheet, uusperheet tai avosuhteet."

Susan L. Brownin artikkeli vuodelta 2004 "Family structure and child well-being: the significance of parental cohabitation" Journal of Marriage and Family 66 (2), 351−367 ("Perherakenne ja lapsen hyvinvointi: vanhempien yhdessä asumisen merkitys") käsittelee perherakenteen vaikutusta lapsen hyvinvointiin, ja tuo yksiselitteisesti esille sen, että lapset voivat parhaiten biologisten vanhempiensa avioliiton sisällä. McLanahanin ja Sandefuring kirjan juonena on tarkastella perherakenteiden vaikutusta lapsen hyvinvointiin ja käsittelen tätä lähdettä tarkemmin myöhemmin.

Dramaattisten väitteiden voima on kaksiteräinen miekka. Ne ovat tehokkaita osoittamaan kritiikin kohteen asiantuntemattomuuden, jos ne pitävät paikkansa. Mutta jos ne eivät pidä paikkaansa, ne voivat nakertaa luottamusta niiden esittäjän asiantuntemukseen.

1.5. Sara McLanahanin, Gary Sandefurin ja Maggie Gallagherin tutkimukset

 

Tamminen kommentoi: "Lähdeviite McLanahan & Sandefur (1994) analysoi yksinhuoltajuuden ongelmia; ei liity käsiteltävään aiheeseen." (LT)

Edellä Tamminen sanoi McLanahan & Sandefurin (1994) käsittelevän pakkohuostaanottoja. Tässä hän sanoo niiden käsittelevän yksinhuoltajuuden ongelmia. Tämä jälkimmäinen määritelmä on lähempänä totuutta. Kyseinen tutkimus käsittelee erilaisten perherakenteiden vaikutusta lasten hyvinvointiin ja vertailee erityisesti biologisen isän ja äidin avioliittoa yksinhuoltajiin ja uusperheisiin.

Sara McLanahan toimii sosiologian professorina Princetonin yliopistossa. Hän johtaa tutkimuskeskusta, jonka tutkimustyö kohdistuu lapsen hyvinvointiin. Hän on erityisesti kiinnostunut siitä, miten perheiden rakenne vaikuttaa yhteiskunnalliseen epätasa-arvoon. Hän on myös Future of Children nimisen aikakauskirjan toimittaja.

Aloittaessaan tutkimustyötään Sara McLanahan oli yksinhuoltajaäiti, joka ei halunnut sulkea silmiään niiltä ongelmilta, joita isättömät lapset kohtaavat. Hän korosti, että vanhempien on kohdattava omien valintojensa seuraukset lapsen hyvinvoinnille, koska muuten he eivät pysty tukemaan lapsiaan näiden kamppaillessaan esimerkiksi isättömyyden tuskan kanssa. Lapselle on annettava tilaa prosessoida omaa tuskaansa ja tätä tilaa ei tule, jos vanhemmat eivät itse pysty rehellisesti kohtaamaan omien valintojensa seurauksia.

Oman lapsen isättömyys vaikutti myös Maggie Gallagheriin, jonka kirjoituksiin myös tukeudun asiantuntijalausunnossani. Maggie synnytti opiskeluaikoinaan aviottoman lapsen, jonka yhteys isään katkesi varhain. Hän joutui elämään poikansa tuskaisen isänkaipuun kanssa ja oppi näin kantapään kautta, että yhteiskunnan pitäisi lainsäädännöllisesti ja sosiaalisilla normeillaan edistää sitä, että lapset syntyvät biologisten vanhempiensa muodostamaan avioliittoon niin, että lapset saavat tuntea isänsä ja äitinsä ja kasvaa heidän hoidossaan.

Sara McLanahanin ja Gary Sandefurin kirja käsittelee perherakenteen merkitystä lapsen hyvinvoinnille. Se perustuu 10 vuoden pituiseen tutkimustyöhön. Tutkijat kumoavat näkemyksen, jonka mukaan kaikki erilaiset perhemuodot ovat yhtä hyviä kasvuympäristöjä lapselle. He osoittavat, että tälle käsitykselle ei ole perusteita tieteellisessä tutkimuksessa, vaikka joskus niin annetaan ymmärtää. Kaikkein selvimmin perherakenteen merkitys lapsen hyvinvoinnille näkyy tutkimuksissa, jossa verrataan yksinhuoltajien (useimmiten yksinhuoltajaäitien) kasvattamia lapsia ehjiin biologisen isän ja äidin muodostamien perheiden lapsiin. Yksinhuoltajaperheiden lapset saavat kolme kertaa todennäköisemmin avioliiton ulkopuolisen lapsen, he keskeyttävät yläasteen ja lukion kaksi kertaa todennäköisemmin, he ovat 1.4. kertaa todennäköisemmin vailla työtä tai opiskelupaikkaa ja heistä tulee 2,5 kertaa todennäköisemmin teiniäitejä. Uusperheissä kasvavat lapset eivät voi yksinhuoltajaperheissä kasvaneita lapsia paremmin. McLanahan ja Sandefur saivat selville, että äidin ja isoäidin kanssa kasvavat lapset voivat huonommin kuin nuoret, jotka elivät yksinhuoltajavanhemman kanssa.

Lanahanin ja Sandefurin tutkimukset antavat tukea väitteelle, että biologinen isä ei ole korvattavissa. Edes äidin uusi miespuolinen puoliso ei korvaa biologisen isän puutetta. Tältä pohjalta ei ole luultavaa, että toinen nainen voisi korvata isän puutetta.

1.6.Biologisen isän merkitys lapsen hyvinvoinnille

Yksi keskeisiä väitteitäni on, että biologisen isän puute heikentää lapsen hyvinvointia. Koska sukupuolineutraali avioliitto välittää avioliittokäsitystä, jonka mukaan isän panos ei ole ainutlaatuinen ja välttämätön, sen sosialisaatiovaikutuksena on heikentää isien sitoutumista ydinperheeseen ja lastensa kasvattamiseen. Koska Tamminen ei hahmota tätä perustelua, hän pitää asiaankuulumattomina kaikkia tutkimuksia, joissa tuodaan esille biologisen isän merkitys lapsen hyvinvoinnille. Niiden relevanssi tulee siitä, että sukupuolineutraalilla avioliittolailla on pitkäaikaisvaikutuksia heteroseksuaaliseen avioliittoon ja isän ja lapsen suhteeseen.

"Lähdeviite Frank Furstenberg et al (2003:48); viittaus harhaanjohtava, koska viitattu teksti ei tee vertailua samaa sukupuolta olevien avioliittojen ja eri sukupuolta olevien avioliittojen välillä, vaan vertailee heteroavioliitossa kasvaneita lapsia yksinhuoltajien ja kenties sosiaalihuollon kasvattamiin lapsiin. En ota kantaa väitteeseen biologisen vanhemmuuden mahdollisesta edusta, koska en ole evoluutiobiologian ja sosiologian tutkija. Puolimatka toki haluaa ottaa kantaa." (LT)

Lähdeviite Furstenberg, Frank Jr. & Heuveline, Patrick & Timberlake, Jeffrey M.  (2003) "Shifting Childbearing to Single Mothers: Results from 17 Western Countries" liittyy keskeisesti asiantuntijalausunnon perusargumenttiin: lapsen hyvinvoinnin kannalta on parasta, että hän saa kasvaa biologisten vanhempiensa hoivissa. Väite biologisen vanhemmuuden eduista on ydinväitteeni ja juuri siihen kriitikoiden pitäisi ottaa kantaa, koska sukupuolineutraali avioliittolaki loukkaa lapsen oikeutta tuntea molemmat biologiset vanhempansa ja kasvaa heidän hoidossaan. Jostain syystä kukaan kriitikoista ei puhu tästä. Johtuuko se siitä, että lapset ja heidän näkökulmansa tuntuu kaukaiselta. Kaikesta huolimatta tämä on pääkysymys pohdittaessa sukupuolineutraalin avioliittolain mielekkyyttä ja sen vaikutuksia tasa-arvoon: se syrjii lapsia ja loukkaa heidän perusoikeuksiaan. Olemmeko valmiit loukkaamaan yhteiskuntamme kaikkein hauraimpien ja haavoittuvimpien jäsenten perusoikeuksia voidaksemme laajentaa aikuisten oikeutta tehdä yhteiskuntakokeiluja, jotka olemassa olevan tutkimusaineiston valossa tulevat haittaamaan lapsen hyvinvointia?

Kirjoitan asiantuntijalausunnossani:                                                   

"Tutkimusten mukaan biologisen isän ja äidin muodostama avioliitto on lapsen kannalta paras vaihtoehto, joten sen lainsäädännöllinen suosiminen on perusteltua lapsen oikeuksien näkökulmasta. Tutkija Frank Furstenbergin (et al 2003: 48) mukaan lukuisat tutkimukset osoittavat, että yksilöt yleisesti ottaen voivat parhaiten sekä lapsuudessa että myöhemmin elämässä, kun he kasvavat molempien biologisten vanhempiensa kanssa. "Yksinkertaisesti sanoen, lapset hyötyvät yhdessä jatkuvasti asuvien vanhempien taloudellisesta ja emotionaalisesta panoksesta, ja tämä panostus on yleisesti ottaen suurempaa biologisten vanhempien kuin korvaavien vanhempien kohdalla." Tällaista tutkimustietoa on olemassa paljon, kun vertailukohteina ovat yksinhuoltajaperheet, uusperheet tai avosuhteet (Brown 2004, Manning et al 2004, McLanahan & Sandefur 1994).  Näiden tutkimusten mukaan lapset voivat parhaiten eheissä biologisten vanhempiensa perheissä ainakin seuraavilla ulottuvuuksilla (ks. tutkimustulosten yhteenvetoa 70 tieteentekijän allekirjoittamassa julkaisussa Marriage and the Public Good: Ten Principles): Koulutukselliset saavutukset: koulutustaso. Tunne-elämän terveys: ahdistuksen taso, masennus, aineiden väärinkäyttö ja itsemurha. Perhe-elämä ja seksuaalinen kehitys: vahva identiteetti, teiniraskaudet ja avioliiton ulkopuoliset raskaudet, seksuaalisen hyväksikäytön yleisyys. Käyttäytyminen lapsena ja aikuisena: aggressiivisuuden aste, tarkkaavaisuushäiriöt, rikollisuus, pidätykset."

Tuon selvästi esille, että tässä vaiheessa argumenttiani vertaan eheitä biologisten vanhempien muodostamia perheitä yksinhuoltajaperheisiin, uusperheisiin ja avosuhteisiin.

"Lähdeviite Marriage and the Public Good: Ten Principles, jota Puolimatka kehuu todelliseksi tieteentekijöiden suurkuoroksi ei ole tieteellinen julkaisu vaan poliittinen manifesti , joka liittyy amerikkalaiseen konservatiiviliikkeeseen. Niin sanotun "Princeton Principles" -teoksen julkaisujuhlien kunniavieraana oli George W. Bush."

Kyseessä on tutkijoiden ryhmän tekemä yhteenveto yhteiskuntatieteellisistä tutkimuksista,  jota voidaan verrata myöhemmin käsiteltävään American Psychological Associationin tekemään selontekoon. Kumpaakin näistä on arvioitava tutkimuksellisilla perusteilla.

Mooren tutkimus

 

LT kritisoi sitä, että käytän raporttia: Kristin Anderson Moore & Susan M. Jekielek & Carol Emig (2002) "Marriage from a Child's Perspective: How Does Family Structure Affect Children and What Can We Do about It. Child Trends Research Brief, vaikka tekijät suoranaisesti kieltävät käyttämästä lähdettä debatissa sukupuolineutraalista avioliittolaista.

"Moore:n ei liity aiheeseen myöskään mitenkään. Artikkeli löytyy sitäpaitsi ChildTrends:in koosteesta, jonka ensimmäisellä sivulla lukee isoin kirjaimin:"..no conclusions can be drawn from this research about the well-being of children raised by same-sex parents or adoptive parents." Silti Puolimatka haluaa käyttää sitä juuri noin." (LT)

Mooren et al (2002) raportti liittyy kysymykseen perherakenteen vaikutuksesta lasten hyvinvointiin. Tekijät kirjoittavat: "Tutkimus osoittaa selvästi, että perheen rakenteella on merkitystä lapsen kannalta ja parhaiten häntä auttaa perherakenne, jota johtaa kaksi biologista vanhempaa avioliitossa, jonka konfliktitaso on alhainen. Lapsilla yksinhuoltajaperheissä, naimattomille äideille syntyneillä lapsilla, ja lapsilla kasvattiperheissä tai avoperheissä on suurempi riski kehittyä huonoon suuntaan − − Lasten kannalta on siksi arvokasta edistää vahvoja, vakaita biologisten vanhempien välisiä avioliittoja." (Moore et al 2002) Tästä voidaan tehdä epäsuoria päätelmiä sukupuolineutraalin avioliittolain yhteiskunnallisiin vaikutuksiin, koska sosialisaation välityksellä avioliiton sukupuolineutraali uudelleentulkinta heikentää isien ymmärrystä omasta merkityksestään lapselle ja siten vähentää heidän sitoutumistaan lasten hoitoon.

Tietyllä tavalla maailmankatsomuksellisesti ja poliittisesti suuntautuneista tutkijoista voi tietysti tuntua epämukavalta, jos heidän tutkimustuloksensa paljastavat tosiasioita, jotka murentavat perustaa heidän tavoittelemiltaan poliittisilta päämääriltä. Tosiasiat kuitenkin pysyvät tosiasioina, vaikka niihin viittaaminen kiellettäisiin. Sen jälkeen kun tutkijat ovat tehneet löydöksensä julkisiksi, ne ovat kaikkien käytettävissä.

LT kirjoittaa:

"Lähdeviitteet Moore (2004) ja Manning & Lamb (2003); McLanahan & Donahue & Haskins (2005); Park 2003; Wilcox & Doherty & Fisher et al (2005); kuten yllä - viite ei liity siihen, mitä sillä yritetään todistaa, koska vertailu ei kohdistu Puolimatkan ilmaisemalla tavalla. Manning & Lamb vertailee adoptioperheiden avo- ja avioliittostatuksia, mikä ei taaskaan liity käsiteltävään aiheeseen (oikeus avioliittoon). ." (LT)

Manning, Wendy D. & Lamb, Kathleen A. (2003) "Adolescent Well-Being in Cohabiting, Married, and Single-Parent Families", Journal of Marriage and Family 65, no. 4 (November 2003).

McLanahan, Sara & Donahue, Elizabeth & Haskins, Ron (2005) "Introducing the Issue", The Future of Children 15.

Parke, Mary (2003) "Are Married Parents Really Better for Children? What Research Says about the Effects of Family Structure on Child Well-Being." CLASP Policy Brief no. 3, May 2003.

Wilcox, W. Bradford & Doherty, William J. & Fisher, Helen et al (2005) Why Marriage Matters: Twenty-Six Conclusions from the Social Sciences. 2nd ed. New York: Institute for American Values.

Kaikki nämä lähteet liittyvät argumenttini todentamiseen. Niissä kaikissa on kyse tutkimuksista, jotka selventävät perherakenteen vaikutusta lapsen hyvinvointiin. Tämä on asiantuntijalausuntoni ydinajatus: lainsäädännön pitäisi suosia kahden biologisen vanhemman muodostamia perheitä, koska ne ovat parhaita lapsen hyvinvoinnin kannalta. Yksinhuoltajaperheet, avoperheet, uusperheet ja adoptioperheet eivät ole lapselle optimaalisia. Ne eivät kuitenkaan muuta avioliiton tai vanhemmuuden merkitystä eivätkä siten uhkaa biologisten vanhempien juridista asemaa. Sen sijaan samaa sukupuolta olevan perhemallin ottaminen osaksi avioliittoa merkitsee avioliiton ja vanhemmuuden merkityksen muuttamista niin, että se heikentää lapsen biologisten vanhempien asemaa lainsäädännössä ja poistaa laista lapsen oikeuden syntyä molempien biologisten vanhempiensa muodostamaan avioliittoon. Näin se heikentää lapsen suhdetta biologisiin vanhempiinsa, mikä loukkaa lapsen perusoikeuksia. Sosialisaatiovaikutustensa kautta tämä heikentää isien sitoutumista avioliittoon ja siten lapsen hyvinvointia ja kehitysmahdollisuuksia, kuten kaikki nämä tutkimukset osoittavat.

"Lähdeviite Wilcox & Doherty & Fisher et al (?); viite epätarkka; viite ei tieteellinen. Kyseessä ei ole tieteellinen artikkeli tai tutkimus, vaan avioerovastaisen Institute for American Values:in ideologinen manifesti. Blackman & Clayton & Glenn et al (2005) analysoi vain amerikkalaisten tummaihoisten avioitumiskäyttäytymistä; ei liity käsiteltävään aiheeseen."

Wilcoxin et al kirjoittama lähde on useiden tutkijoiden yhdessä kirjoittama yhteenveto relevanteista yhteiskuntatieteellisistä tutkimustuloksista. Siihen voi jokainen tutustua internetissä. Se, että Blackman et al käsittelee tummaihoisten avioitumiskäyttäytymistä, ei tee siitä epärelevanttia: ihonvärillä ei ole merkitystä.

Tamminen kirjoittaa: "Puolimatkan 'APA-niminen järjestö' -ilmaisu antaa ymmärtää, ettei Puolimatka tiedä American Psychological Association:in olevan maailman suurin ja merkittävin psykologian alan tutkimusjärjestö, eikä mikä vain homosaation ajatuspaja." (LT)

Tutkimusjärjestöjen tiedepoliittiset kannanotot on arvioitava kriittisesti, olipa järjestö kuinka suuri tahansa. Tämä johtuu siitä, että tiedeyhteisössä eteneminen perustuu asiantuntijalausuntoihin. Siksi nuoret tutkijat joutuvat mukautumaan tiedeyhteisössä vallitsevaan konsensukseen, vaikka he olisivat eri mieltä. Muuten heidän tulee vaikeaksi edetä urallaan. Kyseistä APA:n tutkimusraporttia on kritisoitu esimerkiksi Loren Marksin tutkimuskatsauksessa, joka on julkaistu vertaisarvioidussa Social Science Research -aikakauslehdessä.

1.7. Ideologinen konsensus horjuu

 

Sukupuolineutraalin avioliittolain perusteluissa vedotaan Tytti Solantauksen vuodelta 2003 olevaan tutkimusraporttiin, jonka mukaan homo- ja heteroparien kasvattamissa lapsissa ei ole huomattu eroa. Tätä väitettä on puolustettu myös American Psychological Associationin (APA) lausunnossa.  Perustelen asiantuntijalausunnossani, että tätä väitettä ei voida perustella tutkimuksella, vaikka niin väitetään. "Yksikään APA:n tai Solantauksen viittaamista samaa sukupuolta olevien parien vanhemmuutta koskevista tutkimuksista ei täytä korkeatasoisen yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen vaatimuksia: joukossa ei ole yhtään pitkittäistutkimusta, jossa olisi käytetty suurta, edustavaa satunnaisotantaa" Lisäksi on olemassa kolme satunnaisotantaan perustuvaa tutkimusta, jotka osoittavat, että homo- ja heteroparien kasvattamissa lapsissa on eroja koulutussaavutuksissa, tunne-elämän tasapainossa jne.

LT myöntää, että Loren Marksin(2012) "kritiikki tutkimusten otosten pienuutta kohtaan on perusteltua". Tätä ei kuitenkaan LT:n mielestä voida tulkita "todisteeksi tieteellistä konsensusta vastaan". Tieteelliseksi konsensukseksi LT kutsuu kansalaisaloitteessa puolustettua näkemystä, että tutkimusten mukaan samaa sukupuolta ja eri sukupuolta olevien parien kasvattamissa lapsissa ei ole havaittu eroja hyvinvoinnin ja kehityksen näkökulmasta. Tämä on kuitenkin erikoista päättelyä. Jos kerta yleistyksen pohjana olevan tutkimusten otos on niin pieni, ettei yleistys ole perusteltu, silloin kyseinen yleistys on hylättävä perusteettomana.  LT:n mukaan "Otosten pienuuteen vaikuttaa homovanhempien määrän vähäisyys ja kenties otantojen suppeuteen se, että homovanhemmuus ihan lisääntymisteknisistä syistä painottuu suunniteltuihin lapsiin ja hyvin toimeentuleviin perheisiin, päinvastoin kuin heterovanhemmilla, jossa keskiarvo on selvästi huonompi. Kyseessä ei siis välttämättä ole viallinen otanta, vaan tutkittavan populaation ominaisuus." Tämä ongelma voidaan kuitenkin ratkaista suurentamalla otosta, kuten on tehty seuraavissa tutkimuksissa: Rosenfeld (2010), Allen (2013), Allen & Pakaluk & Price (2013). Otoskokona on tässä tapauksessa 700 000, jolloin myös samaa sukupuolta olevien kotitalouksien osuus tulee tilastollisesti merkittäväksi. Tämä tutkimusaineisto kuitenkin osoittaa, että eroja on, mikä viestii, että aikaisemmat suppeammat tutkimukset ovat epätyypillisiä eivätkä siten ole yleistettävissä.  

Loren Marksin (2012) tutkimusartikkeli kritisoi väitettä, jonka mukaan tutkimus olisi osoittanut, että lapset voivat yhtä hyvin samaa sukupuolta olevissa perheissä kuin eheissä biologisissa perheissä. Tutkimus ei ole osoittanut tätä, koska emme voi tehdä yleistyksiä tutkimuksista, joiden otoskoko on enimmäkseen välillä 3060 haastateltavaa, jotka eivät mahdollista tilastollisesti merkitseviä yleistyksiä.

"Puolimatkan ongelma on Marks:in tavoin, että hän haluaa tulkita (tiedemaailman konsensusta vastaan) vastapuolen tutkimusten vähäisyyden todisteeksi omalle päinvastaiselle mielipiteelleen, jolle ei taas löydy vertaisarvioitua tukea."

Sukupuolineutraalin avioliiton yhteiskuntakokeilun tulokset voidaan tutkimuksellisesti todentaa luotettavasti ehkä vasta 30 vuoden kuluttua. Allenin, Pakalukin ja Pricen (2013; 2014) tutkimukset antavat kuitenkin jo syyn olettaa, että merkittäviä eroja löytyy ja lisätutkimus voi tarkentaa näiden erojen tarkkaa rakennetta ja syitä. Liian monet maat ovat jo päättäneet altistaa lapsensa tälle riskialttiille yhteiskuntakokeilulle ja näiden kokeilujen tuloksista tullaan aikanaan saamaan myös tieteellistä tietoa. Massiivinen tutkimustieto biologisen isän ja äidin muodostaman perheen kyvystä edistää lapsen hyvinvointia ja tervettä kehitystä vahvistaa tätä näkemystä.

Kirjoitan asiantuntijalausunnossani: "On olemassa kaksi yleistä perustetta olettaa, ettei samaa sukupuolta olevien parien vanhemmuus yleisesti ottaen yllä myönteiseltä vaikutukseltaan avioliitossa olevien biologisten vanhempien tasolle.  Ensinnäkin, luotettavat tutkimukset osoittavat, että äidit ja isät tukevat − ja poissa ollessaan haittaavat − lapsen kehitystä eri tavoilla, kuten jo edellä todettiin. Toiseksi, kaikki tähän asti korkeatasoisissa tutkimuksissa tutkitut vaihtoehdot avioliitossa eläville biologisille vanhemmille ovat johdonmukaisesti osoittautuneet vähemmän onnistuneiksi: tämä pätee yksinhuoltajaperheisiin, uusperheisiin ja avoperheisiin (Brown 2004, Manning & Smock & Majumdar 2004.) Samaa sukupuolta olevat parit sisältävät aina korkeintaan vain toisen biologisista vanhemmista. Kuten Princetonin ja Wisconsinin yliopistojen sosiologit Sara McLanahan ja Gary Sandefur (1997: 1) totesivat, perustautuen neljään pitkittäistutkimukseen, joissa oli kansallisesti edustavat 20 000 tutkittavan otokset: "Lapset, jotka kasvavat kotitalouksissa ainoastaan yhden biologisen vanhemman kanssa voivat keskimäärin huonommin kuin lapset, jotka kasvavat talouksissa molempien biologisten vanhempiensa kanssa − − riippumatta siitä, meneekö lasten kanssa asuva vanhempi uudestaan naimisiin." Tämän tosiasia-aineiston valossa on perusteltua, että avioliittolainsäädännön ensisijaisena tavoitteena tulisi olla tukea sellaisia avioliiton normeja, jotka pitävät biologiset vanhemmat yhdessä. (Girgis & Anderson & George 2012: 61−62.) "

Ydinasia on se, että se tiedemaailman yhteisymmärrys, josta LT puhuu, on keinotekoinen ja propagandistinen luomus, jonka tueksi esitetty todistusaineisto ei anna perusteita yleistyksille. Sen sijaan väite isän ja äidin merkityksestä lapselle perustuu massiiviseen todistusaineistoon, jota ei kumoa se ideologisesti värittynyt tutkimus, jota halutaan käyttää todisteena sille, ettei perherakenteella ole merkitystä lapsen hyvinvoinnille.

Yritys halventaa Sarantakosin, Regneruksen ja Allanin tutkimuksia, jotka ovat kaikista puutteistaan huolimatta laadullisesti aivan eri tasolla kuin Tammisen konsensukseksi nimittämä tutkimus, on vailla perusteita. Tamminen kirjoittaa: "Jos analysoin tätä väitettä koko artikkeliin ja tämän viitteisiin nähden, yrittää Puolimatka tällä puolustaa kolmea metodologisesti sabotoitua suuren otannan roskatutkimusta - kyseessä ovat Sarantakos (1996), Regnerus (2012) ja Allen (2012), joihin hän viittaa myöhemmin todisteina homojen kelvottomuudesta." (LT)

Sarantakos, Regnerus tai Allen eivät pyri todistamaan homojen kelvottomuutta, vaan vertailemaan erilaisia perherakenteita lapsen hyvinvoinnin ja kehitysedellytysten näkökulmasta.

1.8. Sarantakosin tutkimus

 

Sarantakosin tutkimus on mainittu APA:n tutkimusraportissa, ja Paul Amato (2012) myöntää, ettei sille siellä annettu riittävää huomiota. Sekä Regneruksen että Allenin tutkimukset on julkaistu korkeatasoisissa vertaisarvioiduissa tieteellisissä aikakausjulkaisuissa.

LT kuitenkin katsoo Sarantakosin tutkimuksen taustalta löytyvän homofobiaa:

"Lähdeviite Sarantakos (1996) on yksin vastaan huomattavasti suurempaa tutkimusten joukkoa, ja on tunnettu sen vakavista metodologisista puutteista, jotka ennustettavalla tavalla johtavat tulosten vääristymään. Esimerkiksi se, ettei siinä ollut minkäänlaista sokkoutusta ja aineisto perustuu epäneutraalien osapuolten subjektiivisiin raportteihin homovastaisessa ympäristössä, jolloin sosiaalinen stigma pääsee vaikuttamaan tutkimusta harhaanjohtavalla tavalla.  Se, että Puolimatka haluaa siteerata Sarantakosta kertoo jotain."

Se suurempi tutkimusten joukko, jota vastaan Sarantakosin tutkimus on, on tutkimusasetelmaltaan ja otokseltaan paljon epäluotettavampaa. Kritiikki epäneutraalien osapuolten subjektiivista raporteista sopii Sarantakosiin huonommin kuin kaikkiin niihin 50 tutkimukseen, joiden perusteella kansalaisaloite sukupuolineutraalin avioliittolain puolesta väittää, ettei homoseksuaalisilla ja heteroseksuaalisilla kotitalouksilla ole merkittäviä eroja suhteessa lasten hyvinvointiin ja kehitykseen. Sarantakos eroaa muista Solantauksen ja APA:n viittaamista tutkimuksista sikäli, että siinä on käytetty vanhempien itsearviointien lisäksi myös opettajien arviointeja lasten koulumenestyksestä ja sosiaalisuudesta. LT väittää, että koulut ovat "homovastaisia ympäristöjä".  Näin yleistävä väite tuskin pitää paikkansa. On muistettava, että kaikki ympäristöt ovat jollakin tavalla ennakkoluuloisia.  Ei liene perusteltua pitää opettajien arviointeja sen puolueellisempina kuin vanhempien arviointeja. Vanhempien arviointeja saattaa leimata toiveajattelu, koska he tunnesyistä haluavat nähdä lastensa tilanteen myönteisessä valossa. Vanhempien ajattelua saattaa ohjailla myös tietty poliittinen pyrkimys, jos he tietävät olevansa haastateltavina tutkimuksessa, jota käytetään puolustettaessa esimerkiksi sukupuolineutraalia avioliittolakia. Tämä ongelma vaivaa niitä tutkimuksia, joihin kansalaisaloitteessa viitataan, ja joita Tytti Solantaus on referoinut tutkimusraportissaan. Sarantakosin tutkimuksen opettajat saattavat olla toiseen suuntaan kallellaan tai sitten ei. Sitä emme tiedä. Emme löydä mistään neutraaleja haastateltavia.  Opettajat pystyvät ottaman vanhempia enemmän etäisyyttä lapsiin, vaikka toisaalta heidän kaukaisempi suhteensa lapsiin voi johtaa virheellisiin arviointeihin.

1.9. Mark Regneruksen tutkimus

 

Vain 10 niistä noin 60 tutkimuksesta, joissa on vuosien 19952013 välillä tutkittu homoseksuaalisia pareja suhteessa lapsen kehitykseen ja hyvinvointiin ovat kovaan aineistoon perustuvia tilastollisia tutkimuksia. Kaikki muut 50 tutkimusta perustuvat enimmäkseen noin 3060 lumipallo-otannalla hankitun haastateltavan itsearviointeihin. Lisäksi tutkimukset tekijät ovat yleensä ihmisiä, jotka pyrkivät myös poliittisella tasolla vaikuttamaan lainsäädäntöön sukupuolineutraalin avioliittolain puolesta.

Yksi mainituista 10 satunnaisotantaan perustuvista tutkimuksista on Texasin yliopiston (Austin) sosiologian professorin Mark Regneruksen tutkimus. Regnerus oli tutustunut samaa sukupuolta olevien parien lapsivaikutusta tutkivaan kirjallisuuteen ja niiden puutteisiin ja päätti välttää aikaisemmissa tutkimuksissa ilmenneitä ongelmia. Aikaisemmissa tutkimuksissa oli käytetty pieniä otoksia, joten hän päätti hankkia ison otoksen. Aikaisemmissa tutkimuksissa otos valikoitui ja vääristyi niin, että ennakkoluulot pääsivät vaikuttamaan. Regnerus käytti satunnaisotantaa. Aikaisemmissa tutkimuksissa käytettiin huonosti todennettavia pehmeitä kysymyksenasetteluja. Regnerus tutki mitattavia ja julkisesti todennettavia asioita. Regnerus pyrki siis nostamaan tutkimuksen tasoa.

Regneruksen tutkimuksen varsinainen ongelma oli siinä, että hänen tutkimuksensa tuotti "vääriä tuloksia", eli sellaisia tuloksia, jotka eivät sopineet valtaeliitin poliittisiin pyrkimyksiin. Hänen tutkimuksensa aiheutti voimakkaita kielteisiä reaktioita erityisesti sukupuolineutraalin avioliittolain kannattajien parissa, vaikka he olivat ilolla hyväksyneet aikaisemmat, metodologisesti paljon huonommat tutkimukset. Jos Regnerus olisi saanut toisenlaisia tuloksia, hänen tutkimustaan olisi ylistetty uraauurtavaksi edistykseksi tutkimusalalla, jota se todellisuudessa oli.

Regnerus julkaisi tieteellisesti vertaisarvioidun artikkelinsa perherakenteiden vaikutuksesta lapsiin yhdessä sosiologian huippujulkaisussa Social Science Research. Regneruksen (2012a) tekemä tutkimus perustui laajaan, satunnaisotannalla hankittuun kansallisesti edustavaan otokseen. Siinä seulottiin 15 000 amerikkalaista nuorta aikuista, jotka olivat iältään 18−39 vuotiaita, joista 3000 haastateltiin. Tutkimuksen mukaan homoseksuaalisessa suhteessa eläneen vanhemman kodissa kasvanut nuori aikuinen voi keskimäärin selvästi huonommin verrattuna eheissä biologisen isän ja äidin muodostamissa perheissä kasvaneisiin nuoriin kymmenillä eri ulottuvuuksilla kuten koulutustaso, masennus, työpaikka ja marihuanan käyttö.

Regneruksen otos on vielä liian pieni, jotta hän olisi voinut saada riittävän suuren otoksen homoseksuaalisista parisuhteista muodostuvia kotitalouksia, joten hän laajensi ryhmää ottamalla mukaan kaikki ne kotitaloudet, joiden aikuisista jompikumpi oli joskus ollut homoseksuaalisessa suhteessa. Siksi hän voi sanoa jotakin tilastollisesti merkitsevää vain siitä ryhmästä, joka oli kasvanut sellaisessa kotitaloudessa, jonka toinen vanhempi oli joskus ollut homoseksuaalisessa suhteessa. Tämä tietysti rajaa sitä, mitä Regneruksen tutkimuksesta voidaan päätellä ja Regnerus tekee tämän rajoituksen selväksi tutkimusraportissaan. Tämä merkitsee sitä, että Regneruksen tutkimuksesta ei suoranaisesti voida tehdä tilastollisesti merkitseviä päätelmiä homoseksuaalisten parien muodostamien kotitalouksien vaikutuksesta lasten koulumenestykseen ja hyvinvointiin. Regnerus on tästä tietoinen ja hän tekee sen selväksi tutkimusraportissaan. Hänen tutkimuksensa kuitenkin kyseenalaistaa aikaisemman 50 paljon pienempiin aineistoihin perustuvan tutkimuksen päätelmän, että voimme tutkimuksen perusteella katsoa osoitetuksi, ettei homoseksuaalisten ja heteroseksuaalisten kotitalouksien lasten kehityksessä ja hyvinvoinnissa ole eroja. Saamansa palautteen pohjalta Regnerus (2012b) teki toisen tutkimuksen ja täsmensi käyttämäänsä terminologiaa ja saamiensa tutkimustulosten merkitystä.

Tamminen kirjoittaa: "Puolimatkan ylpeästi siteeraama Regnerus, Mark (2012) on tunnettu roskatiede-esimerkki, jossa toteutettiin suuri kyselytutkimus, jonka viattomaksi puetut ainoat vastausvaihtoehdot kysymykseen vanhempien parisuhdekäyttäytymisestä tarkoittivat Regnerus:in mielestä: A: Olen rikkinäisestä perheestä koska äitini on joskus rakastunut naiseen. B: Olen rikkinäisestä perheestä koska isäni on joskus rakastunut mieheen. C: Olen terveestä heteroavioperheestä. Tästä ilmiselvästä ansasta huolimatta sukupuolineutraalin avioliiton vastustajat linkittelevät tutkimusta innoissaan minkä ehtivät tueksi huuhaalleen."

Tammisen kuvaus Regneruksen kysymyksistä on retorisen värittävä. Yksi Regneruksen haastateltavilleen esittämä kysymys oli, onko jompikumpi heidän vanhemmistaan joskus ollut homoseksuaalisessa suhteessa. Tämä tietysti rajaa sitä, mitä Regneruksen tutkimuksesta voidaan päätellä ja Regnerus tekee tämän rajoituksen selväksi tutkimusraportissaan. Samalla on kuitenkin huomattava, että merkittävä osa samaa sukupuolta olevien parien lapsista on peräisin aikaisemmista heteroseksuaalisista suhteista. Jos tutkimuksen kohteeksi rajataan pelkästään ne lapset, jotka ovat syntyneet samaa sukupuolta olevien parien kotitalouksiin kohdunvuokrauksen, keinotekoisen hedelmöityksen tai adoption seurauksena, olisi vaikea löytää muutamaa tusinaa enempää kymmenien tuhansien satunnaisotoksesta. Niinpä useimpien samaa sukupuolta olevien parien kotitalouksissa kasvaneiden lasten tausta on tällä tavalla rikkinäinen, kuten Robert Oscar Lopez toteaa:

"Regneruksen tutkimus identifioi 248 sellaista aikuista lasta, joiden vanhemmalla oli ollut romanttinen suhde samaa sukupuolta olevaan henkilöön. Kun näille aikuisille lapsille tarjottiin mahdollisuus suorasukaisesti arvioida lapsuuttaan takautuvasti aikuisuuden näkökulmasta, he antoivat vastauksia, jotka eivät sopineet hyvin yhteen sukupuolineutraalille avioliittoagendalle ominaisen tasa-arvoväitteen kanssa. Kuitenkin näitä tuloksia tukee asia, jolla on elämässä tärkeä asema, nimittäin terve järki: On vaikea kasvaa erilaisena muista ihmisistä ja nämä vaikeudet lisäävät riskiä, että lapsilla on sopeutumisvaikeuksia ja että he lääkitsevät itseään alkoholilla ja muilla vaarallisen käyttäytymisen muodoilla. Jokaisella noista 248 haastatellusta on epäilemättä oma inhimillinen kertomuksensa, jossa on useita monimutkaisia tekijöitä. Minun oman kertomukseni tavoin näiden 248 henkilön kertomukset ovat kertomisen arvoisia. Homoseksuaalinen liike tekee kaikkensa, ettei kukaan kuuntelisi heitä." (Lopez 2012.)

Pennsylvanian valtionyliopiston sosiologian professori Paul Amato, joka itse on ideologisesti samalla puolella kuin Tamminen, arvioi Regneruksen tutkimusta yhdeksi parhaimmista, mitä aiheesta on tehty.  Artikkelissaan "The well-being of children with gay and lesbian parents" Social Science Research 41 (2012) ss. 771−774 Amato toteaa, että Regneruksen tutkimus "on todennäköisesti parasta mitä voimme odottaa, ainakin lähitulevaisuudessa" (s. 772). Myöhemmin artikkelissa hän kirjoittaa: "Regneruksen tutkimus antaa tärkeän panoksen ymmärrykseemme siitä, miten erilaiset lapsuuden perheympäristöt suhteutuvat tuloksiin nuorissa aikuisissa jälkeläisissä" (s. 774).

1.10  Douglas W. Allenin tutkimus

                            

Toinen tutkimus, jota vastaan skeptikkojen sivuilla innokkaasti taistellaan on Douglas W. Allenin vuonna 2013 julkaistu tutkimus "High school graduation rates among children of same-sex household". Review of Economics and Household, 11(4), 635−658.  Douglas Allen on taloustieteen professori Simon Fraser yliopistossa Kanadassa.

Allen (2013) teki Kanadassa laajalla otannalla (20 % väestöstä) tutkimuksen, jossa vertailtiin eri perhemuodoissa kasvaneiden lukiolaisten valmistumisasteita. Allenin tutkimuksen mukaan samaa sukupuolta olevien parien perheissä kasvaneiden lasten valmistumisaste on heteroseksuaalisten perheiden lasten valmistumisastetta alhaisempi. Samaa sukupuolta olevien vanhempien lapset valmistuivat 65 % todennäköisyydellä verrattuna eri sukupuolta olevien avioparien lapsiin. Samaa sukupuolta olevien perheiden tyttäret menestyvät poikia huonommin. Niinpä Allenin tutkimus haastaa väitteen, ettei perheen rakenteella ole merkitystä lapsen hyvinvoinnin ja kehitysmahdollisuuksien kannalta. Nämä tulokset ovat hankalia sen väitteen kannalta, ettei sukupuolineutraali avioliitto olisi ongelmallinen lapsen hyvinvoinnin ja kehitysmahdollisuuksien osalta. Siksi skeptikkojen sivuilta löytyy runsaasti kritiikkiä Allenin vuonna 2013 julkaisemaa tutkimusta vastaan.

Vaikka tutkimus mittaa ainoastaan koulusta valmistumisen astetta eri perhemuodoissa, tämä antaa viitteen siitä, että kyseinen perhemuoto ei tarjoa sellaista tukea, mikä mahdollistaisi lapsen kehityspotentiaalin optimaalisen avautumisen. Jatkotutkimusta tarvitaan, jotta päästäisiin selville niistä monimutkaisista tekijöistä, jotka näissä perhemuodoissa vaikuttavat.

Kun Allenin (2013) tutkimus julkaistiin syksyllä 2013, siihen tuli heti useita reaktioita. Professori Charlotte Patterson kritisoi sitä oikeudelle antamassaan asiantuntijalausunnossa oikeustapauksessa Kitchen v. Herbert seuraavasti: "Allenin uusi tutkimus − − esittää tosiasia-aineistoa, joka väittää kumoavansa vallitsevan käsityksen, mutta ei onnistu tekemään sitä. Tämä tutkimus tutki lukion valmistumisasteita kanadalaisten nuorten parissa. Tutkimuksen mukaan lukiosta valmistui vähemmän niitä nuoria, jotka kuvasivat ainakin yhden vanhempansa olevan homoseksuaalinen, kuin samanikäisiä nuoria, joilla oli eheässä avioliitossa elävät heteroseksuaaliset vanhemmat. Tämä vertailu ei kuitenkaan ole asianmukainen, koska melkein kaikki homoseksuaalisiksi luonnehditut vanhemmat olivat myös kokeneet avioeron tai eron avopuolisosta, jonka tiedetään korreloivan kouluongelmien kanssa, kun taas muut vanhemmat olivat todennäköisemmin jatkuvasti naimisissa. Niinpä Allenin tutkimuksesta tehtävä pääasiallinen johtopäätös on, että nuoret, joiden biologiset vanhemmat eroavat, raportoivat todennäköisesti myös alhaisempia koulutuksellisia saavutuksia kuin samanikäiset nuoret perheissä, jotka pysyvät avioliitossa. Tämä päätelmä on osoitettu oikeaksi jo aikaisemmissa tutkimuksissa eikä sillä ole mitään tekemistä seksuaalisen orientaation kanssa. [s. 11, 2013]"

Pattersonin lausumassa on useita virheitä. Ensinnäkin Allenin käyttämät kanadalaiset tilastot identifioivat parin seksuaalisen suuntautumisen perusteella, ei sen perusteella, onko "ainakin toinen vanhempi homoseksuaalinen". Toiseksi vuoden 2006 väestörekisterin kirjaamista samaa sukupuolta olevista pareista ei pidä paikkaansa, että "lähes kaikki homoseksuaalisiksi luonnehditut vanhemmat ovat myös läpikäyneet eron". Monet heistä olivat, mutta ei "lähes kaikki".

Kolmanneksi, ja mikä kaikkein tärkeintä, Pattersonin johtopäätös on virheellinen. Hän väittää, että alhainen valmistumisaste samaa sukupuolta olevien parien kotitalouksissa olleiden nuorten parissa johtuu vanhempien aikaisemmasta aviollisesta epävakaudesta. Pattersonin arvion ylimalkaisuudesta kertoo jotakin se, että häneltä on jäänyt huomaamatta tärkeä tosiasia: Allenin (2013) tutkimuksen tärkeimpiä empiirisiä panoksia oli kontrolloida aviollisen statuksen vaikutusta. Jos siis vanhempi oli eronnut, sen vaikutus otettiin huomioon koulusta valmistumisen astetta arvioitaessa. On totta, että erojen huomioon ottaminen vähentää eroa samaa sukupuolta ja eri sukupuolta olevien vanhempien kodeissa kasvaneiden lasten koulusta valmistumisasteessa, mutta senkin jälkeen kun vanhempien aviollinen historia on otettu huomioon, samaa sukupuolta olevien parien lapsilla on edelleen alhaisempi todennäköisyys valmistua lukiosta. Artikkelissa keskustellaan vain niistä tuloksista, jotka on saatu sen jälkeen, kun täydellinen regressioanalyysi erohistorian vaikutuksen kontrolloimiseksi on tehty. Niinpä Pattersonin väite on väärä.

Allenin tutkimusta kritisoidaan myös useilla kansainvälisillä blogisivustoilla. Joillakin näistä sivustoista esitetään akateemista kritiikkiä, jonka tekijöinä on alan asiantuntijoita. Huolimatta kritiikin akateemisuudesta, se on itse asiassa rakennettu niin, että se harhaanjohtaa maallikoita. Maallikoiden on vaikea nähdä, että kritiikki takertuu epäolennaisiin tekijöihin, joilla ei ole merkitystä tutkimustulosten luotettavuuden kannalta. Suomalaiset blogistit puolestaan ovat sinisilmäisesti luottaneet internetin skeptikkopalstoilla esitettyihin arvioihin Allenin tutkimuksista ja toistaneet niitä omilla blogisivustoillaan.

Kritiikki ilmenee kolmessa eri muodossa. (a) Tulokset heijastelevat kotitalouksien erilaista ikäjakaumaa, (b) otos ei ole suuri, ja (c) otos ei ole satunnainen, mikä merkitsee sitä, että otoksen valikoitumisessa on ongelma.

Yksi blogisti kiinnitti huomiota siihen, että homoseksuaalisten miesten kotitalouksien lasten keski-ikä on 18.96, homoseksuaalisten naisparien kotitalouksien lasten keski-ikä on 18.79, ja avioliitossa olevien parien kotitalouksien lasten keski-ikä on 19.26. Koska tutkimuksessa otettiin huomioon lapset ikähaitarilla 17−22, blogisti päätteli, että samaa sukupuolta olevien parien kotitalouksissa on enemmän 17-vuotiaita, jotka eivät vielä ole ehtineet valmistua lukiosta. Koska siis homoperheiden lasten keski-ikä on heteroaviopareja alhaisempi, kyseinen älyniekka on keksinyt Allenin tehneen alkeellisen virheen: Allen ei ole huomannut, että homoperheiden lapsista on valmistunut pienempi osa siitä yksinkertaisesta syystä, että he ovat nuorempia.

Blogisti tekee siis samantyyppisen virheen kuin minkä Patterson teki arviossaan. Kaikki Allenin tutkimuksen regressiot käyttävät "lapsen ikää" kontrolloituna muuttujana. Niinpä tuloksissa verrataan samanikäisiä lapsia. Tämä blogisti olisi saattanut huomata tekemänsä virheen, jos hän olisi huomannut, että avoparien perheissä asuvien lasten keski-ikä oli 18.91, alhaisempi kuin homoseksuaalisten miesparien lapsilla.

Suomalaiset skeptikot ovat uskollisesti kopioineet tämän kritiikin ja katsoneet sen todistavan, että Allenin tutkimus on "roskatiedettä". Internetin blogipalstoilta voidaan lukea ylimielisiä kommentteja:

"Lähdeviite Douglas W. Allen (2013); metodologisesti virheellinen lähde. Jälleen on esimerkki ideologisesta roskatieteestä, jossa on suuri satunnaisotanta, mutta tahallinen metodologinen virhe; se nimittäin laskee homovanhempien ei-vielä-valmistuneet lukiolaisopiskelijat koulukeskeyttäjiksi, vaikka he eivät ole vielä tarpeeksi vanhoja valmistuakseen." (LT)

Käsitellessään yhtä Allenin aikaisempaa artikkelia Tamminen toteaa: "Kyseessä on sama Douglas, joka myöhemmin loi tahallisesti vääristellyn tilaston homovanhempien lasten lukiovalmistumisasteesta." (LT) Tässä ei siis pelkästään väitetä Allenin tehneen virheen, vaan väitetään hänen tehneen sen tahallaan, harhaanjohtamistarkoituksessa. Lisäksi Tammisen täytyy olettaa, että myös kyseisen kansainvälisen tieteellisen julkaisun vertaisarvioijat ovat olleet juonessa mukana: he ovat jättäneet arviointilausunnossaan mainitsematta tämän "ilmeisen virheen", jonka jokainen itseään kunnioittava skeptikkoblogisti pystyy helposti huomaamaan. Näin englanninkielisillä skeptikkosivuilla esitetyt harhaanjohtavat väitteet kopioituvat vastaaville suomalaisille sivuille, kaikki kriittisyyden ja itsenäisen ajattelun nimissä.

Kritiikin ylimielisen sävyn taustalla vaikuttaa skeptikkojen oletus, että jos uskovaiset ovatkin onnistuneet jollakin kepulikonstilla pääsemään yliopiston professoreiksi, niin heidän tyhmyytensä täytyy tulla ennen pitkää ilmi tällaisissa alkeellisissa virheissä. Nämä syytökset kopioituvat blogisivulta toiselle, koska kukaan ei vaivaudu itse lukemaan Allenin tutkimusraporttia: on paljon helpompi yksinkertaisesti kopioida jonkun toisen blogisivuston kommentit ja valistaa näin skeptikkokansaa uskovien tunaroinnista. Kun kyseiset syytökset ovat kopioituneet riittävän monelle blogisivustolle, itse tämä kielteisen materiaalin määrä riittää vakuuttamaan seuraavaa googlaajaan, ettei Allenin tutkimukseen voi luottaa.

Jos joku jaksaa lukea Allenin raportin hän huomaa, että Allen tietysti vertaa kutakin ikäryhmää keskenään. Hän olettaa, että viimeistään 22-vuoden ikään mennessä lähes kaikki nuoret ovat valmistuneet lukiosta. Sitä paitsi hän vielä kontrolloi sitäkin ja tarkisti, ettei valmistuneiden suhdeluku muutu, vaikka hän ottaisi huomioon vanhempiakin ikäryhmiä.

Kaikkein mielenkiintoisin blogikritiikki liittyy kysymykseen, onko otos valikoitunut niin, että se vääristää tuloksia. Allen (2013) käyttää otoksena 17−22 vuotiaita nuoria. Alle 17-vuotiaat eivät todennäköisesti olisi vielä päättäneet lukiota, niinpä he eivät olisi lisänneet testin tilastollista merkitsevyyttä. 22-vuotiaiden nuorten olisi jo voinut odottaa valmistuneen lukiosta, joten heilläkään ei olisi otosta vahvistavaa merkitystä, mutta jotkut heistä olisivat myös jo muuttaneet pois kotoa ja näin vääristäneet tutkimuksen otosta. Otos olisi voitu rajoittaa pelkästään 17- ja 18 -vuotiaisiin, mutta silloin otos olisi ollut liian pieni, jotta tulokset olisivat olleet tilastollisesti merkitseviä. Niinpä 17−22 ikäjakauman valitseminen perustuu näiden eri tekijöiden punnitsemiseen. Jotkut blogistit ovat väittäneet, että 22 vuoden ikä on liian korkea ja että otos on sikäli valikoitunut, että osa homoperheiden lapsista on jo lähtenyt kotoa. Jotta tämä argumentti selittäisi tuloksia, menestyneiden lasten samaa sukupuolta olevissa talouksissa pitäisi jättää kodit ja alkaa elää itsenäisesti aikaisemmin kuin menestyvät lapset muista kotitalouksista. Oletettavasti homoseksuaalisten miesparien kodissa asuvat tytöt kaikkein todennäköisimmin lähtevät kodista muita nuoria aikaisemmin.

Nämä blogistit jättävät ottamatta huomioon artikkelissa mainitut testit edustavuuden tarkistamiseksi. Tällaisten testien tarkoituksena on muunnella eri puolia arviointiprosessissa, jotta nähtäisiin, muuttuvatko tulokset merkittävästi. Allen teki tutkimuksissaan useita tällaisia tarkistuksia. Yksi merkittävimmistä edustavuuden arvioimiseksi käytetyistä testeistä oli sovittaa otokseen kuuluvien lasten ikää. Hän kokeili erilaisilla otoksilla: alle 30- tai 40 -vuotiaat yksilöt, tai vain alle 20- tai 17 -vuotiaat ja niin edelleen. Ikäjakautumien muuttaminen muuttaa jonkin verran arvoja, mutta ei laadullisesti (vaikka pienemmät ikähaitarit tuottivat suurempia standardivirheitä). Näiden menettelytapojen pohjalta Allen päätteli, ettei ikähaitarin laajentaminen 22 vuoteen saakka tehnyt otoksesta epäedustavaa merkitsevällä tavalla.

Philip N. Cohen väittää blogissaan Allenin tutkimuksen olevan merkityksetön, koska hänen mielestään Allenin käyttämä tosiasia-aineisto (data) ei ole sopiva pyrittäessä vastaamaan esitettyyn tutkimuskysymykseen. Cohenin kritiikki on kuitenkin vailla perusteita. Allenin tutkimuskysymys on: "Onko erilaisissa perheissä kasvaneilla lapsilla sama todennäköisyys valmistua lukiosta?" Kyseessä on poikkileikkaustutkimus, joka pystyy vastaamaan tällaiseen kysymykseen. Poikkileikkaustutkimus pystyy huonommin vastaamaan kysymykseen: "Miksi todennäköisyydet ovat erilaisia?" Mutta tätä kysymystä Allen ei esitä. Jos Cohen olisi tosissaan esittäessään väitteensä, hänen pitäisi kritisoida merkityksettömänä myös Rosenfeldin (2010) tutkimusta. Rosenfeld käytti Yhdysvaltojen väestörekisteriä esittääkseen olennaisesti samanlaisen kysymyksen: Etenevätkö lapset yhtä menestyksellisesti koulun läpi? Kuitenkaan Cohen ei ole julkisesti vastaavalla tavalla kyseenalaistanut Rosenfeldin tutkimusta ilmeisesti siksi, että sen tulokset miellyttävät häntä enemmän.

Cohen väittää, että Allenin otos oli pieni ja että hän teki huonoja ratkaisuja laajentaakseen sen kokoa. Kumpikin näistä väitteistä on harhaanjohtava: se luo vaikutelman tieteellisesti merkittävästä kritiikistä, vaikka todellisuudessa se puuttuu johonkin merkityksettömään yksityiskohtaan. Kyseessä on savusilli-argumentti.

Ensinnäkin Cohen olettaa, että 20 % otoksessa kukin henkilö edustaa viittä muuta henkilöä. Hän käyttää tätä jakaakseen arvioidut populaatiokoot saadakseen otoksen kooksi 85 miesparin ja 194 naisparin kotitaloudet. Ensimmäinen ongelma tässä kritiikissä on, että jokaisella kotitaloudella ei ole samaa todennäköisyyttä päätyä otokseen. Jokaisella ei ole samaa otospainoarvoa ja viidellä jako on virheellinen lähestymistapa. Oletetaan kuitenkin argumentin vuoksi, että hän on oikeassa. Cohenin kritiikki sivuuttaa varsinaisen kysymyksen: "olisiko tällainen otoskoko riittävä eron arvioimiseksi"? Kuten tutkimuksessa todetaan, vastaus tyttöjen osalta on myönteinen ja poikien osalta kielteinen. Samaa sukupuolta olevat kotitaloudet ovat harvinaisia ja tarvitaan noin 20 % otos Kanadan kokoisesta kansakunnasta, jotta vertailusta tulisi merkityksellistä. Tämä osoittaa useiden tähänastisten tutkimusten valtavan heikkouden. Allenin otos on riittävä kumotakseen väitteen, ettei näiden perhemuotojen välillä ole mitään eroa lasten koulusta valmistumisen suhteen. Tämä on Allenin tutkimustulos eikä hän tutkimuksessaan esitä sen pidemmälle meneviä johtopäätöksiä.

Cohen esittää oudon väitteen, että Allen lisää otoksen kokoa sisällyttämällä siihen 17−22 vuoden ikäiset lapset. Tämä ei ole järkevä huomautus. Jos Allen olisi halunnut lisätä otoskokoa, hän olisi sisällyttänyt otokseen kaikki lapset. Kyseessä on otoksen rajaus. Tarkoituksena oli saada otoskoko, joka sisältäisi ne lapset, joiden voidaan järkevästi olettaa valmistuneen lukiosta. 17−22 -vuotiaiden ryhmä näyttää järkevältä ikähaitarilta sitä tarkoitusta varten. Jos joku ei ole valmistunut lukiosta 22 ikävuoteen mennessä, alkaa näyttää epätodennäköiseltä, että hän koskaan valmistuisi. Teoreettiselta kannalta ikähaitarin valinnalla ei kuitenkaan ole paljoa merkitystä, koska Allen ei ole kiinnostunut siitä, kuinka moni loppujen lopuksi valmistuu, vaan siitä, eroavatko perhemuodot toisistaan sen osalta, miten hyvin lapset valmistuvat lukiosta. Allenin tutkimusraportissa todetaan, että hän kokeili erilaisia ikähaitareita, mutta niillä ei ollut suurtakaan merkitystä tulosten osalta. Lisäksi tutkimuksessa todetaan tutkimuksen kohteena olevan lapsia, jotka elävät kahden aikuisen kotitaloudessa. Allen toteaa tutkimusraportissaan, että useimmat homoseksuaalisten kotitalouksissa elävät lapset elävät yksinhuoltajavanhemman kanssa. Tämä on yksi syy siihen, miksi otos on pieni. Mutta tällä ei ole ratkaisevaa merkitystä.

Yksi Cohenin täysin harhaanjohtavista väitteistä eli savusilli-argumenteista on hänen kommenttinsa valmistumisasteesta. On totta, että Allen käyttää valmistumisasteen käsitettä eri tavalla kuin aktuaalisia valmistumisasteita tutkiva tutkimus tekisi. Valmistumisasteita tutkiva tutkimus ottaisi todennäköisesti selvää siitä, mikä osa tietyn luokan oppilaista valmistui lukiosta. Allen puolestaan kysyy, mikä osa tietyn ikäluokan lapsista valmistui lukiosta. Allen joutui tekemään näin, koska väestörekisteri ei kerro, onko lapsi koulussa vai ei ja millä luokalla he ovat. Mutta tällä ei ole merkitystä. Allenilla on tulosmittari, jolla on merkitystä ja joka vaihtelee kotitalouksien mukaan. Se on eräänlainen valmistumisaste, vaikkakaan ei tavanomainen. Tämä kritiikki Allenin tutkimusta kohtaan on yksinkertaisesti typerä.

Cohen huomauttaa myös, että Allenin tekemä testi sen varmistamiseksi, ettei otokseen ole valikoitunut lapsia epätyypillisesti koulunkäynnin osalta, ei tuo mitään lisäarvoa tutkimukseen. Tämä Cohenin huomautus ei kuitenkaan ole asiallinen. Se, ettei Allenin tekemä teksti paljasta mitään ongelmia otoksessa, ei merkitse sitä, että testi olisi pelkkä "savuverho". Se merkitsee vain sitä, ettei otoksessa ole ongelmia. Voimme kuvitella, mitä Cohen sanoisi, jos Allen ei olisi tehnyt tätä testiä: "Allenin tutkimus on täysin arvoton, koska kukaan ei tiedä, osallistuuko yhtä suuri osa näistä lapsista kouluopetukseen. Heteroparit saattavat opettaa kotona lapsiaan, joilla on vaikeuksia koulussa, kun taas homoparit lähettävät lapsensa kouluun. Tämä selittää täysin näiden kotitalouksien välisen eron." Tämä olisi Cohenin kritiikki, jos tämä testi olisi jätetty tekemättä.

Pohtiessaan kysymystä, kuka kyseisistä nuorista vielä asuu kotona, Cohen esittää ainoan järkevän kommenttinsa. Hän kuitenkin jättää mainitsematta, että Allen on käsitellyt ongelmaa tutkimusraportissaan. Jättämällä tämän mainitsematta hän luo vaikutelman, ettei Allen ole luotettava. Hän sanoo, että otoksessa saattaa olla valikoitumisen aiheuttama vääristymä. Tällainen mahdollisuus on olemassa. Allen ja hänen vertaisarvioijansa pohtivat tätä ongelmaa. Allen tutki tuloksia useilla eri ikäjakaumilla. Alun perin hän jätti tutkimusraporttinsa arvioitavaksi sellaisena, että siinä oli paljon laajempi ikäjakauma. Yksi vertaisarvioijista ehdotti, että hän käyttäisi ikäjakaumaa 1722. Allen tutki ikäjakaumia 522, 530, 540, 550, 560, 518, 1718. Näin hän sai selville, että jos ikäjakaumaa laajennetaan jakauman 1722 ulkopuolelle, tulokset muuttuvat tuskin ollenkaan sen osalta, miten eri kotitaloudet suhteutuvat toisiinsa, mikä on tulosten tilastollinen merkitsevyys, ja aktuaaliset arvot. Allenista kuitenkin tuntui järkevältä olla ottamatta lukuun 22 vuotta vanhempia lapsia. Kanadassa lukiolaisen oletetaan vielä asuvan kotona, joten tämä ikä tuntui sopivalta rajalta. Jos taas olisi otettu lukuun ainoastaan 17-vuotiaat tai 1718 -vuotiaat, silloin otoskoko olisi tullut niin pieneksi, että tulokset eivät olisi olleet tilastollisesti merkitseviä, vaikka arvot pysyivätkin aina samoina suhteessa toisiinsa. Tämän kaiken perusteella Allen päätteli, ettei tutkimuksessa ollut mitään vakavaa otoksen valikoitumisongelmaa: otos on edustava ja tyypillinen. Näin ollen se, että Cohen voi kertoa kertomuksen valintaan liittyvistä kysymyksistä, ei kumoa tutkimuksen merkitsevyyttä. Tutkimusraportissa asiaan kiinnitettiin huomiota ja lukijaa autettiin ymmärtämään, että valintakysymys ei muodosta ongelmaa.

Cohen siis hyökkää perusteettomasti henkilöä vastaan ja esittää neljä savusilli-argumenttia viedäkseen huomion pois olennaisesta asiasta. Allen käyttää kanadalaista tutkimusaineistoa ja kaikki hänen tiedostonsa on tallennettu Kanadan väestörekisterikeskukseen. Kuka tahansa voi mennä ja tehdä tällä tosiasia-aineistolla laskelmia. Kuka tahansa voi hakea oikeutta käyttää aineistoa. Tällaisessa viitekehyksessä olisi typerää yrittää vääristellä tosiasioita. Tämä avoimuus on merkittävää erityisesti kun sitä verrataan kaikkiin edeltäviin tutkimuksiin. Joe Price ja Allen ottivat yhteyttä kaikkien tämän alan merkittävien tutkimusten tekijöihin ja pyysivät oikeutta tutkia heidän aineistoaan. Kukaan ei tähän mennessä ole edes vaivautunut vastaamaan sähköpostiin.

Cohen kysyy, kuka kasvatti kyseiset lapset. Hänen kommenttinsa tässä kohdassa on harhaanjohtava tavalla, josta blogistit ovat kuuluisia ja joka antaa olemassaolon tarkoituksen akateemisille aikakausjulkaisuille. Hänen kommenttinsa johtaa helposti harhaan maallikoita. Allen tekee tutkimusraportissaan tarkasti selkoa siitä, että hän sanoi löytäneensä ainoastaan yhteyden tietynlaisissa kotitalouksissa elävien lasten välillä. Allen ei esittänyt mitään väitteitä sen osalta, kuka heidät kasvatti. Cohenin kommentti ei osu kohteeseensa. Cohen panee sanoja Allenin suuhun.

Allenin tutkimuksen yksi suuri etu kaikkiin muihin tutkimuksiin nähden on, että Allen pystyy jonkin verran kontrolloimaan perhehistorian vaikutusta. Cohen kuitenkin väittää, että perheen liikkuvuuden vaikutuksen kontrollointi ei ole riittävä. Taas voi miettiä, häiritsikö häntä se, että Rosenfeld kontrolloi ainoastaan liikkuvuuden vaikutusta. Cohen jättää ottamatta huomioon, että Allen kontrolloi myös aviohistorian vaikutusta. Allen myös osoittaa, miten tärkeää on kontrolloida perhehistorian vaikutusta, kun se otetaan mukaan regressioanalyysiin tai kun se jätetään pois.

Allenin tutkimuksen aiheuttaman kohun takia häntä on usein haastateltu joukkotiedotusvälineisiin. Hänelle esitetään jatkuvasti "miksi" kysymys. Mikä on hänen mielestään syy siihen, että erilaisissa kotitalouksissa kasvaneiden nuorten valmistumisasteissa on eroja? Cohen lainaa yhtä vastausta, jonka Allen (2013d) antoi internethaastattelussa. Hän kuitenkin ottaa vastauksen irralleen kontekstistaan. Tässä on vastauksen ensimmäinen osa, jota Cohen ei lainaa: "On tärkeää huomata, että tässä artikkelissa en esitä mitään teoreettisia väitteitä. Kiinnitän vain huomiota empiirisiin löytöihin, jotka perustuvat laajaan satunnaisotantaan, ja jotka ovat yhteensopimattomia lähes kaikkien aikaisempien tutkimusten kanssa." Taloustieteilijänä Allen kuitenkin esittää seuraavanlaisen hypoteesin: syynä eroihin erityyppisten kotitalouksien lasten koulusta valmistumisessa on "erikoistuminen", äidin ja isän lasten kasvatukseen antaman panoksen erilaisuus. "Minusta näyttää järkevältä olettaa, että isät ja äidit eivät voi täysin korvata toisiaan. Äiti saattaa tarjota joitakin sellaisia vanhemmuuden palveluksia, joita isä ei pysty tarjoamaan, ja isät saattavat tarjota vanhemmuuden palveluksia, joita äidit eivät pysty tarjoamaan." (Allen 2013d) Tämä näyttää älyllisesti rehelliseltä vastaukselta.

Nämä huomiot voi kiteyttää näin: Cohenin hyökkäys ei näytä koostuvan muusta kuin neljästä väitteestä, jotka ovat asiaankuulumattomia savusilli-väitteitä ja luovat lukijalle harhaanjohtavan vaikutelman, että tutkimus on epäluotettava. Sen lisäksi hän kommentoi, että tutkimusjoukko saattaa olla valikoitunut, vaikka todistusaineisto ei tue tätä väitettä. Lisäksi hän lainaa väärin yhtä haastattelua.

Allenin tutkimusta vastaan hyökätään näennäisen tieteellisillä perusteilla, joilla pystytään usein hämäämään maallikoita. Allenin tutkimuksen saattaminen epäilyksenalaiseksi on elintärkeää niille, jotka haluavat saada sukupuolineutraalin avioliittolain hyväksytyksi, koska hän tarjoaa laajaan satunnaisotantaan perustuvaa todistusaineistoa, joka kyseenalaistaa oletuksen, että samaa sukupuolta ja vastakkaisia sukupuolia olevien parien muodostamat kotitaloudet ovat yhtä edullisia lapsen hyvinvoinnin ja kehityksen kannalta. Allenin tutkimus siis kiistää tieteen ja tutkimuksen nimissä esitetyn väitteen, ettei homoperheiden ja heteroperheiden kasvatusvaikutuksessa ole mitään eroa.

Hyvin alkeellisetkin virhetulkinnat voivat helposti ilmetä internetin blogipalstoilla, koska ne ovat sitä suositumpia, mitä raflaavampia väitteitä niissä esitetään. Siksi niihin kannattaa suhtautua kriittisesti, vaikka ne olisivat skeptikkosivuja, jotka ylpeilevät kriittisyydellään.

Allen itse ajattelee, että hänen tutkimustulostensa merkitys nähdään selvemmin 20 vuoden päästä, jolloin sukupuolineutraali avioliittolaki on Kanadassa ehtinyt vaikuttaa jo 30 vuoden ajan. "Luulen, että 20 vuoden kuluttua kysymme 'kuinka päädyimme tähän tilanteeseen ja miten pystymme siivoamaan tämän sotkun' - samalla tavalla kuin nyt ihmettelemme, miten ihmeessä päädyimme tilanteeseen, jossa niin monet lapset kasvatetaan yksinhuoltajaperheissä" (Allen 2013d).

1.11.Blankenhorn (2007) ja Girgis & Anderson & George (2012)

 

LT:n mukaan "Blankenhorn (2007); ei ole tutkimus tai artikkeli vaan vapaamuotoinen essee, joka julistaa amerikkalaiskonservatiivista avioliittokäsitystä. Kuulemma mies on sittemmin muuttanut mieltään (2012). Samoin Girgis et al (2012); teosnimi on "What is marriage? Man and Woman: A Defence".

David Blankenhorn: The Future of Marriage. ("Avioliiton tulevaisuus") Kirja on analyysi avioliiton historiasta ja perusteellisesti dokumentoitu dokumentti, jonka mukaan avioliittoinstituutio on yksi inhimillisen hyvinvoinnin perusta. Blankenhorn viittaa kulttuuriantropologi Pierre L. van den Berghen lausumaan: "Kaikki tunnetut ihmisyhteisöt tunnustavat seksuaalisen parisiteen olemassaolon ja atnavat tälle parisuhteelle muodollisen oikeutuksen avioliiton muodossa." Aviopuolisoiden odotetaan tekevän yhteistyötä jälkeläisten kasvattamiseksi. Avioliittoinstituutio on rakennettu yhteiskunnan kaikkein hauraimpien ja haavoittuvimpien jäsenten eli lasten suojaksi ja sen rakenteen kehittämistä tulisi aina ohjata ensisijaisesti lasten etu. Vaikka Blankenhorn on muuttanut poliittisia kannanottojaan, hän korostaa sitä, että hän seisoo kaiken sen takana mitä hän kirjoitti kirjassaan The Future of Marriage.  

Sherif Girgis & Ryan T. Anderson & Robert P. George: What is Marriage? Man and Woman: A Defence. ("Mitä on avioliitto? Mies ja Nainen: Puolustus.") Kyseessä on terävä filosofinen analyysi avioliiton merkityksestä ja sen sisäisestä dynamiikasta.  Teoksessa argumentoidaan, että sukupuolineutraali avioliittolaki muuttaa avioliiton merkitystä tavalla, joka on haitallinen avioliittoinstituutiolle. He korostavat sitä, että tällainen argumentti voidaan rakentaa tekemättä minkäänlaisia arvoarvostelmia homoseksuaalisuudesta tai ottamatta yleensä kantaa homoseksuaalisuuteen.

2.          Normatiivisen rakenteen erilaisuus synnyttää erilaisen juridisen säätelyn tarpeen

 

Tämän alaluvun keskeinen argumentti perustuu Douglas Allenin artikkeliin "Who should be allowed into the marriage franchise?" Drake Law Review 2010, vol 58, ss. 1043-1075. Argumentin mukaan homoseksuaalinen ja heteroseksuaalinen parisuhde ovat normatiiviselta rakenteeltaan erilaisia erityisesti puolisouskollisuuden ja pysyvyyden normien osalta. Heteroseksuaalisen avioliiton keskeisiin periaatteisiin kuuluu uskollisuus puolisolle ja liiton elinikäisyys, koska molemmat ovat edellytyksiä sille, että lapsi saa kasvaa isänsä ja äitinsä hoidossa koko lapsuutensa ja nuoruutensa ajan. Puolisouskollisuus on tärkeää, koska muuten avioliittoon syntyvät lapset eivät välttämättä olekaan perheenisän lapsia tai perheenisä saa lapsia jonkun toisen naisen kanssa, jolloin nämä lapset joutuvat kasvamaan ilman isää.

Koska homoseksuaalisista suhteista ei voi syntyä lapsia, niiden dynamiikka on erilainen. Miesten väliset homoseksuaaliset suhteet menestyvät usein hyvin avoimina seksuaalisina suhteina ja erityisesti pitkäkestoiset miesparien suhteet ovat seksuaalisesti avoimia. Sen sijaan heteroparien suhteet usein johtavat eroon tai voimakkaisiin konflikteihin, jos niissä on ulkopuolisia seksikumppaneita. Tämä on yksi syy siihen, ettei ole mielekästä yhdistää niitä molempia saman avioliittoinstituution alaiseksi, koska se merkitsisi avioliiton merkityksen muuttamista tavalla, joka on haitallista molemmille. Allen argumentoi, että sukupuolineutraali avioliitto haittaa sekä samaa sukupuolta olevien parisuhteiden että miehen ja naisen välisen avioliiton juridisen kehikon kehittämistä.

LT:n mukaan "Lähdeviite Allen, Douglas (2010); viittaus epäselvä; ei-tieteellinen lähde. Puolimatka ei täsmennä mihin kohtaan viittaa. Kyseessä on pitkä julistuksellinen kirjallisuusviitteellinen essee, jossa Douglas vastustaa homoavioliittoja. Kyseessä on sama Douglas, joka myöhemmin loi tahallisesti vääristellyn tilaston homovanhempien lasten lukiovalmistumisasteesta." (LT)

Allenin artikkeli on julkaistu oikeustieteellisessä julkaisussa Drake Law Review. Se on terävästi argumentoitu ja huolellisesti dokumentoitu tutkimus. Artikkeli muodostaa yhden eheän argumentin, joten on perusteltua viitata siihen kokonaisuudessaan. Artikkelin korkean tason voi jokainen itse todentaa internetistä.

Tamminen kiistää Allenin argumentin pätevyyden. "Päinvastoin kuin Puolimatka yrittää antaa ymmärtää, ei sukupuolineutraalin avioliittolain esityksessä ole mitään sellaisia muutoksia, jotka heikentäisivät esim. heteroavioliittojen juridista asemaa tai oikeuksia, koska Suomen avioliittolaki sen verran suppea."

Tamminen epäilee, etten ole edes lukenut kansalaisaloitetta, koska näen siellä radikaaleja rakenneuudistuksia. Tärkeää ei kuitenkaan ole se, mitä kansalaisaloitteessa sanotaan, vaan se mitä uudesta avioliiton merkityksestä juridisesti seuraa ja miten tämä vaikuttaa sosiaaliseen normistoon. Nämä vaikutukset eivät varmasti rajoitu siihen, mitä kansalaisaloitteessa mainitaan. On selvää, ettei kansalaisaloite tee selkoa uuden lain haitallisista vaikutuksista, koska tarkoituksen on vakuuttaa lainsäätäjiä sen erinomaisuudesta. Allenin artikkeli perustelee yksityiskohtaisesti, että sukupuolineutraalin avioliittolain hyväksyminen vaikuttaa heikentävästi heteroavioliittojen juridiseen asemaan.

Onko homoparien eroprosentti heteropareja korkeampi?

 

Internetissä on kiistelty myös artikkelista: Gunnar Andersson & Turid Noack & Ane Seierstad & Harald Weedon-Fekjar: "Divorce-Risk Patterns in Same-Sex "Marriages" in Norway and Sweden." Paper for the PAA 2004 Annual Meeting in Boston April 1-3, 2004. Andersson et al (2004) osoittavat, että homoseksuaalisten avioliittojen eroprosentti on Norjassa ja Ruotsissa korkeampi kuin heteroseksuaalisten parien: miesparien kohdalla 35% korkeampi ja naisparien kohdalla lähes 50 % korkeampi.

Tamminen myöntää, että "Andersson (2004); käsittelee lesbo- ja homoavioliittojen eroamisasteita". Nimimerkki Jusu Vihervaara kuitenkin kieltää tämän väitteen todenperäisyyden Kotimaa24 keskustelupalstalla. Hänen mielestään tutkimuksessa selvitetään ainoastaan avioliittoon liittyviä riskitekijöitä." Tilastollisesti nähdään, että tietyt tekijät lisäävät avioeron riskiä. Näitä ovat muun muassa:(1) puolisoiden suuri ikäero(2) eri kulttuurista ja maasta kotoisin olevat puolisot(3) suuri ero puolisoiden koulutuksessa ja tulotasossa(4) yhteisen lapsen puute." Hän jatkaa: "Ei kuitenkaan voida tehdä sellaista päätelmää, että avioparit, joiden liittoon sisältyy näitä tekijöitä eroaisivat varmasti."ssä väitteessään hän on varmasti oikeassa, mutta jää epäselväksi, miten se liittyy käsiteltävään asiaan. Kukaan ei ole sellaista väittänyt.

Vihervaara jatkaa: "Tutkijat kävivät läpi Ruotsin ja Norjan väestörekisteritietoja ja sen perusteella päättelivät, että samaa sukupuolta olevien parisuhteisiin sisältyy näitä riskitekijöitä enemmän kuin heteroparien avioliittoihin keskimäärin. Mielestäni tämä on se tutkimustulos.Tutkimuksesta ei voi kuitenkaan tehdä seuraavia virhetulkintoja:(1) Tutkimus ei väitä, että homoparit eroaisivat heteropareja useammin. Tällaista tilastoa tutkijat eivät tutkimuksessa tuo esiin. He puhuvat vain riskitekijöiden määrästä."

Jusu Vihervaara on tulkinnut oikein sen, että kyseisissä tutkimuksissa kartoitetaan avioeron riskitekijöitä. Mutta hän ei ole ymmärtänyt sitä, että kyseisiä riskitekijöitä kartoitetaan juuri siksi, että niiden avulla voitaisiin kontrolloida eroavaisuuksia homo- ja heteroavioliittojen eroprosenteissa ottaen huomioon nämä riskitekijät. Vihervaara erehtyy väittäessään, ettei Anderssonin tutkimus kertoisi homoparien eroavan heteroja useammin. Senhän Andersson saattoi nähdä suoraan tilastoista. Sen lisäksi hän kontrolloi näitä eroprosentteja riskitekijöillä ja osoitti että senkin jälkeen kun riskitekijöiden vaikutus on otettu huomioon, homoparien ja erityisesti naisparien eroprosentti on heteropareja suurempi.

Vihervaara päättää arvionsa näin: "Puolimatka esittää kirjoituksessaan väitteen, jota tämä tutkimus ei tue, vaikka hän väitteensä perusteluksi esittää viitteen tutkimukseen. Minä kutsun sitä valehtelemiseksi tai ainakin tahalliseksi harhaanjohtamiseksi." Vaikka Vihervaara tulkitsee Anderssonin tutkimusta mielestäni aika perustavalla tavalla väärin, en väitä häntä valehtelijaksi tai väitä hänen pyrkineen harhaanjohtamaan. Hän esitti oman tulkintansa, joka ei täysin tee oikeutta tutkimukselle, mutta ehkä hän oli vilpitön omassa tulkinnassaan.   

Anderssonin et al (2004) artikkeli tuo esille sen, että avioliittoinstituutio ei näytä vakauttavan samaa sukupuolta olevien parien suhteita samalla tavalla kuin heterosuhteita. Tämä näkyy siitä, että erityisesti avioituneiden naisparien eroprosentti on hyvin korkea. Naisparit muodostavat lyhyitä ja intensiivisiä suhteita, jotka muodostuvat niin symbioottisiksi, että seksuaalinen jännite kuolee. Tämän takia naisparit alkavat etsiä seksuaalikumppania suhteen ulkopuolelta. Koska naisparit edellyttävät suhteelta uskollisuutta (toisin kuin monet miesparit), suhde usein hajoaa ulkopuolisen seksuaalikumppanin astuessa kuvaan mukaan. Miesparien kohdalla on yleisempää sallia seksuaalisesti avoimet suhteet ja tällaiset suhteet voivat olla pitkäikäisempiä. Kummankaan kohdalla avioliittoinstituutio ei näytä keskimäärin johtavan puolisouskollisten pitkäaikaisten suhteiden muodostumiseen, mikä olisi edellytys perheen piirissä kasvavien lasten hyvinvoinnille.

3.          Hyödyttääkö avioliitto homoseksuaalisia pareja?

 

Lilja väittää, että "Lähdeviite La Sala (2002); artikkeli ei edes käsittele homomiesten avioliittoja; ei liity käsiteltävään aiheeseen." (LT)

La Sala (2002) ei käsittele homomiesten avioliittoja, mutta se käsittelee homomiesten epämuodollisia sitoutumismekanismeja, joita myös käsittelen kyseisessä kohdassa. Käsittelen kyseisessä kohdassa siis kahta asiaa: epämuodollisia sitoutumismekanismeja, joista puhutaan LaSalan artikkelissa ja avioerotilastoja, joita käsitellään Anderssonin et al (2004) artikkelissa. Viittaan kyseisessä kohdassa molempiin. lähteisiin. Michael C. LaSalan artikkeli vertailee parisuhdeuskollisuuteen sitoutuneita ja seksuaalisesti avoimia miespareja ja heidän erilaisia sitoutumismekanismejaan.: "Extradyadic Sex and Gay Male Couples: Comparing monogamous and Nonmonogamous Relationships." Families in Society: The Journal of Contemporary Social Sciences. 2004. ss. 405-412. ("Parisuhteen ulkopuolinen seksi ja miespuoliset homoseksuaaliset parit: yksiavioisten ja ei-yksiavioisten suhteiden vertailu").

Artikkelissa tuodaan esille, että osa miespuolisista pareista sitoutuu yksiavioiseen suhteeseen, mutta monet kehittävät seksuaalisesti avoimen suhteen. Itse asiassa seksuaalisesti avoimen suhteen kehittäminen saattaa olla monille miespareille edellytys parisuhteen pitkäikäisyydelle. Tässä suhteessa homoseksuaalisten miesparien parisuhteen dynamiikka on erilainen kuin heteroseksuaalisten parien: heteroseksuaalinen avioliitto usein hajoaa uskottomuuden vaikutuksesta, kun taas homoseksuaalinen parisuhde saattaa olla pitkäikäinen juuri uskottomuuden voimalla ja sen tarjoaman seksuaalisen vaihtelun voimalla. Tämä on yksi syy siihen, miksi homoseksuaalisia ja heteroseksuaalisia parisuhteita ei ole mielekästä yhdistää yhden ja saman avioliittoinstituution alaisuuteen. Jos seksuaalisen avoimuuden normit saavat lisää valtaa heteroseksuaalisissa avioliitoissa, ne heikentävät avioliiton pysyvyyttä, tuovat ristiriitoja avioliittoihin, traumatisoivat perheriitojen keskellä eläviä lapsia ja tuottavat lisää isiensä hylkäämiä lapsia.

4. Hyödyttääkö sukupuolineutraali avioliittolaki homoseksuaalisten parien lapsia?

 

Tähän osioon Tammisen artikkeli tuo tärkeän lisänäkökohdan, joka minun olisi pitänyt ottaa huomioon alkuperäisessä lausunnossani. Hän toteaa, että "homojen avioliitossa yksi vanhemmista on perinteisesti biologinen vanhempi, eikä toisen biologisen vanhemman säilyttäminen kuvioissa ole harvinaista." Miksi toinen biologinen vanhempi säilytetään kuvioissa jopa samaa sukupuolta olevien parien muodostamissa perheissä? Yksi syy voi olla yksinkertaisesti lainsäädäntö ja sen määräämät tapaamisoikeudet. Toinen syy voi olla se, että taustalla vaikuttaa kulttuurinen tietoisuus biologisen vanhemman merkityksestä. Tätä kulttuurista tietoisuutta edistää perinteinen avioliittokäsitys ja sen varaan rakentuva avioliittolaki, johon sisältyy ajatus, että jokaisella lapsella on mahdollisuuksien mukaan oikeus kasvaa biologisten vanhempiensa hoidossa. Jos muutamme avioliittolain sukupuolineutraaliksi, tämä viesti katoaa laista, joten voimme olettaa, että myös harvemmat samaa sukupuolta olevat parit pyrkivät säilyttämään hoidossaan olevan lapsen yhteyden toiseen biologiseen vanhempaansa. Niinpä sateenkaariperheiden lasten näkökulmasta on tärkeää olla hyväksymättä sukupuolineutraalia avioliittoa ja siihen sisältyvää käsitystä, että luonnollinen vanhemmuus voidaan korvata juridisella vanhemmuudella.

5. Johtaako sukupuolineutraali avioliitto epätasa-arvoon ja avioliiton merkityksen trivialisoitumiseen?

 

Kaikesta analyyttisesta pyrkimyksestään huolimatta Juha Leinivaaran blogistinvaisto kertoo hänelle, että kukaan ei jaksa pitkään seurata hienosyistä analyysia, jos se ei johda johonkin hauskalta tuntuvaan mielikuvaan. Niinpä hän tuo väriä blogiinsa tulkitsemalla tätä alalukua yksinkertaisen mielikuvan valossa: Kristityt vastustavat sukupuolineutraalia avioliittoa. Älyllisten rajoitteidensa lisäksi he ovat myös välttämättä asennevammaisia. He kuvittelevat olevansa muita parempia ja siksi he halveksivat homoseksuaaleja. Onneksi on olemassa skeptikkoja, jotka ovat älykkäitä ja humaaneja. Humaanit skeptikot ovat niin suvaitsevaisia, että he voivat armahtaa jopa näitä uskovaisia, vaikka heidän on pakko välillä nauraa heille.

Jos Leinivaaran luonnehdinta ei täsmälleen tavoita tämän alaluvun logiikkaa, niin mikä se sitten on?  Sukupuolineutraalia avioliittoa perustellaan vetoamalla tasa-arvoon. Todellisuudessa nykyinen avioliittolaki on tasa-arvoinen, koska jokainen täysi-ikäinen ihminen voi mennä naimisiin vastakkaista sukupuolta olevan partnerin kanssa. Koska tästä liitosta voi syntyä lapsia, jotka tarvitsevat molempien vanhempiensa pitkäaikaista hoitoa, voimme perustella yksiavioisuuden ja puolisouskollisuuden. Avioliiton tarkoituksena on erityisesti lapsen suojeleminen.

Sen sijaan sukupuolineutraali avioliitto määrittelee avioliiton aikuisten väliseen kiintymykseen perustuvana sopimuksena, jossa kaikkia erilaisia seksuaalisia suuntautumisia ja kiintymystaipumuksia pitää kohdella yhdenvertaisesti. Niinpä avioliittoa tässä merkityksessä ei voida rajoittaa heteroseksuaaliin ja homoseksuaaliseen yksiavioisuuteen, vaan avioliiton ovet on avattava myös kaikille muille seksuaalisuuden ja kiintymyksen muodoille. Tämä merkitsee sitä, että juuri sukupuolineutraali avioliittolaki nykyisessä muodossaan tekee avioliitosta epätasa-arvoisen erilaisten aikuisten kesken puhumattakaan siitä, millaista vääryyttä se tekee kaikille lapsille riistäessään heiltä juridisen oikeuden kasvaa biologisen isänsä ja äitinsä hoidossa. Jos uutta lakia taas pyritään viemään tasa-arvoiseen suuntaan sitä on laajennettava edellä mainitulla tavalla. Tästä kuitenkin seuraa avioliiton trivialisoituminen. Tällä tavalla trivialisoitunut avioliitto ei enää sido isää lapsiinsa eikä siis palvele sitä, että lapset saisivat kasvaa vanhempiensa muodostamassa avioliitossa.

Leinivaara kiinnittää huomiota siihen, että hän on naimisissa, mutta ei koskaan aio hankkia lapsia. Hänen tapauksessaan avioliitolla ei siis ole mitään tekemistä lasten saamisen kanssa. Leinivaaran näkökulma on kuitenkin turhan aikuiskeskeinen. Aikuisten näkökulmasta on totta, että kaikkiin avioliittoihin ei synny lapsia. Lapsen kannalta näkökulma on erilainen: perinteisen avioliittokäsityksen mukaan rakennetussa miehen ja naisen välisessä avioliittomallissa jokainen lapsi syntyy isänsä ja äitinsä muodostamaan perheeseen. Avioliitto on luotu lasten suojaksi ja se toimii tällaisena suojana niin kauan kuin se rajoitetaan naisen ja miehen väliseksi avioliitoksi.

Kokoan vielä lopuksi yhteen keskeisiä kohtia asiantuntijalausuntoani vastaan esitettyn lähdekritiikin ongelmista: 

Tiivistelmä: 

1.      1. Tamminen antaa harhaanjohtavan kuvan asiantunijalausuntoni sisällöstä sen sijaan että hän analysoisi asiantuntijalausuntoni rakennetta asianmukaisesti. Hän ehdottaa, että asiantuntijalausuntoni voidaan kiteyttää näin: "Homot ovat kyvyttömiä vanhemmuuteen, luonnottomia, saatanan luomuksia ja kuoleman airuita." Todellisuudessa asiantuntijalausuntoni ei esitä väitteitä homoseksuaalisuudesta tai homoseksuaalisista yksilöistä vaan lapsen oikeuksista, perherakenteista, perherakenteiden vaikutuksesta lapsen hyvinvointiin ja sukupuolineutraalin avioliittolain sosialisaatiovaikutuksista. Sukupuolineutraalissa avioliittolaissa ei ole kyse siitä, miten suhtaudumme homoseksuaalisuuteen tai homoseksuaalisiin yksilöihin vaan siitä, miten suhtaudumme lapsen yleismaailmallisesti tunnustettuun oikeuteen tuntea isänsä ja äitinsä ja kasvaa heidän hoidossaan. Asiantuntijalausunnossani ei myöskään viitata saatanaan tai kuoleman airueeseen. Tamminen pyrkii tukemaan epäuskottavaa tulkintaansa herättämällä sopivia mielikuvia assosiaatioiden välityksellä. Hän kirjoittaa: "Puolimatkan professuuri on ilmeisesti myös osasyy siihen, että Jyväskylän yliopistossa on hyväksytty kasvatustieteen pro gradu -töiksi ainakin kaksi hämärää tekstiä saatananpalvonnasta ja okkultismista, jotka käsittelevät nuorten uhkaa 'joutua tekemisiin pimeiden voimien kanssa pakonomaisesti'. Opettajakoulutuksessa." (LT) En ota kantaa kyseisiin graduihin, koska en ole niitä lukenut. Totean vain, että kyseiset gradut on hyväksytty jo vuosina 1999 ja 2002, eli vuosia ennen kuin astuin virkaani Jyväskylän yliopistossa 2005. Ennen vuotta 2005 toimin Helsingin yliopistossa. Tamminen siis olettaa, että professuurini on voinut vaikuttaa gradujen arviointiprosesseihin jo ennen kuin kyseistä professuuria oli olemassa.

2.      2. Koska Tamminen tulkitsee väärin asiantuntijalausuntoni sisällön, hän ei ymmärrä käyttämieni lähteiden relevanssia. Siksi hän toistuvasti väittää, että käyttämäni lähde ei liity käsiteltävään asiaan. Tätä väitettään hän lisäksi tukee esittämällä harhaanjohtavia väitteitä käyttämieni lähteiden sisällöstä. Tammisella on myös vääriä tietoja käyttämieni julkaisujen julkaisufoorumeista. Hän pitää esim. yhtä Harvard University Pressin julkaisua Valittujen Palojen julkaisuna.

3.      3. Tamminen väittää joitakin käyttämiäni julkaisuja "roskatutkimukseksi". Tammisen perustelu väitteelleen on erikoislaatuinen: hän perustelee kyseisten tutkimusten olevan roskatutkimusta, koska niitä googlatessa tulee enemmän kielteisiä kuin myönteisiä kommentteja: "Jos niitä nimittäin googlettaa, monen kohdalla tulee melkein enemmän debunkkauksia kuin linkkejä itse materiaaliin, ja monen viiteteoksen taso jää self-help -kirjan tasolle." (LT) Todellisuudessa hänen roskatutkimukseksi väittämänsä tutkimukset ovat vertaisarvioituja tieteellisiä julkaisuja.

4.      4. Yhtä käyttämääni tutkimuksellista yhteenvetoa Tamminen nimittää "poliittiseksi manifestiksi" sillä perusteella, että George W. Bush oli läsnä sen juhlistamistilaisuudessa. "Lähdeviite Marriage and the Public Good: Ten Principles, jota Puolimatka kehuu todelliseksi tieteentekijöiden suurkuoroksi ei ole tieteellinen julkaisu vaan poliittinen manifesti, joka liittyy amerikkalaiseen konservatiiviliikkeeseen. Niin sanotun 'Princeton Principles' -teoksen julkaisujuhlien kunniavieraana oli George W. Bush." (LT) Vastoin Tammisen oletusta tutkimuksen tieteellistä tasoa tuskin voidaan arvioida sen perusteella, keitä on läsnä sen julkistamisjuhlassa. Tutkimuksesta ei tule poliittista manifestia edes sillä perusteella, että se saa tukea valtiovallalta. Muutenhan esim. Suomen yliopistoissa tehtävä tutkimus olisi suurelta osin luettava pelkäksi poliittiseksi manifestiksi. On luonnollista, että valtiovalta on kiinnostunut perhetutkimuksesta, koska perhe on yhteiskunnan elinvoimaisuuden perusta. Tammisen logiikalla meidän pitäisi ilmeisesti päätellä Human Genome -projektin loppuraportin olevan pelkkä "poliittinen manifesti", koska sen julkistamistilaisuudessa oli läsnä presidentti Bill Clinton. Pitäisikö meidän olettaa, että Human Genome -projektin raportti ei siis kerrokaan meille mitään ihmisen genomin rakenteesta vaan lähinnä kyseisen presidentin poliittisista mielipiteistä?

5.      5. Tammisen blogi näyttäisi myös ilmentävän rotuennakkoluuloja. Tamminen pitää yhtä käyttämääni lähdettä asiaankuulumattomana, koska siinä huomion keskipisteessä on avioliiton merkitys afrikkalais-amerikkalaisten kannalta. "Blackman & Clayton & Glenn et al (2005) analysoi vain amerikkalaisten tummaihoisten avioitumiskäyttäytymistä; ei liity käsiteltävään aiheeseen." (LT) Se, että Blackman et al käsittelee erityisesti avioliiton merkitystä afrikkalais-amerikkalaisten ja mustien siirtolaisten kannalta, ei tee siitä epärelevanttia. Suomessakin on laajoja yhteisöjä, joiden alkuperä on Afrikassa ja avioliittolaki koskettaa myös heitä. Sitä paitsi vastoin Tammisen oletusta kyseinen artikkeli ei käsittele pelkästään afrikkalais-amerikkalaisten ja mustien siirtolaisten näkökulmaa vaan tekee myös vertailua avioliiton merkityksestä valkoisille ja mustille.

6.      6. Tamminen pitää joitakin käyttämiäni tutkimuksia asiaankuulumattomina, koska niiden kirjoittajina on teologeja eikä esimerkiksi sosiologeja. Tamminen näyttäisi suhtautuvan kielteisesti kaikkiin sellaisiin asiantuntijoihin, joilla on jokin kytkös teologiaan tai uskontotieteeseen. Hän ei näytä tiedostavan, että teologit voivat käyttää yhteiskuntatieteellisiä metodeja tutkimuksissaan. Bloginsa keskusteluosiossa hän pitää Matti Kamppista kristillisenä apologeettana sillä perusteella, että Kamppinen on uskontotieteilijä. Todellisuudessahan Kamppinen sijoittuu jonnekin ateismin lähimaastoon. On muistettava, että Charles Darwinkin oli koulutukseltaan teologi. Useat tieteen kehitykseen merkittävästi vaikuttaneet tutkijat kuten Isaac Newton ja Michael Faraday olivat samalla amatööriteologeja. Viimeisten vuosikymmenien aikana tieteenhistorioitsijat kuten Geoffrey Cantor (1991) ja Betty Jo Dobbs (1988) ovat lisäksi osoittaneet, että näiden tieteen uranuurtajien teologiset vakaumukset olivat omalta osaltaan perustana heidän tieteellisille löydöilleen.

Tammisen blogi perustuu siis harhaiseen tulkintaan asiantuntijalausunnon sisällöstä. Sitä täydennetään kokoelmalla asiavirheitä, ennakkoluuloja ja googlaamalla saatuja mielikuvia käytetyistä lähteistä. Yhteenvetona voin todeta, että en löytänyt Tammisen blogista yhtään paikkansa pitävää väitettä, joka olisi kyseenalaistanut käyttämieni lähteiden relevanssin, asianmukaisuuden tai tieteellisen pätevyyden. Eduskunnan lakivaliokunnalle antamani asiantuntijalausunnon lähdeviitteet ovat kaikilta osin hyvän tieteellisen käytännön mukaisia. 

Kirjallisuus

 

Allen, Douglas W. (2010) "Who Should Be Allowed into the Marriage Franchise?" 58 Drake Law Review 1043.

Allen, Douglas W. (2013a) "High school graduation rates among children of same-sex households." Review of Economics of the Household. 11(4), 635−658.

Allen, Douglas W. (2013c) "More Heat than Light". Unpublished manuscript.

Allen, Douglas W. (2013d) "Does same-sex parenting really make 'no difference'?" Mercatornet, 10 October 2013. www.mercatornet.com/articles/view/does_same_sex_parenting_really_make_no_difference.

Allen, D.W & Pakaluk, C. & Price, J. (2013) "Non-traditional families and childhood progress through school: a comment on Rosenfeld." Demography 50(3), 955−961.

Allen, Douglas W. & Pakaluk, Catherine R. & Price, Joseph (2014) "Normal Progress Through School: Further Results." Unpublished manuscript.

Amato, Paul R. (2005) "The Impact of Family Formation Change on the Cognitive, Social, and Emotional Well-Being of the Next Generation." The Future of Children 15 (2005): 75−96.

Amato, Paul R. (2012) "The Well-Being of Children with Gay and lesbian Parents", Social Science Research 41 (2012): 771−774.

Andersson, Gunnar, et al. (2004) "Divorce-Risk Patterns in Same-Sex Marriages in Norway and Sweden", paper presented at the 2004 Annual Meeting of the Population Association of America, april 3, 2004, http://paa2004.princeton.edu/download.asp?submissionId=40208.

Andersson, G. & Noack, T. & Seierstad, A. & Weedon-Fekjaer, H. (2006) "The demographics of same-sex marriage in Norway and Sweden." Demography 43(1), 79−98.

Angel, Ronald J. & Angel, Jacqueline L. (1993) Painful Inheritance: Health and the New Generation of Fatherless Families. Madison, WI: University of Wisconsin Press.

Arkes, Hadley (2006) "The Family and the Laws", teoksessa Robert P. George & Jean Bethke Elshtain (toim.) The Meaning of Marriage: Family, State, Market & Morals. Dallas: Spence Publishing Company.

Balsam, Kimberly F. & Beauchaine, Theodore P & Rothblum, Esther & Solomon, Sondra E. (2008) Three-Year Follow-Up of Same-Sex couples Who Had Civil Unions in Vermont, Same-Sex Couples Not in Civil Unions, and Heterosexual married Coupldes", 44 Developmenetal Psychology 201, 110−11, 2008 http://ts-si.org/files/Same-SexCouplesFollowupdev441102.pdf.

Baumrind, D. (1991) "The Influence of Parenting Style on Adolescent Competence and Substance Use", Journal of Adolescence 11 (11), 59-95.

Bernstein, Mary & Reimann, Renate (2001) "Queer Families and the Politics of Visibility", teoksessa Mary Bernstein & Renate Reimann (toim.) Queer Families, Queer Politics. New York: Columbia University Press, 1−17.

Biblarz, Timothy & Savci, E. (2010) "Lesbian, gay, bisexual, and transgender families." Journal of Marriage and Family 72: 480-497.

Biblarz, Timothy J. & Stacey, Judith (2010) "How Does the Gender of Parents Matter?" Journal of Marriage and Family 72: 3-22.

Biller, H. (1993) Fathers and Families: Paternal Factors in Child Development. Westport CT: Auburn House.

Blackman, Lorraine & Clayton, Obie & Glenn, Norval et al (2005) The Consequences of Marriage for African Americans: A Comprehensive Literature Review. New York: Institute for American Values.

Blankenhorn, David (2007) The Future of Marriage. New York: Encounter Books.

Bos, Henny M. W. & Van Balen, F. & van den Boom, D. (2007) "Child Adjustment and Parenting in Planned Lesbian parent Families", American Journal of Orthopsychiatry 77(2007): 38−48.

Broughton, A. E. (2002) "U. Study Says Dads Are Important, Too", Salt Lake Tribune, April 5, A1.

Brown, Susan L. (2004) "Family structure and child well-being: the significance of parental cohabitation." Journal of Marriage and Family 66 (2), 351−367.

Browning, Dan & Marquardt, Elizabeth (2006) "What About the Children? Liberal Cautions on Same-Sex Marriage", teoksessa Robert P. George & Jean Bethke Elshtain (toim.) The Meaning of Marriage: Family, State, Market & Morals. Dallas: Spence Publishing Company

Butler, Judith (2004) "Is Kinship Always Heterosexual?", teoksessa Judith Butler (2004) Undoing Gender. London and New York: Routledge.

Byrd, Dean & Byrd, Kristen M. (2005) "Dual-Gender parenting: A Social Science Perspective for Optimal Child Rearing." Draft Paper.

Chrisp, J. (2001) "That four letter word - sons: lesbian mothers and adolescent sons", Journal of Lesbian Studies 5 (1-2), 195-209.

Clarke, V. & Kitzinger, C. & Potter, J. (2004) "Kids are just cruel anyway: lesbian and gay parents talk about homophobic bullying", British Journal of Social Psychology 43: 531-550.

 

Clarke-Stewart, K. A. (1980) "The Father's Contribution to Children's Cognitive and Social Developmetn in Early Childhood", teoksessa F. A. Pedersen (toim.) The Father-Infant Relationship: Observational Studies in the Family Setting. New York. Prager.

Cromwell, N. A. & Leper, E. M. (toim.) (1994) American Fathers and Public Policy. Washington, D. C.: National Academy Press.

Diener, M. L. & Mangelsdorf, S. C. & McHale, J. L. & Frosch, C. A. (2002) Infancy 3 (2), 253-174.

Duncan, William C. (2011) "The Tenth Anniversary of Dutch Same-Sex Marriage: How is Marriage Doing in the Netherlands?" iMAPP Research Brief, May 2011, http://www. marriagedebatre.com/pdf/iMAPP.May2011-rev.pdf.

Ellis, Bruce (2002) "Timing of Pubertal Maturation in Girls: An Integrated Life History Approach", Psychology Bulletin 130: 920-958.

Ellis, Bruce J. & Bates, John E. & Dodge, Kenneth A. et al (2003) "Does Father Absence Place Daughters at special Risk for Early Sexual Activity and Teenage Pregnancy?" Child Development 74 (2003): 801−821.

Freedman, D. (2010) Wrong: why experts keep failing us. New York: Little, Crown and Company.

Furstenberg, Frank Jr. & Heuveline, Patrick & Timberlake, Jeffrey M.  (2003) "Shifting Childbearing to Single Mothers: Results from 17 Western Countries. " Population and Development Review 29, no 1 March 2003.

Gallagher, Maggie (2012) "The Case Against Same-Sex Marriage", teoksessa John Corvino & Maggie Gallagher: Debating Same-Sex Marriage. Oxford: Oxford University Press.

Gilligan, C. (1994) In a Different Voice. Cambridge, MA: Harvard University Press.

Girgis, Sherif & George, Robert P. & Anderson, Ryan T. (2010) "What is Marriage?" Harvard Journal of Law & Public Policy vol. 34, no. 1, ss. 245−287.

Girgis, Sherif & George, Robert P. & Anderson, Ryan T. (2012) What is Marriage? Man and Woman: A Defence. New York: Encounter Books.

Goldberg, Abbie (2010) Lesbian and gay parents and their children: research on the family life cycle. Washington D. C.: American Psychological Association.

Golombok, S. & Spencer, A. & Rutter, M. (1983) "Children in Lesbian and Single-Parent Households: Psychosexual and psychiatric appraisal", Journal of Child Psychology and Psychiatry 24: 551-572.

Golombok, S. & Tasker, F. (1996) "Do parents influence the sexual orientation of their children? Finding from a longitudinal study of lesbian families." Developmental Psychology 32(1), 3-11.

Guénois, Jean-Marc (2013) "J'ai été élevé par deux femmes", Le Figaro 1.10. 2013.

Harper, Cynthia & McLanahan, Sara (2004) "Father Absence and Youth Incarceration", Journal of Research on Adolescence 14 (2004): 369−97.

Hoff, Colleen C. at al (2010) "Relationship Characteristics and Motivations Behind Agreements Among Gay Male Couples: Difference by Agreement Type and Couple Serostatus", 22AIDS Care 827, July 2010, http://www.ncbi.nlm.nih.gov/pmc/articles/PMC2906147/

Huggins, S. (1989) "A Comparative Study of Self-Esteem of Adolescent Children of Divorced Lesbian Mothers and Divorced Heterosexual Mothers", teoksessa F. W. Bozett (toim.) Homosexuality and the Family. New York: Haworth.

Lewis, K. (1992) "Children of Lesbians: Their Point of View", teoksessa D. J. Maggiore (toim.) Lesbians and Child Custody: A Casebook, 85-98. New York: Routledge.

MacCallum, F. & Golombok, S. (2004) "Children raised in fatherless families from infancy: a follow-up of children of lesbian and single heterosexual mothers at early adolescence", Journal of Child psychology and Psychiatry 45 (8), 1407-1419.

Manning, Wendy D. & Lamb, Kathleen A. (2003) "Adolescent Well-Being in Cohabiting, Married, and Single-Parent Families", Journal of Marriage and Family 65, no. 4 (November 2003).

Manning, Wendy D. & Smock, Pamela J. & Majumdar, Debarun (2004) "The relative stability of cohabiting and marital unions for children." Population Research and Policy Review 23, 135−159.

Marks, Loren (2012) "Same-sex Parenting and Children's Outcomes: A Closer Examination of the American Psychological Association's Brief on Lesbian and Gay Parenting", Social Science Research 41 (2012): 735−751.

Marquardt, Elizabeth (2005) Family Structure and Children's Educational Outcomes. New York: Institute for American Values.

Marriage and the Public Good. Princeton, NJ. The Witherspoon Institute, 2008, 9−19, http://www.winst.org/faily_marriage_and_democracy/WI_Marriage.pdf. Tämän raportin on allekirjoittanut 70 tutkijaa ja siinä on laajasti dokumentoitu yhteiskuntatieteiden tutkimustuloksia lasten ja aikuisten hyvinvoinnista.

McLanahan, Sara & Sandefur, Gary (1994) Growing Up with a Single Parent: What Hurts, What Helps. Cambridge: Harvard University Press.

McLanahan, Sara & Donahue, Elizabeth & Haskins, Ron (2005) "Introducing the Issue", The Future of Children 15.

Meezan, William & Rauch, Jonathan (2005) "Gay Marriage Same Sex Parenting, and America's Children", Future of Children 15 (2005): 97−115.

Miller, Bradley W.  "Same-sex marriage ten years: lessons from Canada. Why not ask Canadians what happens when same-sex marriage is legalized."

Mitchell, Jason W. (2010) Examining the Role of Relationship Characteristics and dynamics on Sexual Risk Behavior Among Gay Male Couples. PhD diss., Oregon State University, http://ir.library.oregonstate,edu/xmlui/bitstream/handle/1957/16379/MitchellJasonW2010.pdf?sequence=1.

Moore, Kristin Anderson et al., "Marriage from a Child's Perspective: How Does Family Structure Affect Children and What Can We do About It?" Child Trends Research Brief, Child Trends, June 2002, at http://www.childtrends.org&/files/marriagerb602.pdf.)

Parke, J. (1981) Fathers. Cambridge, MA: Harvard University Press.

Parke, Mary (2003) "Are Married Parents Really Better for Children? What Research Says about the Effects of Family Structure on Child Well-Being." CLASP Policy Brief no. 3, May 2003.

Patterson, Charlotte J. (1997) "Children of Lesbian and Gay Parents", Advances in Clinical Child Psychology, vol. 19, toim. Thomas Hl. Ollendick & Ronald J. Prinz, 235−282. New York: Plenum.

Popenoe, David (1996) Life without Father: Compelling New Evidence That Fatherhood and Marriage Are Indispensable for the Good of Children and Society. New York: Free Press.

Potter, Daniel (2012) "Same-Sex Parent Families and Children's Academic Achievement", Journal of Marriage and Family 74: 556−571.

Pruett, Kyle (1987) The Nurturing Father. New York: Warner Books.

Pruett, Kyle (2000) Fatherneed. New York: Broadway.

Ramirez, Oscar Modesto & Brown, Jac (2010) "Attachment Styles, Rules Regarding Sex, and Couple Satisfaction: A Study of Gay Couples", 31 Australian and New Zealand Journal of Family Therapy 202, June 2010.

Regnerus, Mark (2012a) "How different are adult children of parents who have same-sex relationships? Findings from the New Family Structure Study." Social Science Research 41 (2012) 752−770.

 

Regnerus, Mark (2012b) "Parental same-sex relationships, family instability, and subsequent life outcomes for adult children: Answering critics of the new family structures study with additional analyses." Social Science Research 41, (6), 1367−1377. 

Ringback Weithoft, Gunilla & Hjern, Anders & Haglund, Bengt & Rosen, Mans (2003) "Mortality, Severe Morbidity, and Injury in Children Living with Single Parents in Sweden: A Population-Based Study", The Lancet 361: 289-295.

Rosenfeld, Michael J. (2010) "Nontraditional Families and Childhood Progress through School", Demography 47 (2010): 755−775.

Rothblum Esther D. & Balsam, Kimberly F. & Solomon, Sondra E. (2008) "Comparison of Same-Sex Couples Who Were Married in Massachusettts, Had Domestic Partnerships in California, or Had Civil Union in Vermont," 29 Journal of Family Issues 48, 2008, http://www.queerty.com/wp/docs/2008/p5/rothblum-comparisno-of-same-sec-couples.pdf.

Sarantakos, S. (1996) "Children in Three Contexts: Family, Education and Social Development". Children Australia 21, 23−31.

Sarantakos, S. (2000) Same-Sex Couples. Sydney: Harvard Press.

Schilt, Paige (2014) "Sociologist Judith Stacey: Get Rid of Marital Privilege." The Bilerico Project. Daily Experiments in LGBTQ.

Schumm, W. (2005) "Empirical and theoretical perspectives from social science on gay marriage and child custody issues", St. Thomas Law Review 18: 425-471.

Schumm, W. (2011) "Are two lesbian parents better than a mom and dad? Logical and methodological flaws in recent studies affirming the superiority of lesbian parenthood", Ave Maria Law Review 10(1): 79-119.

Schumm, W. (2012) "Reassessing Sarantako's research on traditional and non-traditional families from Australia and New Zealand", Kansas State University Working Paper.

Scott, S. & Krapp, M. & Henderson, J. & Maughan, B. (2001) "Financial cost of social exclusion: follow up study of antisocial children into adulthood", The British Medical Journal 323: 1-5.

Scruton, Roger (2006) "Sacrilege and Sacrament", teoksessa Robert P. George & Jean Bethke Elshtain (toim.) The Meaning of Marriage: Family, State, Market & Morals. Dallas: Spence Publishing Company.

Silverstein, Louise B. & Auerbach, Carl F. (1999) "Deconstructing the Essential Father", American Psychologist 54 (6), June 1999, 397-407.

Sirota, Theodora (2009) "Adult Attachment Style Dimension in Women Who Have Gay or Bisexual Fathers", Archives of Psychiatric Nursing 20, no. 4(2009): 289−297.

Shapiro, J. L. (1994) "Letting Dads Be Dad", Parents, June 1994.

 

Solantaus, Tytti (2003) Tutkimuskatsaus Sateenkaariperheissä elävien lasten kehityksestä ja hyvinvoinnista. STM Julkaisu 2003: 10.

Stacey, Judith & Biblarz, Timothy (2001) "(How) does the sexual orientation of parents matter?" American Sociological Review 66: 159-183.

Stanton, Glenn T. & Maier, Bill (2004) Marriage on Trial: The Case against Same-Sex Marriage and Parenting. Downers Grove, Ill.: InterVarsity Press.

Stefanowics, Dawn (2005) "Eyewitness to debauchery", American Family Association Journal, August 2005. www.afajournal.org/2005/august/805Stefanowicsz.asp

Stefanowics, Dawn (2007b) "The Sad side of Gay Parenting." www.nercatornet.com/articles/view/the_sad_side_of_gay_parenting/

Tasker, Fiona (2005) "Lesbian Mothers, Gay Fathers, and Their Children: A Review" Developmental and Behavioral Pediatrics 26, no 3 (2005): 224−240.

Tasker, Fiona L. & Golombok, Susan (1997) Growing Up in a Lesbian Family. New York: Guilford.  

Weeks, Jeffrey & Heaphy, Brian & Donovan, Catherine (2001) Same-Sex Intimacies. Families of choice and other life experiments. London: Routledge.

Wilcox, W. Bradford & Doherty, William J. & Fisher, Helen et al (2005) Why Marriage Matters: Twenty-Six Conclusions.

Williams, R. (2000) "A Critique of the Research on Same-Sex Parenting", teoksessa D. C. Dollahite (toim.) Strengthening Our Families, 352-355. Salt Lake City, Utah: Bookcraft.

Avainsanat: Lilja Tamminen, Juha Leinivaara, Sari Roman-Lagerspetz