Pitäisikö agnostikkoja luoda aivokirurgialla?

Tapio Puolimatka

Julkaistu Etelä-Suomen Sanomissa 14.6. 2010

Professori Kari Enqvist on esittänyt julkisuudessa kaksi ristiriitaista kannanottoa. Yhtäältä hän puolustaa yksilön valinnanvapautta ja arvostelee luterilaisen kirkon käytäntöä kastaa lapsia. Toisaalta hän pohtii viimeisimmässä kirjassaan mahdollisuutta muuttaa ”kiihkouskovaisia” ”vetelähköiksi agnostikoiksi” tekemällä aivokirurginen leikkaus, jossa aivoista katkaistaan muutama hermosäie tai verisuoni.

Enqvist kirjoittaa: ”Mutta jos Jumalaa ei ole, kanssaihmisiään vahingoittavalla uskovalla on sama status kuin psykootikolla. Uskovalla on mielen sairaus. Sen sijaan että tuomitsemme hänet käräjäoikeudessa järkiolentona, johdonmukaisuuden nimissä meidän tulisi pyrkiä lääkitsemään hänen käytöksensä viimekätistä syytä, pahaksi tulehdukseksi äitynyttä uskonnollisuutta.”

”Mutta olisimmeko valmiit tekemään sen? Meillä on edessämme Rubikin kuutiota kiperämpi moraalinen dilemma. Kuvitellaan hypoteettisesti, että aivoissa todella on jokin jumalamoduli – – , josta suurin osa uskonnollisista kokemuksista kumpuaa. Kuvitellaan vielä, että aivotutkimus on kyennyt identifioimaan sen ja pystyy jopa kertomaan, miten ihminen muuttuu, kun muutama jumalamoduliin johtava hermosäie tai verisuoni katkaistaan. Olisiko silloin oikein suorittaa kirurginen toimenpide, jolla raivoisasta, ihmisiä vahingoittaneesta kiihkouskovaisesta leikataan vetelähkö agnostikko – – Itselläni ei ole valmista vastausta.”

Oletuksella jumalakokemuksen sijoittumisesta tietylle aivoalueelle (”jumalamoduliin”) on vain marginaalista kannatusta tieteen piirissä, vaikka Enqvist rakentaa pohdiskelunsa tämän oletuksen varaan. Vallitsevan näkemyksen mukaan ihminen muodostaa käsityksensä Jumalasta samoilla älyllisillä kyvyillä, joilla hän muodostaa käsityksen yleensä ympäröivästä maailmasta.

Enqvist ei tarkalleen määrittele, ketä hän lukee ”kiihkouskovaisen” kategoriaan kuuluviksi. Kiihkouskovaisia ovat islamilaiset terroristit mutta yhtä lailla perinteiset kristityt lähetystyöntekijät, joita Enqvist kutsuu ”psykoterroristeiksi”. Lisäksi kiihkouskovainen on sellainen ”joka uhkailee ja painostaa perheenjäseniään uskonnolla”.

Enqvist itse tunnustautuu uskonnottomaksi. Oman uskonnottomuutensa hän määrittelee Alfred Ayerin radikaalin agnostismin ehdoilla. Ayerin agnostismin pohjana oleva todennettavuusehto on kuitenkin tieteenfilosofisessa keskustelussa osoitettu itsensä kumoavaksi. Enqvist siis rakentaa oman kristinuskon kritiikkinsä itsensä kumoavan periaatteen varaan.

Tällä älyllisesti hataralla pohjalla Enqvist pohtii sitä, tulisiko hänen oman uskonnollisen vakaumuksensa eli radikaalin agnostismin kannatusta lisätä altistamalla Jumalaan uskovia ihmisiä kirurgiseen aivoleikkaukseen. Tämä Jumalaan uskovien ihmisten valinnanvapauden totaalinen sivuuttaminen ja tuhoaminen sopii huonosti yhteen sen kanssa, että Enqvist toisaalta ottaa yksilön valinnanvapauden pohjaksi kritisoidessaan kristinuskoa.

Enqvistin näkemyksen älyllinen ongelmallisuus kärjistyy siinä, että hän yrittää yhdistää kaksi toistensa kanssa ristiriitaista periaatetta: (1) Yhtäältä väkivaltaisia ja pysyvästi vammauttavia pakkokeinoja olisi mahdollisesti luvallista ja perusteltua käyttää oman agnostisen uskonnon levittämiseksi. (2) Toisaalta muiden uskontojen kannattajien ei ole luvallista levittää omaa uskontoaan edes järjestämällä lapsikasteen kaltainen seremonia.

Yleensä tällainen epäsymmetrisyys luonnehtii totalitaarisia liikkeitä. Ateistisessa Neuvostoliitossa oli kiellettyä levittää kristinuskoa. Samaan aikaan ateismia levitettiin koko julkisen propagandakoneiston voimalla. Koska tämäkään ei riittänyt vakuuttamaan ihmisiä ateismista, uskovia suljettiin vankiloihin ja mielisairaaloihin.

Onko Enqvistin tarkoituksena puolustaa tämänkaltaista ateistista totalitarismia vai eikö hän vain ole pohtinut loppuun asti oman näkemyksensä seuraamuksia?

 

Aiheesta lisää http://apologetiikkawiki.fi/Kari_Enqvist  tai www.perustelu.fi (haku: Kari Enqvist). Aihetta on käsitelty perusteellisemmin Tapio Puolimatkan kirjassa Tiedekeskustelun avoimuuskoe.